XIII.
Löfin vehkeet ja viimeinen yritys.
Kauan ei voinut Vilhelmi eikä Ville viipyä Katajalahdella. Vilhelmi oli astuva papilliseen virkaan, ja Villeä odotti tuomari, jonka kanssa hän käräjillä kulki. Mutta Vilhelmin ja Villen tulo Katajalahdelle oli sinne tuonut takaisin onnellisuuden. Tosin koski kärsitty vahinko kovasti patroniin; mutta hän oli kumminkin iloinen tietäessään, että Katajalahti oli hänen, vaikka kohtakin velkana. Häntä elähytti toivo, että kerran olisi velka maksettu. Hän ei tiennyt, että päinvastainen toivo elähytti henkikirjoittajaa.
Löf tiesi nyt kaikki, mitä Katajalahdella oli tapahtunut, ja hän sai myös pian tietää, miten takaus oli maksettu. Mutta kaikki, mitä hän sai tietää, suututti häntä. Aina silloin tällöin tuli illoin hänen luoksensa eräs nuori renki Katajalahdelta ja kertoi, mitä siellä tehtiin, mitä siellä puhuttiin. Löf palkitsi renkiä näistä hänen antamistansa tiedoista ja näki pian, että hän voi luottaa asiamieheensä. Matti Ränni oli tämä nuori onneton mies, jonka ensimäinen askele pahuuden tiellä oli petos omaa isäntäväkeänsä kohtaan.
Ensimäisiä tietoja, joita Matti henkikirjoittajalle toi, oli uutinen, että Vilhelmi ja Anna olivat kihloissa. Tämän kuullessaan Löf kiristi hampaitaan ja oli ensi vihassaan valmis tekemään tästä kihlauksesta riita-asian. »Sillä» — ajatteli hän — »minun kihlaukseni on julkinen». Mutta pian hylkäsi hän tämän aikeen. Matti toi sitten lisää tietoja, miten kaikki nuoret herrat olivat puhuneet pahaa henkikirjoittajasta; miten neiti Anna kerran palkollisten kuullen oli sanonut: »Jumalan kiitos, että minun silmäni ovat avatut; minä olin joutua pedon saaliiksi!»
Nämä tiedot karkoittivat unen henkikirjoittajan silmistä ja saivat hänen yhä miettimään, miten saattaa Katajalahden herrasväki vahinkoon. Ja näissä tällaisissa ajatuksissa vietti hän nyt yöt päivät. Mutta vielä osasi hän teeskennellä, eikä hänen puheessaan ilmaantunut mitään, josta olisi voitu aavistaa, mitä hän ajatteli.
Vilhelmi ja Anna olivat onnelliset. Vilhelmille oli Anna avannut sydämensä. Hän oli kertonut kaikki, salaamatta mitään, ja iloksensa huomasi Vilhelmi, ettei Anna ollut koskaan henkikirjoittajaa rakastanut, vaikka hänen oli vaikea ymmärtää Annan käytöstä. Mutta eipä sitä Anna itsekään ymmärtänyt. Vilhelmille oli Anna kertonut, miten hänen tuskansa oli ollut hirmuinen sen päivän aamuna, jona hän julkisesti sulhasekseen tunnusti Löfin, miten hän silloin oli muistanut serkkuansa, miten hän oli itkenyt ja surrut. Ja kaikki nämä kertomukset vaikuttivat Vilhelmissä kuten parantava palsami pantuna syvälle, avonaiselle haavalle. Anna tunnusti nyt, että hän Vilhelmiä rakasti, ja ilosta vapisevalla sydämellä vaipui hän Vilhelmin syliin, kun tämä puhui ajasta, jona hän saisi emäntänä viedä armaansa pieneen, mutta iloiseen pappilaan.
»Jonkun kuukauden kuluttua olen minä taasen täällä, ja silloin vien minä Katajalahden kalliimman helmen muassani pois», oli Vilhelmi sanonut.
Ja entä vanha Rother, rouva ja nuorukaiset? Heidän silmistänsä loisti ilo ja onnittelu. Varsinkin rouva, Annan äiti, oli tyytyväinen.
Vilhelmi, Ville ja Anterokin olivat lähteneet. Antero oli ainoa, joka oli osannut luoda silmäyksen henkikirjoittajan todelliseen luonteesen. Hän oli tarkastanut hänen tekojaan, jotka kyllä kauniille näyttivät, ja hän oli huomannut, että kaikissa piili omanvoiton, kunnian tahi kiitoksen pyyntö. Hän oli ensiksi epäselvästi, sitte yhä selvemmin huomannut, mikä ajatus piili siinä lauseessa, jonka Löf oli lausunut, kun hän Katajalahden arvon alensi. Hän oli nähnyt, miten kylmästi ja kovasti henkikirjoittaja kohteli niitä, joista hän ei osannut mitään hyötyä itselleen toivoa. Ja kun Antero näitä havaintojansa yhdessä punnitsi, tuli hän siihen päätökseen, että Löf oli liukastelia ja silmäinpalvelia, joka oli valmis kaikkiin. Näitä havainnoitaan ei Antero ilmaissut, mutta että hän viimein asiaan ryhtyi ja siinä silloin näytti, mitä hän henkikirjoittajasta ajatteli, olemme nähneet. Tämä koski sitä kovemmin Löfiin, kuta vähemmän hän oli tiennyt Anteroa pelätä.
Kun nuorukaiset sanoivat vanhemmillensa ja Annalle jäähyväiset, oli
Antero ainoa, joka muisti henkikirjoittajaa. »Luvatkaa minulle, ettei
Löf saa poissaollessamme astua Katajalahden huoneisiin!» — pyysi hän
hiljaisesti.
»Kuinka olisi mahdollista, että hän enää tänne tulisi?» — sanoi Ville.
»Semmoista ei voi ajatellakaan».
»Luvatkaa kumminkin; sillä tuo mies tekee semmoistakin, jota ei voi ajatellakaan», — sanoi Antero. Ja vasta silloin, kun oli tämä lupaus annettu, oli Antero tyytyväinen.
»Nyt lähden iloisena», sanoi hän. »Ja nyt voin minä tehtäväni tehdä paremmalla mielellä, kun en tarvitse häntä pelätä».
»Ja syksyn alussa tulet sinä kotia … sinä tiedät … minun häihini!» sanoi Vilhelmi.
Penikulman matkaa olivat nuoret miehet kulkeneet, kun Löf tuli heitä vastaan. »Onnea matkalle!» — huusi hän ja tervehti heitä niinkuin tuttuja ainakin.
»Kiitoksia?» huusivat Vilhelmi ja Ville. Antero ei ollut näkevinänsäkään henkikirjoittajaa, ja Löfin mentyä ohitse nuhteli hän tovereitaan: »Kuinka saatoitte kiittää onnittelusta, joka minun korvissani soi kuin toivotus: Paholainen vieköön teidät!»
Jos olisivat toverit silmäilleet taaksensa, olisivat he nähneet, että Löfin katse heitä seurasi, ja he olisivat nähneet, ettei siinä katseessa ollut ystävyyttä.
Kului nyt moniaita viikkoja kaikessa hiljaisuudessa. Ukko Rother sai nukkua ja juoda kahviaan niinkuin ennenkin. Rouva ja Anna olivat puuhassa, mutta iloisessa. Annalle valmistettiin, mitä nuori emäntä talossa tarvitsee. Lautapeli seisoi salissa, ja kun ukko sitä katseli, huokasi hän. Nuorukaisten lähdettyä ei ollut hän saanut ainoatakaan peliä pelata. Rännin Matilla ei ollut paljon mitään Löfille kertomista näiltä päiviltä.
Mutta eräänä päivänä, neljä viikkoa nuorten miesten lähdöstä, tiesi Matti sanoa Löfille: »Huomenna lähtee patroni kaupunkiin, luultavasti vanhan voudin hautajaisiin».
Löf ei vastannut mitään, mutta ajatteli: »Silloinhan saan minä häntä tavata».
Seuraavana päivänä, kun oli Löf nähnyt, että patroni todellakin oli matkassa kaupunkiin, lähti hänkin. Tiellä mietti hän asioitaan. Hän ei ollut kädet ristissä istunut viimeisinä aikoina. Hän oli ollut ahkerassa kirjevaihdossa asianomaisten kanssa Helsingissä. Hän oli tarjonnut Katajalahdesta koko summan, mikä puuttui patronilta takausta maksaessaan. Hän oli saanut siihen vastauksen, että niin kauan kuin patroni vuotuiset maksettavansa suorittaa, ei olisi hänellä mitään toivomista; mutta jos niin olisi, ettei patroni voisi maksettavaansa suorittaa — silloin… Tätä ajatteli Löf, ja hänen sydämessään kuohui viha sitä kiehuvammaksi, kuta enemmän hän epäili saavansa tilaisuutta kostaa syytöntä häpeätänsä, joksi hän kihlauksensa rikkomista nimitti. Hän mietti nyt myöskin, miten turhaan hän oli etsinyt tilaisuutta päästä kahden kesken patronin kanssa. Ja tätä miettiessään loi hän silmänsä tien molemmilla puolilla oleville pelloille. »Jospa halla korjaisi syötävän Katajalahden pelloilta!» — ajatteli hän.
Kruununvoudin peijaisissa tapasi patroni Löfin. Ukko Rother ei ollut Anteron silmillä osannut katsella henkikirjoittajaa; sillä ei hän Anteron tavalla häntä kohdellutkaan. Mutta hänen tervehdyksensä oli kumminkin kylmä. Monta sanaa he eivät toistensa kanssa puhuneet. — Huhu oli tiennyt kertoa kummia syitä kihlauksen rikkoumiseen, ja vierasten silmät seurasivat tarkasti kaikkia, mitä tapahtui henkikirjoittajan ja patronin välillä. Mutta mitään sanottavaa ei nähty.
Kummapa kyllä, että pari päivää peijaisten jälestä kaupungissa tiedettiin, että henkikirjoittaja samaten kuin ennenkin oli jokapäiväinen vieras Katajalahdella. Ja kun tämä tuli tiedoksi, sanottiin yleensä: »Saas nähdä, eikö ensimäinen rakkaus voita; eikö henkikirjoittaja vie Katajalahden neitosta sittenkin?»
Eipä juuri huolittu suuresti kysyä syytä, minkätähden kartanon ovet taasen olivat henkikirjoittajalle avatut, vaikka syyttä ei se suinkaan tapahtunut.
Syy siihen löytyi, ja ihan luonnollinenkin. Peijaisista palatessaan oli ukko patroni ajanut kumoon juuri lähellä taloa, missä henkikirjoittaja asui. Ystävän säälillä oli henkikirjoittaja kantanut vanhan pahasti loukkaantuneen ukon asuntoonsa. Sana onnettomuudesta oli lähetetty Katajalahdelle, ja henkikirjoittaja sai kohta sen jälkeen ilokseen nähdä luonaan entisen morsiamensa ja Katajalahden rouvan, sai kuulla rouvan kiittävänkin häntä. — Patroni ei kumminkaan ollut niin pahasti loukkautunut, kuin Löf olisi toivonut; jo kolmantena päivänä oli hän sen verran parantunut, että voi lähteä kotiinsa. Mutta näiden päiväin kuluessa oli henkikirjoittaja nähnyt Annan, ja nyt tunsi hän, että hän Annaa rakasti, rakasti enemmän kuin kaikkia maailman tavaroita, Annan kanssa ei hän nyt kumminkaan uskaltanut puhua; Annakaan ei puhutellut häntä. Löf eli kuin houreissa. Nyt näki hän, kenen hän oli kadottanut — mutta vasta silloin, kun Katajalahden herrasväki oli talosta lähtenyt, tunsi hän sen.
Tämä seikka oli kumminkin antanut Löfille tilaisuuden käydä Katajalahdella, ensi kerran muka tiedustellakseen patronin terveyttä. Sitten kävi hän siellä joka päivä. Mutta hän oli nyt ihan toisellainen kuin ennen. Hän ei näkynyt nyt mitään muuta haluavan kuin olla Annan parissa. Mutta kumminkaan ei hänellä ollut mitään Annalle sanomista.
Näin oli pari viikkoa kulunut.
Silloin eräänä päivänä, kun henkikirjoittaja lautapeliä pelasi patronin kanssa, odottaen hetkeä, jolloin Anna astuisi saliin, astui tämä sisälle, ja ilo loisti hänen kasvoistansa. »Vilhelmi tulee kohta tänne!» puhui hän huomaamatta Löfin olevan siellä.
»Semmoisia ovat tytöt» — nauroi patroni. »Ne eivät muuta ajattele kuin ylkäänsä. Sopisi sinun tervehtiä entistäkin ylkääsi». — Patroni ei näet nimeksikään ollut hienotunteinen.
Kun Löf näki Annan loistavan muodon ja kuuli hänen iloiset sanansa, vaaleni hän. Hänen sydämensä oli puhjeta. Rakkauden jumalatar kosti. Henkikirjoittaja ei tiennyt, mitä hän teki; toisen kerran eläessään oli hän nyt semmoisessa tilassa. »Oi Anna! Anna!» — huusi hän. — »Mitä on Vilhelmin rakkaus minun rakkauteeni verrattuna!… Vielä on aika! Minä olen huono ihminen, mutta sinun rakkautesi voisi minun parantaa». — Ja polvilleen Annan eteen vaipui henkikirjoittaja. Annan käteen oli hän tarttunut; hänen silmänsä, joilla hän Annaa katseli, olivat palavat… »Anna! Anna! — Sinun täytyy minua rakastan; minun kanssani tulet sinä onnelliseksi; käsivarsillani tahdon minä kantaa sinua…» Näin rukoili hän.
Henkikirjoittajan kiihkoisa rakkaus pelästytti Annaa. Hän koetti vetäydä pois, mutta henkikirjoittaja ei häntä päästänyt. »Ei, ei! Sinä et saa mennä!» — huusi hän, ja vielä kovemmin puristi hän Annan kättä.
»Isä, isä, auttakaa minua!» — huusi tyttö. — »Hän on hullu!»
Hämmästynyt ukko patroni ei ollut tiennyt mitä sanoa. Nyt lähestyi hän Löfiä. — »Älä ole narri!» — sanoi hän. — »Tule, pelataan peli loppuun…»
Löf hypähti ylös. Hän oli jälleen tointunut. Hirmuinen tuli raivosi hänessä. Koko hänen ruumiinsa värisi. »Mi — — minä olin hullu!» — änkytti hän.
»Hullupa piisalle asti, kun tahdot houkutella toisen morsianta» — sanoi patroni. — Anna oli kiireesti paennut salista. — »Heitä hiiteen nuo tuumat ja tule lopettamaan peli!» jatkoi patroni.
Mutta Löf ei lopettanut peliä; se jäi, ja jäi ijäksi lopettamatta. Kiireesti riensi hän ulos; kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä nyt ensi kerran hänen eläessään. Hän tunsi nyt hylätyn rakkauden hirmusurun. Sillä näytti hän, että hänkin oli ihminen, että hänessäkin tunteita asui.
Kotimatkalla ja kotonansa kuultiin hänen lausuvan hirmuisia kirouksia. Annaa ja Vilhelmiä ja itseään kirosi hän. Hänen itsekkäisyytensä oli saanut haavan ihan sydämen keskelle. Nyt olisi hän uhrannut henkensä Annan tähden, — mutta semmoinenkin uhri olisi ollut turha. Hän huomasi sen ja kiristeli hampaitaan.
Tästä päivästä alkaen oli Löf muuttunut. Hän eli nyt vaan yhtä asiaa varten — kostoa.