II.
Veljekset.
Mannermaalla, puolen virstaa merestä, toista peninkulmaa Jolsan saaresta on Rytilän kartano. Vähäinen puro tahi joki juoksee sen vierestä mereen. Joen rannalla on ihana kryytimaa ja sen sisässä seisoo Rytilän kartanon asuinhuoneet.
Rytilän kartano on suuri sekä veroltansa, että maa-alansa suhteen. Sen viimeiset omistajat olivat olleet aika hyviä maanviljeliöitä ja senpä tähden oli nyt kartano kaikin puolin hyvässä kunnossa. Sen avaroilla pelloilla teki kolmatta kymmentä torpparia työtä. Sen laajilla laitumilla ammoi viisikymmentä lehmää. Sen heinärikkailla niityillä nähtiin lato pian ladon vieressä, täynnä heiniä nyt, sillä niitto-aika oli jo toista kuukautta takaperin loppunut.
Ihanalla paikalla seisoi Rytilän kartanon asuinhuone. Sen ylikerrasta oli näkyala varsin avara: kaunis ryytimaa tuuheine puineen meren rantaan asti ja siitä sitten meri saarinensa. Yhdeltä taholta ei silmä maata eroittanut. Kauniina pilvettöminä päivinä siinti taivahan rannalta vähäinen saari — Jolsan saari. Muuta mitään ei tältä taholta nähty kuin merta, aavaa merta. Kartanolta meren rannalle kävi käytävä, jonka tuuheat, korkeat pihlajat varjosivat, ja pitkin joen vartta nähtiin tiheä orjantappura-pensasto, jonka takana kävi polku meren rannalle.
Iloista, onnellista oli olla Rytilässä. Vieraat ihmettelivät sen ihanuutta ja kadehtijat kadehtivat sen omistajaa. Mutta kumminkaan kuka kadehtijoista olisi tahtonut astua omistajan sijaan!
Kamarissa, missä kaikki osoitti rikkautta ja ylöllisyyttä, makasi vuoteellansa vaalea mies. Hänen silmänsä, joista kumminkin kirkkaat säteet lensivät, makasivat syvällä päässä. Koko hänen muotonsa osoitti kuoleman kanssa taistelevaa, joka jo itsekin on huomannut, että kuolema on voiton puolelle päässyt. Hän oli kumminkin vielä nuori, tämä mies, vielä ei ollut hän kolmatta vuosikymmenystään nähnyt. Tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli koko patteria rohtoja; mutta mitä ne kuolemalle taisivat!
Hän on nukkunut ja vasta herännyt. Hän silmäilee nyt kirkkailla silmillä seinällä vastapäätä vuodettaan olevaa kuvaa. Kuva oli ihanan nuoren naisen — hänen vaimovainaansa, joka toista vuotta takaperin oli löytänyt viimeisen vuoteensa siinä kirkkomaassa, joka nyt puolisoa odotti. Hän silmäili kuvaa ja hymyili, sillä lääkäri, joka vasta oli Rytilästä lähtenyt, oli hänelle suoraan sanonut, että hänen elämänsä nuora oli katkeemaisillaan, että hänellä ei enää ollut monta päivää jälellä.
Akkunan vieressä istui provasti Wern. Hän katseli surullisesti sairasta. Hänelle oli sairas uskonut kalliimman aarteensa maailmassa, ainoan poikansa, pienen kaksi-vuotisen. Ennenkun isä väsymyksestä uneen vähäksi ajaksi vaipui, oli tämä pieni poika seisonut hänen vuoteensa vieressä ja nauranut hänelle. Isä oli puristanut pienosen kättä ja sanonut, viitaten provastiin: "tuossa on, Kaarle, sinun isäsi, kun minä olen kuollut; kasva hänelle iloksi, niin ilahutat sinä samalla minuakin". — Ja provasti Wern oli hellästi isän nähden syleillyt pienoista ja luvannut olla hänelle todellinen isä. — Sairas oli sitten kirjallisesti ilmoittanut viimeisen tahtonsa. Kihlakunnan tuomari oli kirjoittanut mitä sairas lausui, ja kaksi todistajaa oli piirtänyt nimensä jälkeen-säätöksen alle. — Tämä työ oli vienyt voimat sairaalta ja väsymyksestä oli hän nukkunut.
Nyt oli hän jälle herännyt. Provasti Wern oli kahden kesken sairaan kanssa.
"Kiitoksia lupauksestanne, hänenkin puolestaan", sanoi sairas. "Minä näin unta, niin kaunista unta. Minä näin Amandan, joka hymyili minulle, niinkuin autuas hymyilee. Minä näin teidänkin ja pienen Kaarlen, jonka Amanda pani teidän helmaanne. Minä en enää murehdi Kaarlen kohtaloa, minä tiedän, ettette te petä minua, eikä häntä".
"Ole vakuutettu siitä" — vastasi provasti.
"Jos olisi Konrad täällä, jos olisi hän laskenut kätensä käteeni — — niin kuolisin mielelläni. — — Mutta missä on hän?"
"Kahdesti on häntä käyty tänään hakemassa; viimeinen kysyjä tiesi kertoa, että hän oli lähtenyt kalastamaan" — —
"Ja täällä kuolee hänen veljensä, joka tahtoisi puristaa hänen kättänsä" — huokasi sairas. "Jos ymmärtäisin, jos voisin aavistaa miksi hän minua vihaa, — miksi hän ei ole käynyt minua katsomassa… Hänen sydämensä on jäästä" —
Ovi aukeni samassa ja hiljaan astui keski-ikäinen mies sisään. Hän oli vahvavartaloinen ja käyntinsä osoitti merimiestä. Hänen hivuksensa olivat mustat ja osaksi valuneet alas hänen otsalleen, ja niitten alta tuikki kaksi terävää silmää. Hänen kasvonsa olivat ahavettuneet, jopa jotenkin mustat; pitkä arpi teki ne rumaksi. — Sairas oli tuskin nähnyt tämän miehen ennenkuin hän koetti nousta — —
"Konrad!" huusi hän. "Sinä tulit! Minä puhuin sinusta; minä kaipasin sinua. Kiitos tulemastasi, veli".
Veljeksi kutsuttu tirkisteli pienillä silmillänsä sairasta. Näissä silmissä asui ajatus, mutta mikä, sitäpä ei voinut sairas niistä lukea; ja jos hän olisi voinut nähdä, mitä veljen mielessä liikkui, niin ei hän olisi hänelle oikaissut laihaa vapisevaa kättänsä puristettavaksi.
Konradiksi kutsuttu puristi tätä kättä. — "Sinä olet huonona sairassa, veljeni?" sanoi hän. "Minä tiesin, että sinä olit kivuloinen, mutta näin huonoksi en sinua uskonut, muuten olisin ennen tullut sinua katsomaan".
"Minun päiväni on kulunut", vastasi sairas. "Mutta ennenkuin ummistan silmäni viimeiseen uneen. Sano Konrad, mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minua vihaat?"
Konrad piti sairaan kättä yhä vielä kädessänsä. Kummallisia ajatuksia ajoivat toinen toistansa takaa hänen aivoissaan, se näkyi hänen silmistänsä, jotka milloin olivat kirkkaat, milloin himmeät, milloin sumuiset. Hän seisoi siinä sairaan vuoteen vieressä kauan sanaa sanomatta, silmäillen milloin sairasta, milloin provastia, milloin ulos ryytimaata, milloin taasen merta. Vihdoin lausui hän kovasti:
"Minäkö vihaan sinua? Mistä sinä olet niin hulluja ajatuksia saanut?"
"Sinun käytöksestäsi minua kohtaan, Konrad! Kun sinä lähdit merelle, olin minä pieni poikainen; mutta sinä olit minulle paha. Sen minä hyvin muistan, Sinä löit minua, milloin vaan taisit, ja kun isämme siitä sinua nuhteli, osoitit sinä yhä vaan pahempaa mieli-alaa minua kohtaan. Muistatko vielä erästä Elokuun ehtoota, jolloin sinä töyttäsit minun veneestä mereen, johon epäilemättä olisin hukkunut, ellei Jolsan Matti olisi minua siitä pelastanut? Minä olin tottelematon sinulle silloin, minä olin ylpeä, sillä minä olin Rytilän maan perillinen. — Anna minulle anteeksi, että loukkasin sinua. Mutta olinpa silloin vielä varsin nuori, vasta kahdeksan-vuotinen… Muistatko mitä samana ehtoona tapahtui juuri tässä kamarissa isämme ja meidän välillä? Muistatko niitä sanoja, joilla silloin loukkasit hänen hellää sydäntänsä? Sinä muistat ne, sillä sinä karkasit merelle samana yönä… Sitten olit sinä meille tietämättömissä monta vuotta… Vihdoin tulit takaisin, kun jo luulimme sinun kuolleeksi. Sinä tulit minun kihlauspäivänä; isäni syleili sinua, minä riensin sinulle kättä tarjoomaan; — — sinä et vastannut isän syleilylle, sinä et antanut minulle kättä. Sinä vihasit isää, sinä vihasit minua, mutta sinä rakastit Amandaa… Minä tiesin sen, enkä sitä pannut kummaksi, sillä häntäpä kaikki rakastivat. Sinä koetit houkutella Amandaa minulta, ja kun ei se onnistunut, katosit sinä taasen. Ja taasen kului vuosia. Isä kuoli, Amanda seurasi häntä pian hautaan. Minä luulin olevani pienen Kaarlen kanssa ainoa suvustani, kun sinä taasen ilmestyit. Mutta nyt et sinä käynytkään Rytilässä; sinä ostit itsellesi talon pari virstaa täältä, etkä ollut tietävinäsikään, että sinulla Rytilässä oli veli. Nyt olet sinä jo kolme kuukautta ollut näillä seuduilla, mutta mitätön olen ollut sinulle, koska eivät kutsumukseni, joita useita olen lähettänyt, ole saaneet sinua minua katsomaan. Konrad, nyt kysyn minä viime kerran: mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minua vihaat? Minä olen kysynyt sitä itseltäni, mutta en ole siihen kysymykseen löytänyt vastausta. Sillä ethän ole niin pitkävihainen, että tuo pieni tapaus nuoruudestani enää kytisi sinussa?"
Sairas oli puhunut tyyneellä, hiljaisella, pian rukoilevalla äänellä. Nyt kun hän lopetti, katsoi hän silmillä, jotka olivat kirkkaat, niinkuin ne usein keuhkotautisella ovat, veljeänsä. Konrad näytti liikutetulta. Hän yhä vielä piti veljen kuumaa kättä kädessään, ja hän yritti useita kertoja vastaamaan, ennenkuin vihdoin hänen sanansa kuuluivat:
"Minä en vihannut sinua … minä kadehdin sinua; siitä syystä en voinut sinua kärsiä".
"Minun aavistukseni oli siis oikea! Konrad, jos olisit minun kihlauspäivänäni nuo sanat sanonut, niin olisin minä lausunut: jaetaan Rytilä, ota kumpi puoli tahdot".
"Sen sinä olisit tehnyt?" huusi Konrad, ja hänen pienistä silmistänsä loisti polttava leimu; mutta se leimu katosi ja silmä himmeni. Hänen ruumiinsa värisi vähän; hän heitti veljen käden, hän nousi ja meni akkunan luo. Järvellä tuli vähänen venhe Rytilän rantaa kohden soutaen. Konrad oli tuskin ehtinyt nähdä tämän, ennenkuin hän kiiruusti vetäysi takasin likemmäksi sairaan vuodetta. Hän oli vaalennut, niin vaalennut kuin hänen ahavettuneet kasvonsa saattivat vaaleta. Veneessä istui vaan ainoa mies, Jolsan Matti. Hänkö sai Konradin vaalenemaan?
Kotvan aikaa kului. Sairas seurasi silmillään veljeänsä. Kukaan huoneessa ei puhunut. Vihdoin nousi provasti, joka oli ollut äänetön todistaja veljesten yhtymiseen. "Antakaa kateuden kadota, herra Kornman, antakaa vihan sammua; suokaa veljenne erota maailmasta sovitettuna teidän kanssanne!"
Konrad oli veljensä puhuessa tuon-tuostakin silmäillyt vanhaa provastia; sitten oli hän unohtanut hänen läsnä-olonsa; nyt heräsi hän ikäänkuin tuskallisesta unesta. Hän kohotti olkapäitänsä, vaaleus katosi; silmänsä tuijottivat kummallisesti. Mutta hänen olentonsa muuttui samassa ja hän sanoi:
"Minä olen tehnyt väärin sinulle. Minä huomaan sen surulla nyt. Anna minulle se anteeksi. Itse olen minä enemmän kärsinyt tästä kateudesta kuin sinä… Tämä kateus sai minun karkaamaan isäni huoneesta, sai minun ulos autioon maailmaan. Ollut ja mennyt on se aika. Miksi vanhoihin haavoihin kosket?"
Ilon leimaus leimusi sairaan kirkkaista silmistä. Hänen kasvonsa valistuivat.
"Niin on viimeinen toivoni maailmassa täytetty", sanoi hän.
Sovinto veljesten välillä oli täydellinen, ainakin sairaan puolesta. Sairas puhui kuluneista, puhui tulevista ajoista; ja kuluneista ajoista kun hän puhui, puhuipa hän silloin enimmiten Amandasta, suloisesta vaimostaan, mutta kun hänen ajatuksensa juoksu sai hänet tulevaisuuteen silmäämään, näkipä hän enimmiten vaan Kaarlea, pientä iloista poikaansa.
Konrad antoi hänen haaveilla. Eipä ollut varmaa, että hän kuuntelikaan mitä sairas puhui. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena, vaikka hän oli kuulevinansa veljen toivelauseita, vaikka hän väliin koetti sairaalle hymyilläkin. Aina väliin nousi hän ja meni akkunan luo, josta kauvan silmäili merelle. Sieltä ei nyt kumminkaan enää mitään näkynyt. Jolsan Matin vene oli kadonnut niemen taakse suurelle lahdelle, joka eroitti Rytilän Koivikosta, kapteeni Konrad Kornman'in tilasta,
Mutta sairas puhui yhä vaan pojastansa. Hän uskoi hänen, sanoi hän, sovitetulle veljelleen, jonka hän käski ynnä provastin pitää silmällä, ettei pieni Kaarle poikkeisi pois avujen tieltä. "Minä olen tehnyt testamenttini", lisäsi hän. "Minä panin pienen Kaarlen provasti Wernin huostaan; sinun vihasi, Konrad, esti minun uskomasta hänet sinulle. Mutta nyt, valvokaa yhdessä hänen tulevaisuuttaan. Rytilän ja kaiken omaisuuteni olen minä hänelle antanut; ne olivatkin hänen, sillä ne olivat minun äitini. Valvokaa, ettei rikkaus saa Kaarlea pilata".
Näitä sanoja kuuli Konrad, se nähtiin varmaan, sillä omituiseen hymyyn levisivät hänen huulensa, kun sairas puhui omaisuudestaan. Mutta hymy katosi pian, ja vakavalla äänellä lupasi hän tehdä, voimiensa mukaan, mitä veli häneltä vaati.
"Hyvin teit" — sanoi hän — "kun provastille uskoit pienen; minussa ei ole lapsen kasvattajaa; minä siihen lisäksi en kauan menesty maalla. Jos olisit tahtonut pojastasi merimiestä, olisin minä jonkun vuoden perästä voinut ottaa hänet merelle, mutta minä tiedän, että sinä kamoksut merta".
Vielä kotvan aikaa puhui sairas, mutta väsymys alkoi jo voittaa hänet. Hänen puheesensa sekausi haaveksimisia, ja sanansa osoittivat nyt tuon-tuostakin, että kuume oli anastanut hänen sielunsa voimat. Provasti havaitsi tämän. — "Hyvää yötä! Te tarvitsette lepoa" — sanoi hän. "Teidän hoitajaanne tahdon käskeä. Tulkaa kapteeni Kornman!"
Konradin käsi makasi taasen sairaan veljen käsissä. "Hyvästi!" sanoi hän. Kamarissa vallitsi melkoinen pimeys; mutta pimeydenkin läpi tunkeusivat sairaan silmäilykset. Konrad tunsi sen. Olipa hänestä kuin olisivat ne polttaneet häntä. Värisipä hänen ruumiinsa kun sairaan jäähyväiset kaikuivat hänen korvissaan: "Hyvästi, Konrad! Valvo pienen Kaarlen tulevaisuutta!"
Kun Konrad tuli toiseen huoneesen, huokasi hän syvästi. Oli kuin olisi suuri kuorma vyörynyt hänen sydämeltään.
"Suokoon Jumala, että vihanne viimeisetkin tähteet olisivat kuoleuneet!" sanoi provasti Wern hiljaan.
Konrad et vastannut mitään. Hänen silmänsä olivat käännetyt pieneen vuoteesen, missä pikkuinen kaksi-vuotinen poika nukkui. Pieni Kaarle ei tietänyt lapsuutensa viattomuudessa aavistaa mitä hän juuri nyt oli kadottamaisillaan. Hän nukkui lapsen rauhallista, makeaa unta. Provastikin huomasi hänen: "Pieni raukka! Niin nuori ja kohta aivan orpo maailmassa!" sanoi hän hiljaan.
Konrad, joka muutama silmänräpäys oli nukkuvaa katsonut, läksi kiiruusti. Provasti, kun näki hänen menneeksi, lausui itselleen:
"Jumala tietää…!"
Mitä hän ajatteli, kun hän nämä sanat lausui, sitä ei hän ilmoittanut.
Hän siunasi pientä nukkuvaa.