III.
Rikos.
Kun herra Kornman tuli kotiinsa, oli jo yötä kotvan kulunut. Kynttilä paloi hänen kamarissaan ja keski-ikäinen nainen istui sen valossa, sukkaa kutoen. Tämä nainen oli varsin uninen; monesti oli hän säikähdyksellä herännyt unelmistaan. Kun hän vihdoin kuuli ovea avattavan ja näki Konradin astuvan sisään, huokasi hän: "Jumalan kiitos!"
Konrad iski häneen epäilevän silmäilyn. "Onko kukaan käynyt minua tapaamassa?" kysyi hän synkällä äänellä.
"On, käsipuolinen merimies on teitä jo kauan odottanut".
"Ei kukaan muu!"
"Ei!"
"Käske hänen tulla puheelleni!"
Nainen meni ja Konrad kulki pitkillä askeleilla edestakaisin kamarissaan. Hänen pienistä silmistään välkkyi nyt lujuus semmoinen, joka ei tiedä muuta kuin maaliansa. Hän seisahtui aina väliin silmänräpäykseksi ja tirkisteli näillä kummallisen rohkeilla silmillään erästä pientä lipasta, joka oli työnnetty kamarin pituu-seinän vieressä olevan sohvan ja syrjä-seinän väliin. Mutta tämä seisahtuminen oli niin pikainen, ja Konrad alkoi taasen niin kiiruusti kulkuansa, että tuskin olisi huomattukaan hänellä tässä pienessä lippaassa olevan jotakin, jota hän mietti. Vihdoin aukeni ovi ja unisena astui Jolsan Matti huoneesen.
"Sinä olet minua kauan odottanut" — sanoi Konrad. "Oletko vielä sama mies kuin ennen?"
"Melkeinpä, luulisin ainakin", vastasi tullut ja nauraa irvisteli rumasti.
"Vaikka olisikin kysymys asioista, jotka tavallisesti saavat hellätunteisia vapisemaan?"
"Vaikka! Mutta puhukaa suunne puhtaaksi, siitä saanen tietää, mitä tahdotte ehdoitella. Talvi on tulossa eikä Jolsan saarella eletä, ellei ole millä elää".
"Ole siitä huoleti…" Ja Konrad meni muutamia askeleita Mattia lähemmäksi, katsoa tuijotti häntä terävästi silmiin ja kysyi kovalla äänellä: "Vaivaisiko salamurha raskaasti miehen omaatuntoa?"
"Salamurha!… Herra kapteeni, mitä toki mietitte?"
"Temmata pois tieltä velipuoleni pojan, joka kieltää minulta Rytilän maan".
"Se on, sanon ma, suora puhe ja siihen vastaan minä suoraan: en rupee semmoisiin… Mutta", lisäsi hän vähän ajan kuluttua — "mitäs antaisitte?"
"500 helisevää kolikkoa on palkkasi".
"Entäs veljenne…?"
"Hän sairastaa, niinkuin tiedät, keuhko-tautia; minä olen vasta käynyt häntä katsomassa. Hänestä tekee kuolema lopun ilman meidän avuttamme".
Jolsan Matti ei vastannut mitään tähän, hän vaan siinä seisoa töllisteli… Konrad alkoi taasen kulkuansa. Hän tunsi miehen, jolle oli ehdoituksen tehnyt; hän tiesi, että kytevä säkene, kun se saa palaa omia aikojansa, vihdoin sytyttää ilmi-tulen.
Hän ei tässä pettynytkään. "500 kolikkoa! Milloin saan minä ne, jos —?"
"Niin pian kuin poika on kadonnut".
Taasen kului kotvan aikaa, jona ei kumpikaan puhunut.
"Mutta jos joudun kiini, niin koskee se päätäni", lausui Matti vihdoin.
"Se on sinun oma asiasi; juuri vaaran tähden on palkkasi niin suuri".
"Ja te saatte vaivatta, vaaratta Rytilän kartanon…"
Herra Konrad ei ollut kuulevinansa tätä lausetta. Hän silmäili kelloa.
"Sano ajatuksesi, päätöksesi pian; aika on tärkeä".
"Kuinka pian poika olisi…?"
"Ennen huomis-auringon laskua. Ja jos sukkelasti ja hyvästi asiasi teet, saat siitä erittäin 50 ruplaa".
"Ennen huomis-auringon laskua…" mutisi Matti ajattelevasti, ikäänkuin olisi kysymys ollut varsin tavallisesta, vähäpätöisestä asiasta. "Aurora laiva tulee varmaankin kotiin näinä päivinä, silloin on aina vähin minunkin ansaittava saarella. Mutta 550 ruplaa! Tosin on patroni, veljenne, ollut minulle varsin hyvä, mutta 550 ruplaa — — Herra kapteini, minä suostun kauppaan, mutta en ennen kuin on patroni kuollut".
"Ennen huomis-auringon laskua. Nyt on maanantai-aamu, siis ennen tiistain, huomis-päivän iltaa olen minä Rytilän herra, jos sinun on mieli saada palkkasi".
"Perhana! herra kapteeni, te panette minut lujalle. Toinen oli laita Espaniassa, siellä ei muuta kuin olkoon menneeksi… Mutta tämä, joka nyt on tiellänne, on lapsi vielä. Hyi! ilettää!"
"Ei pitkiä puheita nyt enää. Mitä vaadin, sen tiedät; palkkasi saat tästä", — ja kapteeni avasi arkun, jossa Matti näki runsaasti hopeaa. — "Nyt mene, ja jos keskiviikko-aamuna todistat, että työ on tehty, niin ovat rahat omasi".
Matti tunsi arvattavasti ennaltaan kapteenin, sillä hän ei enää sanonut mitään. Hän silmäsi kumminkin, ennenkuin lähti, arkkua. — — Yö oli kolkko ja pimeä. Kylmä tuuli puhalsi ja synkistä pilvistä oli vettä ruvennut pisaroimaan. Herra Konrad ei ajatellut aikaa. Hän yhä jatkoi kulkuaan ja viserteli hiljaan, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku miete veti hänen huomionsa.
"Seuraus olkoon, mitä tahansa" — mutisi hän… "Jos poika katoo tietämättömiin, ei voi kukaan, ei edes provasti Wern, minussa aavistaa hänen kadottajaansa; mutta jos hän huomataan murhatuksi?… No, se, joka elää, näkee". Ja kapteeni meni hiljaan lähimmäiseen huoneesen, mihin nainen, jonka vasta näimme, oli vetäinnyt. Mutta kapteeni tuli kohta takaisin ja mutisi itselleen; "hän nukkuu toki; kummapa, etten voi tottua varovaisuuteen; maallakin luulen olevani laivassani".
Tällä välin oli Matti kulkenut ulos sateesen. Veneensä vieressä seisoi hän mietiskellen olisiko lähteminen saarelle vai jääminen mannermaalle.
Kolkko yö ei miestä pelättänyt; sade, joka vähitellen kasteli vanhaa ruumista, ei häntä saanut vilustumaan; esitys, minkä hän vasta oli kuullut, ei häntä hämmästyttänyt. Tämä esitys ajoi hänen ajatuksiansa milloin minnekin, mutta aina palasivat ne kapteeni Konradin rahalippaasen, ja usein kuului miehen huulilta nuo lumoavat sanat: "550 ruplaa!" Mutta Matti ei siinä kumminkaan ollut taistelussa omantuntonsa kanssa; omaatuntoa oli hänellä tosin kerran ollut; mutta sen ääni oli jo aikoja takaperin vaiennut; se ei häntä enää missään estänyt. Ihmisiä löytyy maan päällä tarpeeksi asti, jos toinen tahi toinen ennen aikaansa kuoleekin — oli hänellä tapa sanoa; mutta nyt oli kysymys lapsesta, joka tuskin vielä oli eloon ehtinyt. Esitetty rikos siis Mattia iletti, niinkuin hän vasta oli esittäjälle lausunut. Mutta toiselta puolelta loistivat hopea-kolikot niin kauniilta. Kauan seisoi Matti siinä kahden vaiheella. Useita kertoja oli hän syössyt veneensä vesille, mutta jälleen taas vetänyt sitä maalle. Tämmöisessä pulassa ei ollut Jolsan Matti koskaan ennen ollut.
"Lempo tässä seisokoon!" mutisi hän vihdoin. "Pieni temppu vaan, ja minä olen rikas mies, tahi … jos jätän tempun tekemättä, jään köyhäksi kuten ainakin. Ilettää tosin perhanasti, mutta … narrihan minä olisin, jos työntäisin pois tyköäni tuon suuren summan… Sitä en tee, en lempo soikoon". — Ja Matti työnsi vihdoinkin taasen veneensä vesille ja alkoi soutaa kaiken voimansa takaa, jott'ei tuo päätös enää pääsisi horjumaan.
Matka Koivikolta Rytilään oli jotenkin pitkä maatse, mutta sitä vastoin vettä kulkein hyvin lyhyt. Ulos mereen pistää kolme nientä; toisella, äärimmäisellä näistä on Koivikon yksinäinen ja vähäinen talo, toisella, vaikka toista Suomen virstaa rannalta, Rytilä; keskimäinen niemi on osittain muokattu pelloksi, osittain niityksi. Matti kun myötätuulta oli päässyt tämän keskimmäisen niemen päähän, lakkasi soutamasta ja katseli ympärilleen. Jolsan saarta ei näkynyt; siitä hän toki ei ollut millänsäkään; pimeässä ennenkin oli hän sinne osannut. Mutta Rytilän hovin akkunoista hohti ryytimaan nyt jo lehdittömäin puitten välistä valkea. Matti tuijotteli kauan sinnepäin ja lieneepä jotakin johtunut hänen mieleensä, sillä hän, kun taasen tarttui airoihin, alkoi soutaa vastatuulta Rytilää kohden, min jaksoi.
Mitä olikin hänellä mielessä?
Jos olisi joku häneltä tätä kysynyt, ei hän olisi siihen voinut vastata, ja kumminkin eli hänessä, vaikka vielä himmeänä ajatuksena, syy mintähden hän Rytilää kohden nyt souti. Tämä ajatus, aina kuta lähemmäksi hän tuli, sai aineellisemman muodon, ja kun vihdoin vene puski rantaan, puhkesi se sanoihin: "Silmäily ei haittaa", jonka ohessa kummallinen valo lensi hänen silmästään, mikä, jos sen ken olisi nähnyt, olisi sanonut: "Jahka sopisi nyt jo?"
Matti oli siis päättänyt näkevin silmin tarttua siihen koukkuun, minkä kapteeni Kornman oli hänelle syötiksi pannut. Palkka, tuo suuri rahasumma, hehkui ukon mielessä.
Hän katseli ympärilleen. Valo yhä hohti Rytilän hovista; hän katsoi taivasta, huomatakseen min verran yötä oli kulunut, puolet matkaa Koivistosta oli hänellä ollut myötätuulta; toisen puolen matkaa oli hän vasta-tuulta melonut, ja siihen oli kulunut aikaa, — sillä Matti oli, niinkuin muistamme, käsipuoli. Tämä, joka esti hänet rupeemasta enää varsinaiseksi merimieheksi, oli usein ennenkin, semminkin alussa, tehnyt hänelle hänen kalastusretkillään häiriötä, mutta Matti oli vähitellen oppinut toisen kätensä asemesta käyttämään milloin jalkojansa, milloin hampaitansa, milloin mitäkin.
Taivas oli yhäti pilvessä; ilma samallainen kuin Matin lähtiessä Koivikosta. Hänen oli mahdotoin aavistaakaan, min verran yötä oli kulunut. "Samapa se", mutisi hän, kun, vedettyänsä venettään rannalle, alkoi hiljakseen kulkea käytävää Rytilän hoviin.
Täällä oli asema melkein samallainen, kun kapteenia siinä nähdessämme. Hovin isäntä, patroni Kaarle Kornman makasi kuumeellisessa unessa. Paikalla, missä vasta Konrad oli istunut, istui nyt vanhan-puolinen eukko. Hän ei ollut näitä palkattuja potilaan-hoitajia, jotka odottavat kituvan kuolemaa ja omaa runsasta palkkaansa. Rytilän Eeva oli ollut jo entisen patronin aikana kartanon emännöitsiä; hän oli keinutellut sylissään pientä Kaarlea, jonka kuolinvuoteella hän nyt istui. Hän ei nukkunut: hänen silmänsä olivat alati käännetyt nukkuvaan, eikä vähinkään väre tämän kasvoissa jäänyt Eevalle näkymättä. Eevan silmissä välkkyi siihen lisäksi aina tuon tuostakin kyynele, joka paremmin kuin lujimmat vakuutukset sanoi, että sairas oli hänelle rakas.
Että sairas unessansakin kärsi, sen sanoivat hänen kasvonsa, mitkä aina väliin osoittivat tuskaa. Ei siis kumma, ettei hellä-sydämminen eukko muistanut eikä huomannut mitään muuta kuin häntä, joka vuoteella makasi. Jos hän olisi kääntänyt silmänsä akkunaan päin, olisi hän nähnyt jotakin outoa. Mutta hän ei kääntänyt. Ja kun hän vihdoin nousi, juuri kuin kello lähimmäisessä huoneessa löi 2, ja meni pöydän luo — jonka vieressä seisoen Konrad muutamia tunteja ennen oli järveltä nähnyt Jolsan Matin — ja lääkärin määräyksen mukaan kaasi lusikkaan rohtoja, sairaalle annettavaksi, — niin ei hän enää mitään nähnyt. Ja vaikkapa hän vielä olisi nähnytkin mitä outoa ihan vasta oli ollut nähtävänä, niin tuskinpa hän olisi omia silmiänsä uskonut; hän olisi, taika-uskoinen kuin oli, luullut näkönsä aaveitten kuvaamaksi.
Mutta mitä olisikin hän nähnyt?
Eipä muuta mitään, kuin akkuna-pieluksen vieressä, akkunan alimaisella reunalla, vähän miehen tukkaa, vähän miehen otsaa ja poskea, mutta kokonaisen silmän.
Se näkö oli ollut siinä nähtävä ainoastaan silmänräpäyksen — sitten oli se kadonnut. Mutta se, jonka silmä oli, oli nähnyt silmänräpäyksessä, minkä tarvitsi.
Eeva kun oli kaatanut rohtoja lusikkaan lähestyi hiljaan sairasta ja tiputti varovasti, jottei hän häntä herättäisi, hänen suuhunsa lusikan sisällön.
Ovi lähimmäiseen kamariin oli vähän raollansa. Siinä kamarissa makasi, niinkuin tiedämme, sairaan ainoa perillinen, nuori poikainen. Hän nukkui lapsen viatonta unta.
Samaan aikaan kun Eeva kaasi rohdot patronin suuhun, tirkisteli silmä kamariin, missä pieni Kaarle, kuolevan ainoa lapsi, makasi. Se näkyi tässä enemmän aikaa nyt, kuin vasta sairaan kamarin akkunassa. Mutta se katosi kumminkin pian.
Eeva istui taasen patronin vuoteen vieressä ja silmäili häntä surullisesti. Hän näki selvästi, että patronilla oli viimeiset hetket käsissä; hän mietti pitäisikö hänen lähettää provastille sana, jota tämä, kun täytymyksestä lähti Rytilästä, oli vaatinut, vai pitäisikö hänen antaa provasti nukkua. "Ehkä elää patroni vielä kun päivä vaalenee". Mutta provastin käskyä muistaen, nousi hän vihdoin ja oli juuri menemäisillään pienen Kaarlen kamariin, kun sairas avasi silmänsä ja hiljaan lausui: "Minä näin hänen, minun rakastettuni. Hän kutsuu minua".
Sitten loi sairas silmänsä uskolliseen palkolliseen. "Vai istut sinä täällä, Eeva! Kohta saat sinä nukkua, kohta. Sillä minä olen nähnyt hänen ja minä saan pian yhdistyä hänen kanssansa. Mutta … viimeiset, tuoreimmat terveiset tahtoisin minä sanoa hänelle pieneltä Kaarlelta… Mene ja tuo hän tänne".
Juuri kun patroni avasi silmänsä ja alkoi puhumaan, oli toisesta huonehesta kuulunut ikäänkuin olisi ovi porstuaan avattu, ja samassa oli puoleksi tukahutettu uikutus sattunut Eevan korviin. Hän ei kumminkaan tästä mitään pitänyt. Hän kuunteli rakkaan isäntänsä puhetta loppuun saakka ja oli jo valmis astumaan pienen Kaarlen luo, kun hän tunsi raollaan olevasta ovesta kylmän viiman. Luullen jonkun palkollisista tulleen toiseen kamariin, suuttui eukko, ja täyttämään isäntänsä tahtoa, mutta myöskin kovasti torumaan varomattomaa tulijaa, kiiruhti hän ulos.
Pienen Kaarlen kamarissa ei ollut ketään, jota hän olisi voinut torua; mutta joku oli siellä käynyt, sillä ovi kylmään porstuaan oli heitetty auki. Eeva kätki torat, antaaksensa ne vuokralla syylliselle sopivassa tilaisuudessa. Hän veti kiiruusti oven porstuaan kiinni ja meni pientä Kaarlea herättämään.
Mutta Kaarlen pienessä vuoteessa ei ollut ketään. Sia, missä hän oli maannut, oli vielä lämmin.
Eukko seisoi siinä suu auki eikä tiennyt mitä ajatella.
"Tuo tänne pikku Kaarle!" kuului sairaan ääni toisesta huoneesta.
"Herra Jumala, missä on poika!" — huudahti vihdoin eukko ja säntäsi ulos. "Hän on ehkä kulkenut unissaan".
Eeva oli unohtanut, ettei pieni Kaarle ensinkään olisi ylettynyt avaamaan oven lukkoa. Hän oli, kun ulos juoksi, itse unohtanut töytätä kiini oven, joka vei porstuaan. Ja kun hän tuon huutonsa päästi, ei hän muistanut sairasta. Mutta kuolevainen kuuli huudon, ja se väristytti häntä.
"Kaarle, tuo Kaarle tänne!" huusi hän.
"Kaarle, pieni Kaarle!" vastasi eukon huuto ulkoa.
Mutta pieni Kaarle ei vastannut.
Kenen silmä tirkisteli ensinnä sairasta, sitten pientä Kaarlea akkunasta, arvaa lukija; mistä syystä pienoisen vuode oli tyhjä, kun Eeva meni sen luo, ei myöskään ole lukialle salaisuus, mutta Eevan oli mahdotointa ymmärtää, mihin poika oli kadonnut. Jos hän olisi tiennyt, missä pieni Kaarle nyt oli, olisi hän rientänyt polkua merelle ja polulla olisi hän tavannut Jolsan Matin ja tämän sylissä sen, jota hän kaipasi.
Mutta hän ei sitä tiennyt.
Unen hörröksissä olevaa pientä kantoi Matti poveensa litistettynä; hän riensi kiiruusti veneensä luo. Uusi ajatus, ajatus, joka sai käsipuolisen pian iloiseksi, oli hänessä herännyt; ajatus: "minun ei tarvitse vuodattaa pienosen verta".
Tämä ajatus sai hänet yhä enemmän kiiruiseksi. Pian oli hän veneensä luona, eikä aikaakaan ennenkuin ihmisvaras uhrinensa oli ehtinyt Jolsan saarelle.
Eipä paljon puuttunut, ettei Jolsan Matti olisi kiittänyt Jumalaa siitä, ettei tarvinnut ruveta salamurhaajaksi.
Leenan vuoteesen heitti Matti pojan, joka siinä itki kunnes nukkui; sitten kantoi hän humalapäisen eukkonsa sisään ja asetti hänet makaamaan lapsen viereen.
* * * * *
Kun aurinko nousi ja Jolsan saarella vielä kaikki nukkuivat, oli asema ihan toisellainen Rytilässä. Patroni Kaarle Kornman oli kuollut, saamatta viedä terveisiä ainoiselta lapseltaan rakastetulle puolisollensa.
Mihin pienonen oli kadonnut, ei voinut kukaan ymmärtää. Hänen vaatteensa, mitkä Eeva illalla oli asettanut tuolille vuoteen viereen, olivat myöskin poikessa; ei missään näkynyt mitään, joka olisi sanonut hakijoille suuntaa, mistä Rytilän uusi patroni oli haettava.
Me tiedämme missä hän oli — poika parka! Taimi, joka oli istutettu hyvään maahan, oli siitä väkivaltaisesti revitty ylös ja heitetty rikkaruohona tietämättömiin. Taimi juurtui siellä uudestaan, mutta mitkä hedelmät on se kantava?