IV.
Varpuset.
Me puhuimme tämän kertomuksen alussa muutamia sanoja Suomen merimiehistä yleensä. Me sanoimme, että useimmat heistä ovat rehellisiä, ja pian lapsellisiakin olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista rikoksista; mutta me lisäsimme: ei ruista, missä ei rikkaa.
Erään tämmöisen rikkakasvin Suomen merimiesten seassa olemme me nähneet. Mutta monta semmoista ei toki löydy. Totta on että merimiehet näkyvät meille raa'oilta, että me hämmästymme heitä, jos tapaamme heitä esimerkiksi kapakoissa. Ken siellä kuulee heidän puhettansa pullon ääressä, saa usein aihetta kauhistukseen. Mutta kumminkin ovat useimmat ne seikat, jotka tätä kauhistusta herättävät, vaan pintapuoliset. Julmia sanoja me kuulemme, ja arvaamme niitä, joista nämä julmat sanat lähtevät, julmiksi miehiksi — mutta useimmasti erehdymme tuomiossamme. Julmalla sanalla ei ole juurta sanojan sydämessä. Ulkonainen tapa on raaka, on koleisen kiven pinnan kaltainen. Mutta koleisen kiven sisässä voi väliin puhdasta kultaa löytyä. Niinpä usein merimiehissäkin. Heidän suunsa on usein täynnä törkeyttä, mutta suuta syvemmälle ei tämä törkeys ole päässyt laskeumaan. Rinnassa asuu miehuus, miehuudessa useinkin lapsellinen viattomuus. Kova työ on kouluuttanut heitä; kova työ saa aikaan kovia tapoja; työt ja tavat muodostavat miehen. Mutta näissä töissä, näissä tavoissa ei löydy mitään, joka saastuttaisi sydäntä. Ja senpä tähden asuukin usein merimiehen kovan kuoren sisässä sydän, jossa lapsellinen viehkeys ja hellämielisyys vallitsee, — vaikka pinta on karskea kuin pohjoisen pakkanen.
Kullakin ihmisellä on eri luonteensa. Toiseen koskee kipeästi mitä toinen ei tunne ensinkään. Toinen muistaa kuolinpäiväänsä saakka loukkaavan sanan; toinen ei loukkaavasta sanasta loukkau ensinkään. Toisessa elää koston-himo, joka pimittää hänen elämänsä ilon, toisessa leimuaa tämä himo salahmana tuleen, mutta katoo ja sammuu niin nopeasti kuin salahma; toisessa vielä ei saa mikään koston himoa syntymään.
Lujimmissa luonteissa elää muisto kärsitystä vääryydestä unohtamatta. Lujaluonteinen voi tosin hillitä itseänsä, jottei katkera muisto muodostu kostonpyynnöksi; mutta itse muistoa ei hän voi tukehuttaa. Se kalvaa niinkuin ruumiinmato häntä yhä, sitä katkerammasti kuta syvemmälle hänen sydämeensä kärsitty vääryys koski. Omituista onkin nähdä hellän, rakastettavan, jota olemme oppineet kunnioittamaan rauhan sanansaattajana, äkkiä muuttuvan, kun hän muistaa jotakin, joka, jopa aikoja takaperin, haavoitti hänen sydäntänsä. Mepä hämmästymme niinkuin se, joka kaunista tarua lukiessaan, käännettyä kirjassa lehden, lukee jotakin, jota hän ei olisi voinut aavistaa. Niinpä on ihmissydänkin kirja, jossa löytyy monta lehteä. Aika kirjoittaa niihin; niiden täydellistä lukiaa kumminkaan ei löydy maan päällä. Mutta jo niistä muutamista riveistä, mitkä me ihmiset voimme saada selville, saamme me aiheita hämmästykseen.
Eräänä syksy-aamuna oli rivi, jommoista ei olisi kukaan voinut uskoa löytyvän kirjoitettuna Lauri Varpusen sydämen kirjassa, luettava suurilla kirjaimilla; nämä oikeen loistivat ikäänkuin isonnus-lasien takaa; mutta isonnus-lasit olivat Lauri Varpusen suuret silmät. Vastikään, kun nyt esillä oleva lehti sydämenkirjassa vielä piilousi toisten lehtien takana, välttyivät näitten isonnus-lasien tuolta puolen sanat: viattomuus, rakkaus, ystävällisyys, hiljamielisyys, rehellisyys, uutteruus, miehuus. Mutta kun lehti käännettiin, luettiinpa toiselta sivulta: viha kuolemaan saakka, kostonpyyntö ijankaikkisuuden rajoja ulommalle.
Lauri Varpunen oli pienen tilan omistaja, joka asui lähellä K——n kaupunkia. Hänkin oli nuorena ollut merimies. Mutta merimieheksi, joksi hän oli ruvennut syystä, ettei hänen kodissansa häntä tarvittu. Siellä kun oli neljä häntä vanhempaa veljestä työtä tekemässä — merimieheksi ei hän kelvannut; siihen oli hänen luonteensa liian tulinen. Hänen ensimmäinen ja ainoa meriretkensä oli kestänyt kaksi vuotta; maailmaa oli hän saanut nähdä, mutta vielä enemmän oli hän saanut tuta laivakuria, milloin syystä, milloin syyttömästi. Kun hän kahden vuoden kuluttua jälleen pääsi kotiinsa, vannoi hän ei sinä ilmoisna ikänä enää menevänsä merelle, ja sen valansa oli hän pitänyt. Mutta iloinen poika, joka merelle oli lähtenyt, toi sieltä maalle muassansa muiston, joka alati pysyi hänen mielessänsä niin elävänä kuin hetkenä, jona se oli alkunsa saanut. Lauri oli syytetty varkaudesta ja siitä saanut varkaan rangaistuksen, vaikka hän oli syytön. Varas oli hänen syyttäjänsä, tuomari oli hänen oma kapteeninsa, joka — siitä oli Lauri vakuutettu — tiesi hänen viattomuutensa. Tämä käytös Lauria kohtaan piirtyi hänen sydämeensä kirjaimilla, mitkä liian syvälle painuivat, jotta aika olisi voinut ne kuluttaa pois. Muisto tästä sai Laurin elämän pimeäksi, ja samalla kun hän huomasi, että häntä hänen veljensä ja entiset toverinsa ylönkatsoivat, samalla lujeni kallion kovaksi hänen sydämessään viha hänen syyttäjäänsä ja hänen tuomariansa vastaan.
Hänen syyttäjänsä oli Jolsan Matti.
Hänen tuomarinsa ja kurittajansa kapteeni Konrad Kornman.
Toistakymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jona tämä tapahtui; Lauri Varpunen oli tämän ajan kuluessa voittanut jälleen yleisen luottamuksen ja arvon; puhe hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan oli hiljennyt; sitä ei muistanut enää kukaan muu kuin yksi ainoa.
Ja tämä ainoa oli Lauri itse.
Hän oli niinkuin jo sanoimme ahkera, siivo ja hyvän-sävyinen mies, joka ei kenellekään vähintäkään pahaa suonut, joka aina piti viattoman puolta. Mutta jos joku hänen seurassaan sattui mainitsemaan Jolsan Matin tahi kapteeni Kornman'in nimeä, niin silloinpa joutui Matti vimmaan, joka ei rajoja tiennyt. Tämän omituisuuden Laurissa oli hänen vaimonsa ja naapurinsa pian huomanneet, ja senpä tähden ei Jolsan Matista eikä kapteenista eikä myöskään Laurin meriretkestä mitään puhuttu. Josko he ensimmäisinä vuosina muistivatkin tätä, unohtivat he sen vihdoin kokonaan.
Lauri eli nyt pienellä torpantilalla, tavallansa onnellisena vielä,
nuoren vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa, joita hän hellästi rakasti.
Peltola oli torpan nimi, mutta siksi sitä harvoin kuultiin mainittavan.
Sen tavallinen nimi oli Varpula ja sen asukkaat kutsuttiin kylän kesken
Varpusiksi.
Peltolan eli Varpulan torpassa olivat kesätyöt loppuneet. Lauri ja Anna, hänen vaimonsa, olivat riihtä puimassa. Riihtä omaa ei heillä toki ollut; semmoisen olivat he saaneet lainata Mattilan isännältä, joka omisti maan, millä Lauri torpparina asui. He olivat ani-aikuisesta aamulla olleet kovassa työssä, kun eineen aikana moniaat työläiset kokoontuivat riihen ovelle kummia kertomaan. Mutta eipä siinä sen kummempaa kerrottu kuin mitä lukia jo tietää, puhuttiin näet Rytilän patronin kuolemasta ja pienen perillisen katoomisesta, ja tästä viimeksi mainitusta tapauksesta aprikoitiin jos mitä. Niinkuin ainakin nähtiin siinä noitumista, ja miten se noituminen oli poistettava, siitäpä nyt neuvoa hierottiin. Eräs kielekäs eukko tiesi sanoa, että pitäisi kadonnutta soitettaman, niin hän kohta tulisi näkyviin. Niinhän oli Jussilan Kyllikki ja Variksilan Muurikki löytynyt; kaksi viikkoa olivat ne olleet tietämättömissä, mutta niin pian kuin erään tietäjän neuvosta kirkonkelloa oli soitettu, seisoivat Kyllikki ja Muurikki kaikkein kummaksi kotivainiolla, missä surullisesti ja nälkäisinä ammoivat. Olipa sekin ihmeellistä, että kaksi suurta kiveä, jotka vainiolle ilmausivat kun lehmät katosivat, kohta katosi kun kirkonkellon ääni oli kolmasti kuulunut; mutta ihan samassa olivatkin lehmät vainiolla nähtävät. Lehmät olivat tietysti olleet noidutut ja samaten oli nyt nuoren patronin laita. Jos ei matka Rytilän hoviin olisi niin pitkä — koko viisi peninkulmaa — niin tekisipä eukon mieli kulkea sinne antamaan neuvoansa ja samalla voittamaan tuo suuri palkinto, minkä kapteeni Konrad Kornman oli lapsen löytäjälle luvannut.
Näin höpisi eukko ja olisi ehkä kauankin vielä saanut höpistä. Väki seisoi kuunnellen ja uskoi vahvasti mitä eukko puhui. Mutta kun eukko sattui mainitsemaan kapteenin nimen, niin keskeyttipä häntä Lauri äkkiä.
"Mene sinä Rytilään, kyllä sinä palkintoa saat" — ilveili hän.
"Eilen kuulutettiin kirkossa, että se, joka pojan löytää tahi hänestä tietoa voi antaa, saa 50 ruplaa" — vastasi eukko — "sen on kapteeni luvannut".
"Hän on luvannut sinulle 50 selkään".
"Sulle hän ne säästää, Lauri", ärjäsi eukko suutuksissaan.
Eipä muuta tarvittu. Lauriin, jonka veri oli ruvennut kuohumaan, kun kuuli kapteenin nimeä mainittavan, koski eukon muistutus menneistä ajoista kipeästi. Hänen kasvonsa, jotka olivat harmaat riihen tomusta, vaalenivat. Vaaleus tosin ei näkynyt, mutta tuli, joka leimusi hänen silmistään, näkyi, ja turhaan koetti Anna lepyttää häntä.
"Korjaa sorkkasi täältä", huusi Lauri kielekkäälle eukolle vihasta vapisemalla äänellä, "tahi, Jumal auta, en tiedä mitä teen".
"Mattilan on maa ja riihi!" arveli eukko itsepäisesti.
Lauri seisoi kotvan aikaa sanaa sanomatta. Sitten rupesi hän työhön niin kiivaasti kuin olisi hän hengen hädässä ollut; jyvät pirisivät, akanat pölysivät hänen päänsä ympäri ja olet menivät mäsäksi hänen iskuistaan. Hän koetti täten saada kuohuvaa vihaansa sammutetuksi. Anna autti häntä.
Riihen ovelle kokoontunut joukko seisoi kotvan aikaa katsellen Laurin ja Annan työtä; vihdoin kyllästyivät he tähän ja lähtivät. He olivat närkästyneet eukkoon; jos olisi Lauri ja Anna vähäksikään aikaa herenneet työstään, olisivat he kuulleet miten joukko puolusti entistä merimiestä.
Tuskin huomasi Lauri olevansa kahden pikku vaimonsa kanssa, ennenkuin hän heittäysi pitkäkseen mäsäksi survotuille olille. Syvä huokaus puhkesi hänen rinnastaan, hänen huulensa värisivät ja hänen nyrkkinsä olivat kovasti puristetut.
"Jumala armahda minua!" huokasi hän.
Olipa omituista nähdä suomalaisen talonpojan tuollaisessa tilassa. Viha, ääretön viha raivosi hänen sisässään; hän koki kaikin voimin saada se tukehutetuksi — mutta hän ei sitä voinut.
Hän hypähti äkkiä ylös. Hän mumisi jotakin, jota ei Anna, joka hämmästyksellä häntä katseli, voinut kuulla, ja läksi kiiruhusti riihestä.
Oli, niinkuin jo sanoimme, eineen aika. Lauri ja Anna olivat aina ennen ehtineet eineeksi päästä riihestä, jonkatähden ei heillä evästä ollut mukanansa. Nyt oli viimeinen lottia puitavana; tunnin kuluttua olisi se ollut puitu ja jyvät viskattu ja puhdistettu; mutta nyt keskeytyi työ. Anna kun näki miehensä, joka ei hänen kysymyksiinsä mitään vastannut, kulkevan kotiin päin, seurasi häntä.
Lauri kulki sanaa sanomatta kiiruusti kotiinsa. Kun hän sinne tuli, heittäysi hän vuoteelle, tomuisena, nokisena kuin hän oli, ja puristi kovasti käsiänsä rintaansa vastaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt sydämen puhkeevan. Hän kärsi siinä äärettömästi, kärsi vielä enemmän kuin päivänä, jolloin hän oli varkaudesta rangaistu.
Anna tiesi, ettei häneen tälläisinä hetkinä mikään vaikuttanut. Hän pani einettä pöydälle ja odotti Laurin asettumista. Lapset olivat kaikki ulkona. Vanhin tyttö Loviisa kantoi nuorinta puolivuotista sisartaan.
Silloin astui vanha kerjäläis-akka Peltolan torppaan, pieni lapsukainen sylissä. Ryysyihin oli ämmä, ryysyihin lapsi puettu, ja päänsä ympäri oli eukko monin kerroin käärinyt vanhan vuodepeitteen, jotta hänen kurjuutensa vielä enemmän pisti esiin.
Hän pyysi suruisella äänellä ruokaa, sanoi kulkeneensa pitkät matkat etelästä, sanoi vielä saavansa kulkea pitkät matkat, ennenkuin ehtisi miesvainajansa veljen luo; hän kertoi kielekkäästi pieniä uutisia, aina tuon tuostakin valittaen nälkäänsä ja kurjuuttansa.
Annan kävi eukkoa, mutta etenni lasta sääliksi. Pienen poikaisen kasvot olivat aivan ruvessa, jottei niissä muuta eheää ja tervettä paikkaa nähty kuin huulet ja silmät. Siihen lisäksi näkyi lapsi kituvan jotakin sisällistä tautia, sillä hän ei jaksanut tuskaansa itkeä, ainoastaan hiljaisesti uikutella.
"Käykää tänne muori syömään", sanoi helläsydämminen Anna. "Jahka
Loviisa tulee sisään, annetaan pienoiselle velliä".
Eukkoa ei kahdesti tarvittu käskeä. Hän pani, lupaa siihen kysymättä, lapsensa Annan nuorimman lapsen kätkyeesen, missä väsynyt pieni vähitellen lakkasi vaikeroimasta ja vaipui uneen.
Tämä tapaus oli saanut Laurin ajatukset hajoomaan. Hänen kuohuva verensä rupesi vähitellen asettumaan ja kotvan ajan kuluttua kelpasi hänelle leipä, piimä ja silakka, mitkä Anna eli pannut eineeksi pöydälle.
"Mikäs on vieraan nimi?' kysyi hän, kun eukko oli syönyt ja kiittänyt ruoasta.
"Ompahan vaan Katrina Tanhuansuu, Aapeli Tanhuansuun leski" — vastasi eukko.
Ei siinä sitten paljon enempää puhuttu. Lauri muisti nyt, että hänellä oli riihi vielä kesken. Hän meni sinne, mutta Anna jäi nyt kotiin kehräämään.
Iltapuolen päivää, jolloin rupinen lapsi, joka nyt makasi penkillä, jälleen oli uneen vaipunut, läksi vieras ulos, sanoen käyvänsä taloissa pyytämässä vähän evästä matkalle. Loviisa lupasi syöttää pientä Heikkiä, jos tämä heräisi. Lauri oli mennyt saunaan ja Anna vaavutteli pientä lastaan uneen.
Iltaa kului. Pieni Heikki oli syötetty ja jälleen nukkunut; Lauri oli jo aikaa tullut saunasta ja laskeunut vuoteeseen; torpan katossa paloi valkea, jonka valossa Anna ja Loviisa kehräsivät. Ämmää ei kuulunut palaavaksi.
Iltaa kului yhä enemmän. Perhe oli jo illallisen syönyt; pieni vieras oli asetettu makaamaan uunin päälle, siellä olisi muka lämpimämpi; valkea talossa oli sammutettu; Anna, Lauri ja Loviisa rupesivat jo maata.
Eukkoa ei kuulunut.
Torpan väki tuota ihmetteli, mutta eipä tuosta sen enempää puhuttu kun oli Anna lausunut: "Arvattavasti oli eukko väsynyt, josta syystä on jäänyt Mattilaan yöksi. Huomenna ennen päivän nousua on hän taasen täällä".
Kaikki torpassa nukkuivat sitten yönsä rauhassa, paitsi Loviisa, jonka aina väliin oli täytynyt hyräillä eukon pienelle pojalle, saadaksensa häntä leppymään. Aamu koitti, koko perhe oli herännyt; isäntä ja emäntä oli jo jalkeilla. Kummaa: eukkoa ei näkynyt.
"Olisiko hän kääntynyt kipeeksi?" arveli Anna.
"Se on mahdollista; muuten kai olisi hän jo palannut lapsensa luo", vastasi Lauri.
Päivää kului. Mattilassa oli eukkoa kysytty; muistakin naapureista oli häntä etsitty, mutta häntä ei ollut kukaan nähnyt, Sepä toisista varsin outoa. Naapurit riensivät Varpusten luo katsomaan poikaparkaa. Kaikki surkuttelivat häntä. "Ei hänelle ole monta päivää jälellä", arvelivat he. Ja sen ohessa arveltiin pojan äidistä kaikenmoista. Uskalsipa tuo ämmä, joka eilen riiteli Laurin kanssa, puhua jotakin noitumisesta, tietäjissä käymisestä ja muuta semmoista, ja väki olisi ollut varsin taipuvainen suostumaan eukon tuumiin, elleivät Lauri ja Anna olisi panneet jäykästi vastaan, ja vakuuttaneet, että kadonnut ämmä eilen oli siunannut ruokaa niinkuin kristityt ihmiset ainakin.
"Mutta mihin hiiteen olisi ämmä joutunut?" kysyi Mattilan isäntä.
"Siitäpä juuri nyt on kysymys, ja minä sanon, sanokoot muut mitä tahansa, että eukko, joka lapsensa tänne jätti, on kun onkin noita". — lörpötti kielekäs ämmä.
"Mutta entäs on eukko tiellä kylään kuollut johonkin ojaan?" arveli
Loviisa. — "Niinpä kävi viime talvena kauppa-Eskon".
Ukot tuota mietettä kuullessaan, kynseivät päätään ja arvelivat, että olisi se semmoinenkin tapaus saattanut tapahtua.
Mitäpäs siitä! Loviisan arvelu näkyi aina, miten mietittiin, todenmukaisemmalle ja vihdoin päätettiin lähteä kadonnutta hakemaan, "sillä eihän eukko ole voinut maan päältä kadota".
Kielekäs ämmä ei puhunut enää mitään; hän vaan pudisti päätänsä, ikäänkuin arvellen: "hakekaa vaan, mutta ette niin mitään löydä".
Ja siinä oli ämmä ihan oikeassa. Kadonnutta haettiin päivä, toinen, mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Vihdoin viimein arvasi Lauri totuuden, kun oli kolme päivää haettu. "Turhaan haemme; minä pelkään, että eukko on karannut päästäksensä lapsestaan vapaaksi", arveli hän.
Tämä lause vaikutti kummia väessä. He olivat tässä tapauksessa nähneet jotakin ihmeellistä; he olivat odottaneet saavansa nähdä eukon kuolleena tahi murhattuna ja nyt — olisiko hän vaan ollutkin pahanjuoninen kerjäläinen, jolle lapsensa elättäminen tuli tukalaksi? He lakkasivat kohta hakemasta ja menivät kiroten kotiin.
Mutta Varpuset olivat lisääntyneet yhdellä hengellä.