V.
Rytilä saa uuden isännän.
Ymmärrettävä on, että nuoren Kaarle Kornmanin äkkinäinen katoominen herätti mitä suurinta huomiota. Jo samana yönä, kun se tapahtui, laitettiin siitä tieto Rytilästä sekä pappilaan että Koivikkoon kapteenin luo, ja molemmat sekä kapteeni että provasti hämmästyivät kertojan uutisista: "patroni on kuollut; nuori patroni on kadonnut". Molemmat kiiruhtivat kohta Rytilään, mistä joitakuita tunteja ennen olivat lähteneet; molemmat tapasivat jälleen toisensa nuoren Kaarlen kamarissa, missä vanha Eeva väännellen käsiänsä tuli heitä vastaan.
"Herra kapteeni Kornman, missä on veljenne poika?" oli provastin ensimmäinen kysymys ja sitä seurasi silmäily, joka tunkeusi, tahi ainakin tahtoi tunkeutua kapteenin sydämmen pohjaan.
"Siihen kysymykseen voitte te paremmin vastata kuin minä; missä on holhottavanne? Te lähditte täältä myöhemmin kuin minä".
Provasti heitti häneen ylönkatseellisen silmäilyksen; hän oli vakuutettu siitä, että rikos tässä oli tehty, hän myöskin varmaan tiesi, kuka rikoksen oli tehnyt; mutta rikoksen laatua hän ei uskaltanut ajatellakaan.
"Te tiedätte missä poika on" — sanoi hän kovasti. "Olkaa varma siitä, että tällainen rikos, vaikka se kuin salaisesti olisikin tehty, tulee ilmi".
"Te olette joko hullu tahi kulette ja puhutte unissanne, provasti. Poika jäi nukkumaan, kun minä läksin; sen te itse tiedätte yhtä hyvästi kuin minä. Mutta tässä seisominen ei tuo poikaa takasin. Päivä on jo nousemaisillaan, siis kadonnutta etsimään kaikki".
"Näön vuoksi" — mumisi provasti.
"Provasti, teidän sananne ovat loukanneet minun", vastasi kapteeni närkästyneenä; "jos teillä vähänkään kunniantuntoa on, niin ymmärrätte sen. Te luulette, että se viha, mikä minussa muinoin vallitsi velipuoltani vastaan, on hänen kuolemallaan muuttanut hänen viattomaan poikaansa. Ja kumminkin olitte te vasta ikään todistajana minun ja veljeni sovintoon. Provasti, minä annan teille anteeksi teidän loukkaavat puheenne ja vakuutan, sillä minä kunnioitan teitä, jolla oli veli vainajani luottamus, että minä antasin 10 ikävuosistani, jos nyt poika astuisi elävänä sisään".
Kapteeni oli puhunut, niinkuin se puhuu, joka on vääryydellä syytetty.
Provasti loi silmänsä häneen, kapteeni kesti tämän silmäilyn.
Mutta ennenkuin provasti ennätti mitään sanoa, kuului hirmuinen kolina huoneesta, jossa kuollut makasi. Kapteeni vaaleni, mutta provastiin lensi ajatus: "ehkä on poika siellä". — Ja kiiruhusti astui hän vainajan kamariin.
Turhaan etsi hän siellä pienoista; tämä ei ollut huonehessa. Suuri seinätaulu, kuolleen patronin puolisovainaan kuva, oli pudonnut seinästä kuolleen rinnalle; siitä kolina.
Kapteeni seisoi vaaleana ovella. Kun hän huomasi syyn kolinaan, huokasi hän syvään. Provasti nosti pois taulun ja lausui:
"He näkevät mitä täällä tapahtuu!"
"Uskotteko sitä?" — mumisi kapteeni ja vetäysi kiiruhusti toiseen huoneesen. Siellä, mihin nyt muutamia talon miehistä oli kokoontunut, tointui hän vähitellen. Hän pyyhki kylmän hien otsaltaan ja voitti väkisin tykkivää sydäntänsä.
Provasti avasi oven ihan auki. "Täällä lepää nyt hyvän isäntänne kylmennyt ruumis", sanoi hän väen kuullen; "hänen poikansa on kadonnut. Minä, kapteeni ja vanha Eeva olimme viimeksi täällä iltapuoleen yötä; joku meistä on syypää pojan katoomiseen ja — — tietää missä hän on ——" oli provasti aikeessa sanoa, mutta hän hillitsi puheensa ja sanansa kuuluivat: "ja minä vannon, etten ole syypää siihen; ettei syy ole Eevan. Sen me näemme, siis voiko kapteeni…"
Mitä provastilla oli mielessä sanoa, sen ymmärsi kapteeni. Hän oli taika-uskoinen, ja provastin melkein varmuudeksi muuttuneen luulon kapteenin syyllisyydestä saanee lukea syyksi omituiseen, kovaan keinoon, jolla hän tahtoi kapteenia kukistaa. Eikä olekaan varmaa, miten olisi käynyt — sillä provasti tunsi hyvin kapteenin taika-uskoisuuden ja oli tiennyt juuri sen hellimpään paikkaan koskea — ellei ihan samassa Eeva olisi keskeyttänyt hänen sanojansa ja heittäytyen ruumiin päälle huutanut:
"Minä, minä olen syyllinen, minä yksin; minä en katsonut poikaa!"
Provastin hyvä aikomus oli rauennut tyhjään. Hän ei enää voinut vaatia kapteenia valalle; hän olisi silloin samalla lausunut selvän syytöksen kapteenia vastaan, ja sitä hän ei tahtonut tehdä. Sen sijaan sai hän nyt, miten taisi, lohduttaa Eevaa, joka ei ensinkään tahtonut vastaan-ottaa mitään lohdutusta.
Kapteenin neuvosta, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pois provastin vaarallisesta likisyydestä, saatiin nyt toimeen kolme hakia-kuntaa, joita kapteeni itse innokkaasti otti ohjatakseen.
Provasti antoi väen mennä. "Nä'ön vuoksi", mumisi hän taasen.
Ja siinä oli hän oikeassa. Sillä kun miehet puolipäivän aikana palasivat kotia, ei niin jälkeä kadonneesta missään. Nimismiestä oli sillä välin käyty noutamassa Rytilään, ja provastin pyynnöstä alettiin nyt täydellinen tutkinto. Mutta siinäpä ei tiennyt kukaan muu kuin vanha Eeva sanoa mitään, ja seuraus tutkinnosta oli, että asiasta ei entistä enemmän selvää saatu.
Provasti oli ennen väen takasin tuloa puhunut nimismiehelle arveluitaan, ja nimismies tekikin nyt useita kysymyksiä kapteenilta. Mutta päivä oli valoinen, yön hoimu ei enää hirvittänyt kapteenia; tunnotonna seisoi hän kuolleen velivainajansa vieressä. Kapteenia vastaan ei provasti saanut, ei niin syyllisyyden varjoakaan. — Provastilla ei ollut muuta tehtävää kuin patroni-vainajan testamentin nojassa ruveta kadonneen pojan holhojaksi ja Rytilän väli-aikaiseksi isännäksi.
Tämän ilmoitti hän julkisesti, samalla kuin hän luki patronin testamentin, johon kapteeni lausui: "Minä olen todistaja siihen, että se oli veli-vainajani tahto".
Kadonnutta etsittiin vielä kauan; suuret palkinnot luvattiin sille, joka voisi hänestä mitään tietoa antaa; tästä kuulutettiin ensinnä likeisessä, sitten kaukaisemmissa kirkoissa; mutta kadonneesta ei niin jälkeä huomattu.
Jolsan Matin käynti kapteenin luona yöllä, joka käynti oli tullut provastin tiedoksi, selitettiin niin, että Matin Leena oli kapteenille kutonut verkkoja, ja ettei Matti tahtonut palata palkkaa saamatta Jolsan saarelle takaisin.
Muutamia viikkoja kului. Ympäristössä ja vielä loitommallakin puhuttiin tuosta Rytilän kummallisesta tapauksesta, ja siihen koetettiin jos jollaisiakin selityksiä. Josko alussa kapteeni olikin kovasti epäluulon alainen, niin hajosi tämä epäluulo aina enemmän, miten aikaa kului; sillä kadonnutta hakiessa oli kapteeni innokkain kaikista, innokkaampi ainakin kuin provasti, joka ei vielä ollut tehnyt mitään, ei ainakaan näkyväistä, kadonneen löytämiseen. Provastilla oli, niinkuin tiedämme, omat ajatuksensa tässä asiassa ja niistä ei kapteeni voinut saada häntä luopumaan.
Kapteeni ei ollut sen kovemmin käynyt Rytilässä; siellä hallitsi provasti isäntänä. Kuinka kauan tämä asiain tällainen olo kestäisi, sitä oli vaikea sanoa. Yleisesti tiedettiin että, ellei kadonnut löytyisi, oli kapteeni Rytilän perillinen. Mutta kuinka kauan oli kadonneen ilmaantumista odotettava? Tuosta puhuttiin ja mietittiin, semminkin kuin provastin sanottiin vakuuttaneen ettei hän antaisi Rytilää kapteenille ennenkuin täydellisesti oli toteen näytetty, ettei nuorta patronia enää ollut maailmassa olemassa.
Kapteeni ei ollut tähän saakka tehnyt mitään voittaaksensa Rytilän. Hän, joka ei ennen ollut ketään pelännyt, hän pelkäsi nyt provastia, ja hän pelkäsi häntä yhä enemmän, kuta enemmän provasti salasi aikeitaan ja ajatuksiaan. Kapteeni näki selvään, että provasti hänessä tiesi pienen poikasen katoomiseen syyllisen; hän tiesi myöskin, että provasti ei laiminlyönyt mitään, saadaksensa selkoa tähän hämärään. Hän oli, niinkuin tiedämme, syypää pienen Kaarlen katoomiseen tahi surmaan; mutta että Matti niin pikaan tekisi tehtävänsä, sitä ei ollut kapteeni osannut ajatella. Matti oli saanut luvatut rahat. Kapteeni oli antanut ne hänelle, uskaltamatta kysyä, miten surma oli tapahtunut; sillä siitä, että poika oli surmattu, että hän oli mereen upotettu, - siitä oli kapteeni vakuutettu. Hän oli — sen tiesi hän — nyt Rytilän herra.
Mutta varovaisuus vaati, että hän vielä odottaisi.
Oli, kuten sanottiin, muutamia viikkoja kulunut. Kaikki kumma, mikä maailmassa tapahtuu, jääpi vähitellen unohduksiin. Ihmiset haluavat aina jotakin uutta. Tuon tiesi kapteeni hyvin. Hän oli hakenut kadonnutta innokkaasti alussa; hakemisen turhuus väsytti häntä vähitellen ja viimein lakkasi hän kokonaan. Mutta niin kauan kuin Rytilä pysyi provastin käsissä, kyti muisti kummallisesta tapauksesta kansassa ja aina väliin puhuttiin siitä. Se puhe oli saatava hiljentymään; itse muisto oli sammutettava. Miten?
Siten, että kadonnut oli löydettävä.
Eräänä päivänä seisoo taasen Jolsan Matti kapteenin kamarissa. Niinkuin viimeinkin käy kapteeni suoraan asiaansa.
"Missä on poika?" kysyi hän.
"Tallella on" — vastasi Matti.
"Meren pohjassa?"
"Syltä vettä päällä".
"Voitko saada ruumis selkä ylös?"
Jolsan Matti katseli pitkään isäntäänsä. "Ettäkö se löydettäisiin?" — kysyi hän.
"Niin!"
Matti raapi korvan taustaansa. "Kyllähän se ei olisi mahdotointa … mutta…"
"50 ruplaa on palkkasi!"
"Niinkuin kuulutuksessa… Mutta … en minä rupea sen löytäjäksi…"
"Ei sinun sitä tarvitsekaan".
"No silloin ei estä mikään poikaa tulemasta päivän valoon taasen".
Ei siinä sen enempää puhuttu. Kapteeni ja Matti tunsivat toisensa.
"Aivan oikeen — — niinkuin arvasin"? — ajatteli Matti. "Mutta vielä sinä Rytilän isäntänä saat minulle muutamia kolikoita tästä maksaa".
"Se mies olisi valmis tappamaan minuakin, jos vaan kukaan siitä mitään maksaisi" — mietti kapteeni.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun provasti istui kamarissaan ja mietti miten saisi epäluulonsa toteen näytetyksi, tuli hänen vaimonsa kiiruhusti kamariin. Että jotakin oli tapahtunut, sen näki provasti kohta rouvan muodosta ja käytöksestä. "Mitäs nyt?" kysyi hän.
"Kadonnut on löydetty" huusi rouva, "Sorvarin muori on hänen löytänyt".
Provasti hypähti ylös. "Mistä? milloin?"
"Merestä, läheltä meidän rantaa".
Provasti vaipui jälleen tuolilleen. "Minun olisi pitänyt se arvata.
Jumala! kuin kauan sallit sinä vääryyden, rikoksen riemuta?"
Sorvarin muori tuli nyt kamariin ja laverteli, miten hän rannalta oli nähnyt jotakuta kääryn tapaista uiskentelevan meren pinnalla. Hän oli ottanut veneen, soutanut luokse, ja suureksi hirmukseen nähnyt, että kääryssä olikin aivan tuntemattomaksi mädännyt ruumis. Vaattehista oli hän kumminkin kohta tuntenut, että tämä ruumis oli patroni vainajan pojan jäännökset.
"Rikos, sinä riemuitset, mutta kuinka kauan?" — huokasi provasti.
Mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, tehtiin nyt. Nimismies haettiin. Pienosen kuolleen ruumis tarkastettiin, eikä ensinkään ollut syytä epäilemiseen, ettei Sorvarin muori ollut oikeassa, kun hän sen kohta tunsi Rytilän nuoreksi patroniksi. Mutta miten poika lämpimästä vuoteestaan oli joutunut kylmän meren uhriksi, sitä oli mahdotoin ymmärtää.
"Meri on antanut takaisin saaliinsa; ihmissydämet antavat takaisin salaisuutensa —" sanoi provasti, joka ei ensinkään voinut epäillä mitään petosta tässä löynnissä. — "Parasta kentiesi oli sinulle, että pääsit pois katoovaisuudesta isäsi ja äitisi luo; mutta voi sitä, joka sinun elämäsi nuoran katkaisi!" Ja kuolleen kaulasta otti hän pienen medaljongin, jossa pienosen äidinkuva talteusi.
"Tämän pidän minä muistona sinusta ja onnettomasta suvustasi" — sanoi hän.
Sorvarin muorin löytö tuli pian tunnetuksi. Pienosen katoominen oli siis saanut selityksensä. Mutta yhtä himmeää oli, millä lailla pienonen oli mereen joutunut. Joka oli hänen sinne uuvuttanut, siitä ei ollut eri mieliä; yleinen ajatus mainitsi kapteenin hänen uuvuttajaksensa, mutta siihen ei mitään todistusta löytynyt. "Viisaasti on hän asioitansa ajanut, jälkensä ummelleen lakaissut" — sanottiin. Ja kapteeni tiesi itse, että näitä tälläisiä puheita hänestä puhuttiin, mutta hän ei niistä ollut millänsäkään. Hän sanoi niinkuin provasti: "Salaisuus tulee ilmi kun joutuu, ja silloin nähdään kuka syyllinen on".
Provastilla ei enää ollut mitään oikeutta holhojana hallita Rytilän maata. Pieni Kaarle, Rytilän oikea ja laillinen omistaja oli kuollut, siitä ei epäillyt kukaan. Hänelle tehtiin kuoleman kiitos K——joen kirkossa ja samalla oli Rytilän kartano menevä hänen perilliselleen. Mutta se perillinen oli hänen setänsä, kapteeni Konrad Kornman.
Samana päivänä, jolloin pieni Kaarle haudattiin äiti- ja isä-vainajansa viereen, muutti kapteeni Konrad Kornman isäntänä perittyyn kartanoonsa. Siitä inhosta, millä häntä katseltiin, siitä nurinasta, mitä kuului hänen ympärillänsä, ei hän ollut millänsäkään.
Tämä epäluulo oli hinta, jolla hän oli ostanut Rytilän maan. Epäluulo ei tapa. Pää-asia oli, että kapteeni oli voittanut, mitä oli tahtonut voittaa. Hän oli nyt ainoa suvustansa maailmassa.