III.
Vanha Eeva.
Samana päivänä, jona, miten olemme jo kuulleet, kauppias Karlgren avasi koko sydämensä Anterolle ja ilmoitti salaisuuksia, joista ei maailma mitään tiennyt, tapaamme provastilla Rytilän rouvan ja Amandan. Rouva Kornman tuli kiittämään provastia kaikesta hyvästä ja kysymään millä hän voisi kiitollisuuttansa näyttää, sillä nyt oli Amanda lähtevä, miten jo kauan oli mietitty, Ruotsin pääkaupunkiin. Kapteenilta oli myös nykyjään tullut kirje, jossa hän kovasti torui rouvaansa siitä, että oli antanut Amandan seurastella pappilaisten kanssa. Tästä kirjeestä ei rouva puhunut muuta kuin mitä kapteenin kotiintuloon kuului, jonka kirje ilmoitti tapahtuvaksi jonkun viikon kuluttua. Amanda oli suruinen, Liina oli suruinen — sillä he rakastivat sisarellisella rakkaudella toisiaan. Provasti oli vastannut, kun rouva Kornman kysyi, millä hän voisi hänen vaivannäkönsä palkita: "Se on minun paras palkintoni, jos Amanda pitää muistossa, mitä minä olen neuvonut, ja antaa sanani itää, kasvaa ja hedelmiä kantaa elämässä". Rouva Kornman oli pian sen jälkeen lähtenyt, luvaten tyttöjen pyynnöstä että Amanda saisi jäädä pappilaan täksi päivää, sekä, niinkauan kun hän vielä koti-seuduilla oli, aina tuon tuostakin käydä Liinaa tapaamassa. —
Nyt rouvan mentyä istui Liina ja Amanda pappilan pienessä ryytimaassa kauniissa ruohosohvassa, minkä Heikki oli laittanut. Heikki istui vähän taampana. Hänen vieressänsä ruoholla makasi harava, jota hän valmisti Liinalle — sillä kaikki, mitä Heikki teki, sen teki hän Liinalle. Liina oli hänelle kaikki maailmassa. Amandan haaveellisuus oli Heikkiin tarttunut. Sillä usein saattoi hän nyt istua tunti kausia mitään tekemättä, mitään puhumatta — vieläpä mitään ajattelemattakin. Ainakaan ei Heikki itse semmoisina tuntina tiennyt, mitä hän ajatteli. Itse siitä tietämättänsä oli hän semmoisina hetkinä ihana. Hänen silmissänsä paloi silloin kummallinen valo; tämä valo kiihtyi niissä kiihtymistään, kunnes se äkkiä sumustui; ja niinkuin pilvet, mitkä kirkkaana kesäpäivänä väliin äkki-arvaamatta vetäyvät kokoon, mustenevat ja vihdoin puhkeevat sateesen, niin tunkeusi Heikinkin silmiin usein kirkkaat kyyneleet. Vasta kun nämä kuumana polttivat hänen poskiansa, tahi putosivat hänen käsilleen, heräsi hän. Mistä loisto Heikin silmissä, mistä kyyneleet? Heikki ei osannut sitä selittää, eikä hän sitä koettanutkaan. Hän oli nyt niin hiljainen, ei kuultu hänen enää niinkuin ensimältä uuteliaasti kysyvän kaikkia; hän ei nyt kysynyt, hän tuskin vastasikaan, jos jotakin häneltä kysyttiin. Hän ei tiennyt, poika parka, että koko hänen olentonsa oli muuttunut rakkaudeksi.
Hän istui ruohossa ja kuuli siihen aina väliin jonkun sanan ryytimaasta. Mutta hän ei kuullut, ainakaan ei hänen sieluunsa päässyt tunkeumaan muun kuin Liinan sanat. Tytöt olivat, ennen kun kahden kesken tuossa ruohosohvassa istuivat, iloinneet ja nauraneet, ja Liinan nauru oli silloin saanut Heikinkin huulet hymyyn, vaikkei hän tiennyt, mille hymyili. Mutta nyt oli kohta tapahtuva ero saanut tytöt vakaviksi. Liinan sydän oli avoin kaikelle hyvälle, mitä elämässä on varsinaista; hänen ajatuksensa ei tätä varsinaisuutta ulommalle ehtinyt. Hän tunsi eron suruisuuden. Hänen ajatuksensa ei kulkenut edemmäksi hetkeä, joka käsissä oli. Toisin oli Amandan laita. Hänkin muisti, että eron hetki lähestyi, mutta hän ei puhunut siitä; hän unohti surun, jonka ero toisi, hän kuvaili Liinalle, miten he kirjeitä vaihtaisivat, miten he eläisivät yhdessä, yksissä, silloinkin kun suuri meri eroittaisi heidät toisistaan. Hän oli innostunut kun hän tästä puhui; hänen ajatuksensa lensivät tulevaisuuteen ja toivat sieltä kuvia, niin eläviä, kuin olisivat ne jo muistoja eletyistä päivistä. Amanda oli kaunis, kun hän näin tulevaisuudessa eli. Liina katseli häntä kummastuksella, sillä Amandan ajatukset lensivät nyt oloihin, joista ei Liina ollut osannut unessakaan haaveksia. Amanda puhui, miten hän, kun toiste näkisi Liinan, näkisi hänen onnellisena, rakastetun nuorukaisen morsiamena tahi nuorena, suloisena rouvana. Liina punastui ja purskahti nauruun ja pani kätensä ystävänsä suulle. Amandan ennustukset näkyivät hänelle niin ihmeen hulluilta. —
Tuo nauru sattui Heikin korviin ja hänkin nauroi, vaikka sumuinen pilvi vastikään oli peittänyt hänen silmänsä valon ja puhjennut kirkkaasen kyyneleesen. Hän ei tiennyt nytkään syytä, ei nauruun, ei kyyneleesen. Amandan silmät olivat väliin olleet kääntyneet häneen päin, mutta näitä silmäilyksiä hän ei tiennyt.
Ei ollut kukaan nuorista huomannut, että vanha eukko sauvoihinsa nojaten oli vähäistä ennen seisahtunut pihalle. Heikki kuuli vielä Liinan naurun, hän ei huomannut eukkoa, joka seisoi häntä aivan lähellä; hän ei nähnyt, miten eukko nosti kätensä silmäinsä yli ja käden alta katseli häntä. Hän ei nähnyt, miten eukon kyytistynyt ruumis ojentihen: mutta hän kuuli eukon huudon! "Kalle! pikku Kalle!" Hän tunsi eukon kädet, jotka häntä syleilivät.
Hän heräsi unestaan, johon auki olevilla silmillä oli uupunut. Hän nousi ja nosti ylös eukkoa, joka ruoholle oli vaipunut. Hän ei tuntenut eukkoa. Hän katseli häntä pitkään.
"Kalle, pikku Kalleni!" kuuli hän eukon pakisevan. "Kalle, pikku Kalleni! kuinka isoksi olet kasvanut! Tiesinhän minä, ettet sinä ollut kuollut" — ja taasen koetti eukko häntä sylinsä sulkea.
Tämä omituinen tapaus sai tytöt tulevaisuudesta nykyisyyteen jälle. He nousivat ja katsoivat kummastellen eukkoa. He lähestyivät ja kuulivat yhä enemmän kummakseen eukon sanoja.
"Ne sanoivat että sinä olit kuollut, mutta minä en uskonut sitä; ne sanoivat että sinä olit haudattu patronin hautaan äitisi viereen, mutta minä en uskonut sitä; minä odotin sinua, minä ha'in sinua — — ja sitten tuli pitkä, musta yö, jona en minä mitään nähnyt. Kauan olen minä nukkunut, kun sinä olet ehtinyt kasvaa noin suureksi, pieni Kalle poikani, jonka minä kannoin sylissäni! Nyt osaat sinä itse käydä ja osaat varmaan puhuakin… Ei se ole totta, että sinä kuolit; kapteeni tahtoi tappaa sinua, mutta hän ei saanut sitä tehdä… Nyt mennään takasin Rytilään; siellä on sinun pikku vuotehesi vielä. Minä soudan sinua uneen…"
Näin pakisi eukko. Nuoret eivät siitä mitään ymmärtäneet. Mutta oli siinä kumminkin yksi, joka ihmetellen kuuli, mitä eukko puhui, ja joka pakinan ymmärsi. Provasti se oli. Hänen kamarinsa akkuna oli ollut auki. Kun hän eukon ensimäiset sanat kuuli, lähestyi hän akkunaa ja melkeinpä samassa kun tytöt ehtivät Heikin luo, oli hänkin kamaristansa sinne ehtinyt.
Hän keskeytti eukon puheen. Hän katsoi häntä pitkään: "Eeva, mitä puhut sinä, mistä tulet sinä?" kysyi hän kummastellen. Hän oli eukossa tuntenut patroni Kaarle Kornman vainaan uskollisen palkollisen.
Eukko kääntyi provastiin. "Provasti!" huusi hän… "Provasti! sanokaa Kaarlelle, että minä olen Eeva, joka häntä lapsena kannoin siitä asti, kun hänen äitinsä kuoli. Hän ei tahdo uskoa minua…"
Provastissa ajoivat ajatukset toinen toistansa. Eeva oli, pian kohta sen jälkeen kun patroni vainaan poika katosi, tullut mieli-vikaan. Hän oli ensinnä raivonnut hulluudessaan, mutta sitten vähitellen asettunut. Aina vaan oli hän kadonneesta lapsesta puhunut, mutta hänen puheestaan ei ollut kukaan pitänyt lukua. Oliko tämä, mikä nyt tapahtui, seuraus tästä hulluudesta, vai…? Provasti kun näin itsessänsä mietti, ei uskaltanut jatkaa. Että Heikki olisi patroni vainaan poika — — ihan hullulta se näkyi provastille.
Hän koetti saada eukkoa tyyntymään; mutta sillä sai hän aikaan jotakin aivan päin-vastaista. Eeva kun huomasi, ettei provasti uskonut häntä, joutui vimmaan, lankesi polvilleen ja rukoili liikuttavasti, vaikka epäselvästi, provastia muistamaan, mitä oli tapahtunut yönä, jolloin patroni kuoli. "He sanovat, että pieni Kaarle löyttiin merestä hukkuneena" — huusi hän — "se ei ole totta; taivas ja maa on minun todistajani viimeisenä päivänä, että se on vale. Kaarle, minun pikku Kaarleni, joka seisoo tuossa, olisi hukkunut!" — ja hän purskahti kaikuvaan nauruun, joka kamalalta kuului. Eeva parka ei muistanut mitään siitä päivästä saakka, jona kasvattinsa katosi, mutta sitä selkeämmin muisti hän kaikki, mitä mainittuna päivänä ja yönä oli tapahtunut. Hän puhui nyt semmoisella vakavuudella, ettei se voinut olla vaikuttamatta provastiin. Provastin mieleen johtui, hän ei itse tiennyt mistä, kaikki, mitä hän Heikistä tiesi, ja hän syytti itseänsä siitä, ettei hän ollut tarkempia tietoja hankkinut Heikin vanhemmista.
Heikissä oli tämä äkki-arvaamaton tapaus vaikuttanut kummia. Hän ei ensinnä ymmärtänyt mitä tapahtui, keneksi eukko hänet luuli; mutta kun hän vihdoin tämän ymmärsi, kävipä kummallinen tunne, joka häntä väristytti, läpi koko hänen ruumiinsa. Hänen ensi silmäilynsä lensi nyt Liinaan, mutta Liinan silmät olivat kääntyneet Amandaan. Heikki oli kuullut puhuttavan Rytilän nuoren herran katoomisesta, ja hän oli aina, kun se asia tuli puheeksi, tuntenut jotakin outoa sydämessään; sama tunne, mutta enennetyssä muodossa, kohtasi häntä nytkin, kun hän kuuli, että häntä itseään luultiin täksi kadonneeksi lapseksi. Hän ei tuota sen enempää nyt ensi silmänräpäyksessä ajatellut; hän tahtoi Liinan silmistä lukea, mitä se Liinassa vaikutti, tämä eukon sanoma. Mutta Liina ei muistanut nyt Heikkiä. Amanda oli saanut koko hänen huomionsa, sillä kapteenin tytär seisoi siinä vaaleana kuin kuolema. Hänellekään ei, näetsen, ollut tapaus Rytilässä ennen hänen syntymistään tuntematon. Hän oli kuullut äitinsäkin siitä puhuvan, ja hän oli usein itsessänsä ihmetellyt, mitenkä poika niin kenenkään tietämättä saattoi kadota. Että isällään tähän oli mitään osaa, sitä aavisti hän yhtä vähän kuin hänen äitinsä. Nyt kuuli hän syytöksiä isäänsä vastaan, kuuli ne ensi kerran, ja ne syytökset olivat julmia. Tämä karkoitti veren hänen poskiltaan, sillä hänen äkkipikainen kuvituksensa oli hänelle elävästi kuvannut öisestä tapauksesta hirveän kuvan.
Provasti keskeytti äkkiä tämän omituisen kohtauksen tässä pihalla, sillä tänne lähestyi nyt ihmisiä; ja seikka, josta nyt oli kysymys, ei ollut yleisön korvia varten. Hän käski kaikkien astumaan sisälle, ja siellä vetäysi hän Eevan ja Heikin kanssa, josta ei eukko tahtonut millään luopua, omaan kamariinsa.
Mitä täällä provastin kamarissa heidän välillänsä kolmen kesken tapahtui, oli nähtävä, kun he sieltä palasivat. Provasti oli saanut Eevan asettumaan. Hän oli muodostanut puheensa eukon käsityksen ja saanut häntä uskomaan, että suuri vaara uhkasi Heikkiä, jos tulisi yleisesti tunnetuksi, että hän oli Kaarle. Provasti oli oikeen arvannut, että jos tämä usko pääsisi juurtumaan Eevassa, ei voisi mikään maailmassa saada häntä levittämään tietojansa patroni-vainaan pojasta. Ja provasti onnistui tässä vaivalla. Mutta provasti oli, kun nyt likemmin tutkisteli asiaa, tullut huomaamaan, ettei Eeva enää ollutkaan hullu, että hänen ollessaan hulluna hänen järkensä oli teroittunut, ja provasti ei tiennyt oikeen mitä ajatella, kun kuuli eukon vakuutuksen, että hän paikalla tunsi Kaarlen. Kuta enemmän provasti tätä ajatteli, sitä vaikeammaksi näki hän eukon vakuutuksen kumoomisen, sillä olihan Heikki orpolapsi, jonka vanhemmista ei niin mitään tiedetty. Miten olikaan, kolmen keskustelussa oli päätetty, ettei mitään vielä puhuttaisi tästä asiasta.
Liina ja Amanda olivat vetäyneet edellisen kamariin. Siellä oli, sinne kun tulivat, Amandan vaaleus kadonnut; mutta samassa kun veri jälle palasi hänen poskihinsa, pääsi silmien kyynelsulku aukenemaan ja kapteenin tytär itki — itki ääneensä. Omituista oli, ettei hän vähäistäkään nyt epäillyt eukon sanomien totuutta, että hän Heikissä näki setävainajansa kadonneen lapsen, että oma isänsä oli tämän lapsen työntänyt mieron tielle. Hurjassa mieliliikutuksessaan nimitti hän Heikkiä hellimmillä nimillä ja pyysi häneltä anteeksi kaiken sen, mitä Heikki oli muka hänen sukunsa tähden saanut kärsiä. Turhaan koetti häntä Liina lohduttaa; lohdutuksen sai Amanda vasta silloin kun provasti tuli kamariin ja ilmoitti, että Eeva oli huomannut erehdyksensä. Amanda pyyhki silloin pois kyyneleensä, mutta kuinka syvälle tämä lohdutus kapteenin tyttäressä pääsi vaikuttamaan, sen hän vaan itse tiesi. Ainakin kummastui Heikki suuresti, kun vähän ajan kuluttua tytöt jälle tulivat alas pihalle ja Amanda mitään sanomatta kovasti pudisti hänen kättänsä.
Eeva jäi nyt muutamaksi aikaa pappilaan. Hän ei niin sanaakaan puhunut patroni vainajan pojasta. Mutta missä hän Heikin näki, siinä seurasi hän häntä silmillänsä. Syytä, minkätähden Eeva oli tullut pappilaan, ei hän itsekään osannut selittää. "Minä tahdoin tavata provastia", oli vastauksensa, kun joku häneltä tätä kysyi. Eeva oli vanha, mutta eipä hänessä enää mikään osoittanut, että hänen mielensä nyt olisi ollut viassa.