IV.
Kapteenin tytär.
Iltapuoleen päivää, jonka tapauksesta pappilassa vasta olemme kertoneet, palasi Amanda Rytilään. Kummallisesti oli eukon pakinat saanut hänen muuttumaan. Hän oli iloinnut, kun ajatteli että hän pääsisi suurta maailmaa katsomaan; iloinnut niin, että hän kodissansa ei suuresti muistanut surua, minkä eroominen Liinasta ja pappilasta saisi hänelle. Mutta nyt ei hän Tukholmaa muistanut. Hän vetäysi huoneesen, mistä pieni Kaarlo oli yönä, jolloin hänen isänsä kuoli, kadonnut. Rytilässä ei ollut enää jälellä palkollisissa tästä ajasta muu kuin ainoa piika. Tältä kysyi Amanda tarkemmin, mitä sanottuna yönä oli tapahtunut. Sitten meni hän kamariin, missä Kaarlon äidin kuva vielä seinällä riippui. Tätä kuvaa tirkisteli hän kauan ja miten hän sitä tirkisteli, niin saipa kuva Heikin muodon ja — taasen, miten äsken Liinan kamarissa, täyttyivät Amandan silmät kyynelillä ja hän lankesi polvilleen kuvan eteen.
Muutos, koko olentoa läpitunkeva muutos oli Amandassa tapahtunut. Hän näki tästä hetkestä aina Heikin; hän ei ajatellut mitään muuta kuin Heikkiä. Hän ei olisi kenestäkään muusta kuin Heikistä puhunut, jos hän vaan olisi sitä uskaltanut, mutta hän ei sitä uskaltanut; itse ei hän tiennyt miksi.
Amanda oli saanut kasvaa pian sanoaksemme mielivaltaisesti. Äitiänsä tuli hänen, niinkuin kaikkien muittenkin Rytilässä, totella; mutta eipä äiti muuta kuin kuuliaisuutta vaatinut; ja kun Amanda oli jo lapsuudestansa tähän kuuliaisuuteen tottunut, sai hän kaikissa, missä ei äidin käsky eikä kielto-sana ollut hänelle esteeksi, seurata omaa tahtoaan. Mitään johtoa hänen kasvatuksessaan ei löytynyt; mitään syvempää oppia hän ei kodissansa ollut saanut. Tuskin tiesi hän eroittaa oikean väärästä. Hänen asemansa oli pakollinen, se on tosi; mutta tätä pakollisuutta hän ei suuresti ollut tuntenut, ennenkuin hän rupesi pappilassa käymään. Hänen kuvituksensa oli elähyttänyt häntä, ollut hänen seurasteliansa, kun hänellä ei muuta seurasteliaa ollut. Näin oli Amandasta kasvanut innollinen neiti, joka ei lainkaan tiennyt pitää kurissa sydämensä tunteita ja ajatuksia. Hän antoi niille päin vastoin vapaat ohjat, jopa kiihoittikin näitä tunteita, näitä ajatuksia juoksemaan nopeemmin.
Harvoin, ani harvoin oli mikään ulkonainen tapaus huomioon astuvampaa laatua tapahtunut Rytilässä. Mutta jos joskus joku semmoinen oli tapahtunut, niin olipa se kovasti koskenut Amandaan. Niin oli esimerkiksi tapaus, jolloin Jolsan Matti saatiin kiini, vaikuttanut Amandassa sen, että hän monta kuukautta sen jälkeen yhä vaan näki varkaita ja murhatuita sekä valvoessaan että vielä enemmän unessaan. Onnellista oli hänelle, että hänellä oli äiti, joka ei lainkaan ymmärtänyt muuta, kuin semmoista, jolla varsinaisuudessa oli peränsä; sillä minne saakka olisikaan Amandan kuvitus vienyt hänen, jos sillä olisi kodissa ollut vähäistä rahtua virikettä? —
Nyt oli tuollainen ulkonainen tapaus tapahtunut ja sille oli Amandan omassa sydämessä vastannut ääni, joka ei kielin voinut sisällystään lausua, tunne, jota hänen ei sanoin käynyt selittäminen. Tämä ääni, tämä tunne oli Amandan ollessa pappilassa syntynyt; muodottomana oli se hänessä asunut, muodottomana kasvanut, muodottomana suurentunut; ja nyt oli tälle tunteelle, tälle äänelle hänessä, ulkonainen tapaus antanut muodon. Nuori haaveellinen, viehkeä tyttö rakasti. Hän ei tosin tiennyt, mitä rakkaus on, ei että hän rakasti, mutta hän tiesi, että hän Heikkiä alati muisti, ja että häntä muistaa, häntä ajatella oli viehättävämpi kaikkea muuta maailmassa. Amanda oli ennenkin hakenut yksinäisyyttä, saadaksensa viattomia unelmiansa uneksia: mutta nyt ei hänellä löytynyt Rytilässä iloa, ellei hän saanut yksinäisyyttä. Jos häntä kukaan tässä häiritsi, niin olipa se hänestä, kuin olisi jotakin hänen sydämessään vetäynyt kokoon ja jotakin siinä kiiruusti kätketty muille näkymästä; ja kun hän rupesi tutkistelemaan, mikä tämä kätketty oli, niin löysi hän sydämensä syvimmästä pohjukkeesta Heikin kuvan. —
Tämä tapahtui hänelle ens kerran samana ehtoona, jona hän pappilassa oli päivällä kuullut eukon mietteet Heikistä. Aineet, mitkä alituinen seurasteleminen nuoren pojan kanssa, jonka elämän vaiheet olivat olleet niin omituisia, oli nuoren neiden sydämeen koonneet, — olivat syttyneet tuleen. Tämä sai muutoksen neidessä; tämä sai hänen unohtamaan Ruotsin pääkaupungin, sai hänen unohtamaan kaikki maailmassa.
Seuraavina päivinä oli hän jo aamusta saakka pappilassa. Siellä muutos Amandassa ensiksi huomattiin. Amandalla ei ollut nyt mitään puhuttavaa. Hänen ajatuksensa juoksu oli seisahtunut. Hän ei nyt Liinan tähden pappilaan tullut; hänen silmäyksensä hakivat Heikkiä ja kun ne hänen näkivät, niin leimahtipa kummallinen leimaus hänen silmistänsä. Mutta vaikka muutos Amandassa havaittiin, eipä voinut kukaan aavistaa siihen syytä — oikeaa syytä. Liinakin luuli, että eukon puhe oli sen vaikuttanut.
Se aika mikä nyt alkoi oli Amandan onnellisin elämässä. Hän sai haaveksia; hän sai aatteissansa kulkea ruusuisia yrttitarhoja. Ei häirinnyt häntä kukaan, ei tiennyt kukaan kenen kanssa hän seurasteli; ei aavistanut kukaan hänen ihanaa salaisuuttansa, sillä hänelle oli kyllin siinä, että hän sai nähdä Heikin. Hän ei tahtonut, ei tarvinnut puhua hänen kanssansa. Liina ei häntä ymmärtänyt, tahi ymmärsi häntä nyt vielä vähemmin kuin ennen. Ja provasti, joka haki syyn muutokseen Amandassa siitä, että neiti suri isänsä luultua osallisuutta nuoren pojan katoomiseen — provasti kunnioitti tätä muutosta.
Kapteeni odotettiin kotiin tulevaksi, mutta häntä ei kuulunut. Amanda ei häntä kaivannut, sillä hän tiesi, että niin pian kuin isänsä tulisi kotiin olisi hänen lähteminen suureen maailmaan, ja sinne ei Amanda enää halunnut.
Sydämellä on oma lakinsa, jonka perus-aatteita ei vielä rikki-viisainkaan lain-oppinut ole voinut selittää. Jos kokoisimme yhteen kaikki kirjat, mitkä ovat selittävinään ihmissydämen luonnon, niin saisimmepa melkoisen kirjaston; jos lukisimme mitä tämä kirjasto sisältää, niin huomaisimmepa pian ettemme olekaan saaneet mitään vastausta yleiseen kysymykseen: mimmoinen on ihminen, mitä ohjeita seuraa hänen sydämensä? Saisimmepa vaan kuulla kertomuksia lukemattomista ihmissydämistä, joista toiset tulevat toisiinsa, toiset taasen poikkeevat ihan alusta aikain pois kaikesta järjellisyydestä. Niin on se ollut maailman alusta, niin tulee se olemaan maailman loppuun saakka. Eipä löydy ihminen, joka olisi ruumiinsa, kasvojensa ja muotonsa puolesta ihan saman näköinen kuin toinen. Kaikilla — ja ihmisiä on maailmassa jo elänyt satatuhansia miljooneja — on omituisuutensa. Miten voisikaan siis sydämmet — joissa juuri ihmisen pää-omituisuuksilla on pesä-paikkansa, olla yhtäläiset!
Tässä tungeiksen mieleeni ajatuksia, joita tällä sydämen alalla voidaan ajatella niin monia, kuin sydämiä maailmassa on — mutta nyt ei ole tässä tilaisuutta ruveta tutkimaan näitä ihmis-sydänten ihmeitä, eikä siis lisäämään tuota jo vastamainittua ääretöntä kirjastoa vähän-arvoisella lisäyksellä. Lukiakin ollee minulle kiitollinen, että haudon ajatukseni, mietteeni omassa povessani ja ryhdyn jälle kertomukseen.
Kapteenin tytär oli rakastunut köyhään talonpoikaiseen nuorukaiseen! Se semmoinen kumma tapahtuu usein maailmassa, ja usein tapahtuu myös tässä, että semmoinen rakkaus murtaa kaksi sydäntä. Miten oli käyvä kapteenin tyttärelle? Sitä emme vielä tiedä. Hän salasi salaisuutensa syvällä omassa povessaan.
Emmekö tiedä? — Me tiedämme sen. Amandan sydän on murtuva, sillä orpo, jota hän rakastaa, ei rakasta häntä. Liina, provastin sisaren tytär, on Heikin kaikki kaikissa maailmassa.