XV.
Murtovarkaus.
Lahden poikki, millä toista-kymmentä vuotta takaperin näimme Jolsan
Matin hämärässä melovan, kulkee taasen yössä vene. Kaksi miestä nyt
siinä istuu. Veneen keula on nyt samaten kuin silloinkin käännetty
Rytilään päin.
Soutaja on vahva, vankka keski-ikäinen mies. Hänen kasvonsa osoittavat typeryyttä, mutta samalla on niissä jotakin niin konnamaista, että herättävät inhoa. Hänen silmäilyksensä ovat tylsät, niistä voitaisiin lukea ajatus: "kaikki on minulle yhtä", — jos varmaa olisi, että mies mitään ajattelisi. Hänen nimensä on Kalle Kontio. Hänen elämänsä on hamasta hänen nuoruudestaan saakka yksi suuri rikos. Isäänsä ei hän ole koskaan nähnyt, äitiänsä ei hän muista. Kahdeksan-vuotiaana varasti hän; sitä ennemmin oli hän jo oppinut valehtelemaan. Äiti kuritti häntä; kuri ei ollut riittävä tahi oli se liian myöhäinen. Miten lieneekään, Kalle ei siitä parannut. Hän karkasi kotoaan ja siitä päivästä saakka ei hän ole äitiänsä nähnyt. Kerjäläisenä kulki hän talosta taloon; valehteli aina, varasti milloin sai tilaisuutta. Mieheksi kun kasvoi, rupesi hän trengiksi; mutta työtä inhosi hän. Siitä syystä osaa hän nyt luetella vähintäinkin sata taloa, joissa hän trenkinä on, missä kuukauden, missä viikon, missä vielä vähemmän aikaa palvellut. Kruunun leipää syönyt ja vettä juonut ja kakskertaa on hän kruunun piiskaa maistanut.
Kaikkinaisiin toimiin on häntä käytetty ja hän kelpaakin kaikellaisiin. Matti tuntee hänen ja tietää, ettei hänellä ole ensinkään tuota tuntoa, joka omaksitunnoksi kutsutaan. Matti tietää, että Kalle viinaa varten elää.
Ei siinä paljon puhuta. Vene kulkee kiiruusti. Käsipuolinen pitää perää, itsekseen tuon tuostakin kiroillen, sillä hänen nenäänsä pakoittaa. Eipä haavaa olekaan puhdistettu siitä saakka kuin Matti kaupungissa sai siihen laastaritikun.
Jo laskee vene rantaan. Näillä paikoin ei Matti ole käynyt siitä yöstä saakka, jolloin hän poika sylissä karkasi Jolsan saarelle.
Silloin eli hän kapteeni Kornmanin kanssa ystävyksin. Rikoksestansa sai hän runsaan palkinnon; mutta siitä ei hänellä ole enää jälellä muuta kuin muisto. Usein on hän sittemmin, kuin rahansa loppuivat, vaatinut kapteenilta enemmän, mutta kapteeni on häneen kyllästynyt, eikä ole viime aikoina ollut tuntevinaankaan häntä. Ja kapteeni on kumminkin se, miltä Matti jonkinmoisella oikeudella voi apua odottaa. Nyt on kapteeni valmis lähtemään pitkälle matkalle. Sitä ennen on Matin käyminen hänen puheellaan. "Ellei kapteeni hyvällä anna, täytyy hänen pahalla antaa". Siinä lunnassana.
Ja se mielessä kulkee nyt Matti yksin käytävää Rytilään. Kalle on jäänyt rannalle veneen luo odottamaan. Matti on melkein varma siitä, ettei hän ilman Kallen avutta pääse aikeittensa perille; siitä syystä on hän käskenyt hänen olla valmiina ryhtymään väkinäisiin toimiin.
Matti tietää, että kapteeni vasta myöhään illalla, puoli-yön aikana panee levolle, että usein koittava päiväkin tapaa hänen valvomasta. Hän on siis varma siitä, että hän ketään herättämättä saa tavata entisen kapteeninsa.
Hän seisahtui Rytilän hovin eteen. Hän näkee patroni Kaarle Kornman vainaan kamarissa jonkun kulkevan edestakaisin; hän tuntee kulkiessaan Rytilän nykyisen isännän.
Hiljaisilla askelilla lähestyi Matti samaa akkunaa, josta hän viimein, kun Eeva valvoi patroni Kaarlea, oli kurkistellut kamariin. Hän huomasi, että patroni Konrad nyt oli yksinänsä tässä kamarissa. Hän mumisi itsekseen: "Mitä tuo tuossa kummituksena kulkee? Luulisi hänen, kun on, mitä ikinä haluaa, onnelliseksi".
Hän koputti hiljaan akkunalle. Hän sai koputtaa kovemmasti, ennenkuin kapteeni Konrad sitä kuuli. Kapteeni kuuli vihdoin ja seisattui akkunan eteen. Hän silmäili ulos.
Siinä seisoi mies, jonka hän tunsi; mies, josta hän ei enää tahtonut tietää mitään nyt, kun hän ei häntä enää tarvinnut. Hän oli kyllästynyt tähän mieheen; hän vihasi häntä, mutta samalla pelkäsi hän häntä. Hänen oli täytynyt silloin tällöin antaa Matille vähän sitä, mitä tämä pyysi; sillä hän pelkäsi, että rikoskumppaninsa käyttäisi tietojaan hänelle vahingoksi; mutta yhtä usein oli hän närkästyneenä ajanut tyköään vaativan kerjäläisen. Mutta mitä kapteeni olikin antanut, vähäisenä, mitättömänä piti Matti kaiken sen. Salaisuudet, mitkä Matti tallensi ja vuosikausia oli tallentanut, olivat hänen mielestänsä suuremmasta arvosta, kuin ne vähäiset rovot, mitkä kapteeni oli hänelle ylönkatseellisesti heittänyt.
Levotoinna, saamatta unta oli kapteeni kulkenut velivainajansa kamarissa edes takaisin. Hän oli miettinyt asioitansa, miettinyt miten hän suuremmalla voitolla voisi niistä selvitä ja samalla pysyä ainakin siinä maineessa, missä hän nyt oli. Hänen oli täytynyt tunnustaa itselleen, että hänessä itsessään oli jonkunmoinen muutos tapahtunut; tämän luuli hän huomaavansa siitä, että hän, joka ennen ei laisinkaan lukua pitänyt muiden puheesta, nyt ei sietänyt, että hänestä pahaa puhuttiin. Hän oli tänä iltana, sen verran kuin hänen kaltaisensa ihminen sitä taisi, pitänyt tutkintoa oman itsensä kanssa ja huomannut, että tähän muutokseen oli syynä tyttärensä Amanda. Tämä kasvoi kasvamistaan ja häneen olivat kapteenin tunteet kiintyneet. Hän rakasti tytärtänsä. Ainoa merikulku vielä, ja kapteeni päätti irtaantua kumppanuudesta Karlgrenin kanssa, sekä ruveta kunnon ihmisenä elämään Rytilässä tyttärensä eteen. Tähän päätökseensä oli syynä sekin, että asiat hänelle, hänen ollessansa kumppanuudessa Karlgren'in kanssa, eivät ensinkään olleet niin onnistuneet, kuin hän oli sitä itselleen, liittoon ryhtyessänsä, kuvaillut. Hän tiesi siihen lisäksi, että Karlgrenin itaruutta naurettiin, että häntä pidettiin typeränä, sekä että hänelle, kapteenille, tuli osaksi vähän tätä naurua. Hän oli nainut Wapon, kauppiaan sisaren, omanvoiton-pyynnöstä, mutta koko hänen voittonsa tästä avioliitosta oli ollut rauhatoin koti-elämä. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Wappo se olikin, joka nimen-omaan isännöitsi Rytilässä, ettei hänellä ollut uskallusta eikä voimaa tätä olentoa vastustaa. Päästäksensä vähäksikään aikaa vapaaksi avioliiton lujista siteistä, oli hän päättänyt lähteä merelle. Sitten enemmän mietittyänsä asiaa, oli hän huomannut oman hyötynsäkin sitä vaativan. Merellä, missä hän taasen oli entinen kapteeni Kornman, saisi hän ehkä miehuutta, jotta kotiin tultuansa taitaisi taloutensakin ohjat pitää, kuten laivan komantoa mereltä. Totta on, etteivät kapteenin ajatukset tällä alalla olleet oikeen selvät, mutta se ei häntä huolettanut. Aikaa kutakin, ajatteli hän.
Kapteenissa oli, jos syvemmälle hänen sielunsa pohjalle silmäilemme, tapahtunut, aina vähin, toinenkin muutos. Samalla kun hän tunsi, että hän tytärtänsä rakasti, tunsi hän myöskin jotakin outoa, jotakin tähän saakka tuntematonta sydämessänsä. Hän oli kokonaan unohtanut, mitenkä hän oli päässyt Rytilän omistajaksi, mutta nyt kun rakkauden tunteet hänessä pääsivät henkiin, tunkeusi tuo muisto aina väliin hänen mieleensä. Se ei ollut häntä juuri sanottavasti rasittanut, mutta se ei häntä ensinkään miellyttänyt, ja hän koetti sentähden päästä siitä vapaaksi. Nyt kun hän velivainaansa kamarissa kulki, missä kaikkien olisi pitänyt häntä muistuttaa siitä, ei hän sitä muistanut, ennenkuin hän näki Jolsan Matin akkunan takana seisovan. Mutta silloin tunkeusi muisto kaikesta, mitä hänen ja käsipuolisen välillä oli tapahtunut, silmänräpäyksessä häneen.
Sanotaan, että kaikkein paatuneinkin ihminen, joka ei pelkää Jumalaa eikä ihmisiä, kun saa hiljaisuudessa rikoksiansa miettiä, jopa haavanlehden liikunnostakin hämmästyy, kun äkki-arvaamatta kuulee sen suhinan. Niinpä kävi kapteeninkin kun hän näki Jolsan Matin. Mikä toi tämän nyt tänne; mikä sai hänen häiritsemään kapteenin ajatuksia ihan hetkenä, jona kapteeni ajatteli palata pahoilta teiltään?
Äkki-arvaamaton näkö kuluneista ajoista herättää muistiimme kaikki ne seikat, jotka ovat yhdistyksessä tämän näön kanssa. Ystävän kun näet, jota et vuosikausiin ole nähnyt, heräävätpä usein muistiisi sen hetken tapaukset, jolloin tämän ystävän viimeksi näit. Miten heräävät nämä muistit, mikä tekee ne sitä elävämmiksi kuta omituisemmat seikat olivat, joina tapaukset tapahtuivat? Tähän kysymykseen en ota vastatakseni. Mutta että niin on, sitä ei epäile kukaan.
Silmänräpäyksessä vilahti elävänä muistona kapteenin sielussa kaikki, mitä oli tapahtunut yöllä, jona hänen veljensä kuoli. Jolsan Matti, joka akkunan takana seisoi, kutsui nämä muistot esille. Hänen muotonsa pyyhki pois aikojen pilvet, mitkä kapteenin sydämen pohjalla peittivät mitä sanottuna yönä oli tapahtunut, ja kapteeni muisti nyt tämän yön tapahtumat niin selvästi kuin olisivat ne ihan juuri nyt tapahtuneet. Hän luuli näkevänsä veljensä, joka tarjosi hänelle kätensä ja kysyi, minkä tähden hän häntä vihasi; hän oli näkevinänsä provastin, joka läpitunkevilla silmillä häntä silmäili. Hän ei ollut osannut olla varullansa; tämä näkö oli silmänräpäyksessä paljastanut kapteenille mitä hän vuosien kuluessa oli kokenut saada itseltänsä yhä enemmän unohtumaan. Hän hypähti pian kohoksi, kun hän näki sen, jota hän kaikkein vähinnä olisi tahtonut nähdä, jonka hän mielellänsä olisi syössyt syvimpään helvettiin.
"Mitä sinä tahdot?" ärjäsi hän, kun tuo muistien silmänräpäys oli kulunut ja hän jälleen oli tointunut ja saanut kuluneiden aikojen aaveet kootuksi ja lukituksi entiseen piiloonsa. Mutta samalla muisti hän kaiketi, että hän, jos näin kovalla äänellä puhuisi, voisi herättää vaimonsa, sillä hän kääntyi ja katseli ympärilleen, huomatakseen olisiko ketään likisyydessä. Hän pelkäsi Jolsan Mattia — sentähden ei hän uskaltanut huutaa, hän ei ensinkään tahtonut, että kukaan näkisi Jolsan Mattia, sen tähden kertoi hän hiljemmalla äänellä kysymyksensä.
Jolsan Matti lienee ymmärtänyt, mitä kapteenin mielessä liikkui, kun tämä kääntyi ja katseli ympärilleen, sillä hän hymyili. Mutta hänkin oli samasta mielestä kuin kapteeni, että, näet, kahden keskustelu, josta ei kukaan kolmas mitään tietäisi, olisi heidän välillänsä nyt sopivin — sentähden vastasi hän niin hiljaan, että kapteeni tuskin kuuli hänen sanojansa: "Päästäkää minua kamariinne".
Sopimattomammalla ajalla ei olisi Jolsan Matti voinut tulla kapteenin puheelle.
Kapteeni kun kuuli Matin vastauksen, seisoi kotvan aikaa tietämättä mitä tehdä. Jos hän olisi ollut naimaton, niin kyllä hän olisi sen tiennyt; — mutta nyt? Matti odotti, että kapteeni tekisi, niinkuin hän oli käskenyt, mutta kun kapteeni ei liikahtanut, kertoi hän kovemmalla äänellä; "Päästäkää minua kamariinne, minulla on teille tärkeää sanottavaa".
Nyt liikkui kapteeni. Hän viittasi sormellaan ovea ja astui sitten ulos toiseen kamariin, siihen missä viimeksi näimme patroni Kaarle vainaan nuoren pojan nukkuvan yönä, jona hänen isänsä kuoli. Sitten meni hän etuhuoneesen ja avasi oven. Siinä odotti häntä jo Matti.
"Hiljaan!" käski kapteeni.
He astuivat sisään patroni-vainaan kamariin.
Siinä seisoivat kumppanukset, toverit, ystävät — miksi heidät nimitämme — vastatusten; mutta eivätpä nyt ystäväin silmillä toisiaan silmäilleet. Kapteeni, kun nyt oli vapaa-ehtoisesti päästänyt suden omaan luolaansa, oli voittanut takaisin entisen urhoollisuutensa. Hän seisoi siinä, niinkuin ainakin komentaja komennettavan edessä. Hän silmäili käsipuolista päästä jalkoihin asti ja odotti, että tämä sanoisi asiansa.
Mutta käsipuolinen ei nyt ollut sama nöyrä kyrmyniska kuin ennen. Hän oli, kuta piukemmalla kapteeni piti kukkaron suun, sitä enemmän oppinut vaatimaan. Entinen kunnioitus oli kumminkin tähän saakka jotenkin pitänyt kahleissa tämän vaativaisuuden; mutta nyt ymmärsi Matti, että jos tämä tilaisuus jäisi käyttämättä, ei toista tilaisuutta niin pian tarjoutuisi; ja sen tähden voitti vaativaisuus. Mutta hänkään ei tahtonut alkaa puhetta; hän tahtoi ensinnä kapteenin sanoista kuulla, miltä kannalta asiansa oli ajettava.
"Sano asiasi" — ärjäsi vihdoin kapteeni. "Jos rahoja taaskin tulet kiskomaan, niin on kulkusi tänne ollut turha".
Kapteenin ääni ja hänen sanansa suututtivat Mattia. Hän oli saanut tietää, miltä kannalta asia eli ajettava.
"Minä tulin, niinkuin arvasitte, rahoja", sanoi hän jotenkin kohteliaasti. "Mahdotointa on minun Jumalan ilmasta elää. Ne rovot, jotka olette suuhuni tukkineet, niinkuin nälkäisen koiran, eivät ole olleet mistään arvosta, varsinkin kun ne vertaan Rytilän omaisuuteen, minkä omistaja te olette, niinkuin tiedätte, minun kauttani".
Kapteeni oli antanut Matin puhua, mutta hänen kasvoinsa vaaleus osoitti, että viha, hillitsemätöin viha hänessä kuohui.
"Ja paljonko tahtoisit?" kysyi hän kamalan kolkolla äänellä.
"Tuhannen ruplaa kerrassaan, tahi sitoumuksen, että maksatte minulle kaksisataa ruplaa vuodessa kuolin-hetkeeni saakka.".
Kapteeni kulki pari kertaa edestakaisin kamarissaan; sitten asettausi hän seisomaan Matin eteen ja katseli häntä kauan sanaa sanomatta.
"Ja ellen anna sulle äyriäkään?" sanoi hän vihdoin.
"Niin luovutte te ennenkuin kuukausi on loppuun kulunut Rytilästä, sillä" — ja Matti kuiskasi hiljaan — "sillä patroni Kaarle-vainaan poika elää".
Kaikissa oli kapteeni Konrad ollut, mutta eipä ennen semmoisessa tilassa kuin nyt. Tuo uutinen, jonka hän nyt kuuli, tunkeusi hänen sydämensä pohjaan saakka ja mylläröitsi siellä kaikki ylös-alaisin. Hän ei enää muistanut Matin hävytöntä pyyntöä. Sanat: "patroni Kaarle-vainaan poika elää" — soivat yhä hänen korvissaan.
Mutta eipä ollut kapteeni niitä miehiä, mitkä ensi ryntäyksessä voitetaan. Hän, kuten ainakin, kun jotakin outoa liikkui hänessä, alkoi kulkea edestakaisin kamarissa, ja kulkiessaan koetti hän äärettömällä voimalla saada tasapainoon ne tunteet, mitkä uutinen oli hänessä herättänyt. Nyt sai hän kulkea kauan ennenen kuin tämä hänelle onnistui.
Matti oli odottanut jotakin aivan toista. Hänellä oli valmis taru kerrottava kapteenille, jos tämä, niinkuin Matti luuli, olisi huutanut: sinä valehtelet!
Mutta kapteeni ei sanonut sanaakaan, kulki yhä vaan edestakaisin. Hän mietti mitä tästä uutisesta, jos siinä olisi perää, jos poika, Rytilän oikea perillinen, todellakin eläisi, voisi seurata. Mutta kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä yhä enemmän vakaantui hän siitä, että Matti valehteli, että hän tällä lailla koetti onkia rahoja kapteenin herkkä-luuloisuudelta. Mutta kapteeni ei ollut herkkä-luuloinen.
Hän lopetti kulkunsa ja asettausi taasen Matin eteen. — "Hyvä on, että hän elää; missä on hän, tuo hän tänne", sanoi hän.
Tätä tällaista ei ollut Matti osannut aavistaakaan. Hän typertyi, eikä oikeen tiennyt mitä vastata. Kapteeni huomasi kohta tämän ja hän oli nyt varma, ihan varma siitä, että velivainaansa poika oli toisessa maailmassa. Kapteenin luonteessa ei ollut mitään leikillistä, mutta kumminkin, kun hän luki petettyä toivoa Matin silmistä, ei hän voinut olla ivaa laskematta hänen kanssansa. Hänen tunteensa olivat nyt tasapainossa.
"No missä on hän, tuo hän tänne. Minä annan hänelle mielelläni takaisin Rytilän" — jatkoi kapteeni. — "Mutta, Matti parka, mitenkäs sinun käy silloin?"
Matti ei ollut koskaan kuullut kapteenin laskevan leikkiä. Hän ei siis semmoiseksi ymmärtänyt kapteenin lausetta. Hän typertyi yhä enemmän. Hän ei edes huomannut, että hänen rikoksensa oli yhtä salassa kuin kapteenin, että jos toisen pahat työt tulisivat ilmi, tulisivat toisenkin, ja ettei kapteeni ensinkään voinut mitään kantaa hänen päällensä.
Mutta kapteeni yhä jatkoi: "Ja tästä uutisesta sinä tahdot 1,000 ruplaa — niinhän sanoit?"
"Niin!" mumisi käsipuolinen.
"Niinkuin sanoin, ei äyriäkään", ärjäsi kapteeni. "Mene matkoihisi ja tuo huomenna kuolleesta herännyt tänne". Ja ennenkuin Matti ehti mitään ajatella, mitään tehdä, oli kapteeni tarttunut hänen käteensä ja saattanut hänen ulos. Ja ennenkuin Matti ehti mitään miettiä, tapasi hän itseänsä seisomasta porstuan oven ulkopuolella, ja porstuan ovi oli lukittu hänen takanansa.
Hän kääntyi porstuaan päin, kynsien korvantaustaansa. Hän odotti että kapteeni jälleen avaisi oven, sillä eipä ollut hän, Matti, vielä saanut puhua niin mitään siitä, mitä hänellä oli puhuttavaa. Mutta ovi pysyi kiinni, eikä kapteenia näkynyt.
Matti suuttui, suuttui itselleen. Kapteeni oli häntä kohdellut niinkuin lasta, ja hän oli antanut itseään siten kohdella! Hän raapi korviansa, aina yhä enemmän suuttuneena, kuta enemmän hän asiaa mietti. Vihdoin lähti hän hiljaan astuskelemaan rannalle päin takaisin.
"Sen saat minulle vielä maksaa" — mumisi hän. "Semmoiset ovat rikkaitten kiitokset!"
Kalle Kontio oli sillä välin odottanut rannalla toverinsa tuloa. Hän oli pannut maata veneensä viereen ja nukkui sikeää unta, kun Matin potkauksesta heräsi. Hän katsahti ajattelemattomasti toveriinsa.
"Noh, miten kävi?" kysyi hän ja haukotteli niin, että leukaluut natisivat. "Tapasitko ketään?"
"P—run itse!" — ärjäsi Matti. Kalle tirkisteli Mattia kummituksena, eikä muistanut sulkea suutansa haukotuksesta.
Mutta Matti ei enää ollut se typertynyt, joka vasta ei osannut toisen lauseesen mitään vastata. Hän oli niin pian kuin pääsi kapteenin näkyvistä, niin pian hän suuttumukseltaan osasi miettiä, ruvennut miettimään; ja vaikka hänen miettimisensä ei vienyt mihinkään varmuuteen, ymmärsi hän, että hän oli äkki-arvaamattomalla sotaryntäyksellä lyöty; että aseet — mietteet kapteenin aivoissa — olivat sukkelammat ja terävämmät, kuin tuo tuuma, jolla hän oli aikonut saada kapteenin hyvällä antamaan hänelle rahaa. Hän oli tullut siihen päätökseen, että jotakin pirullista salausi kapteenin mielessä. Sillä kuta enemmän hän asiaa mietti, yhä mahdottomammalta näkyi se hänelle, että kapteeni saattaisi vapaa-ehtoisesti luopua Rytilästä. Kun Matti ei voinut ymmärtää, mitä kapteenilla oli mielessä, päätti hän olla sitä ajattelematta ja sen sijaan ryhtyä tuohon toiseen keinoon, jolla paremmalla menestyksellä saisi mitä tarvitsi, — kapteenin rahoja.
Matti oli, kapteenin kamarissa kun seisoi ja ennenkuin hämmästyi hänen lauseestaan, tarkoin katsellut ympärilleen ja pannut muistiin kaikki, mikä voisi viedä menestykseen, jos hänen täytyisi ryhtyä tuohon toiseen keinoon. Hän oli huomannut ulkopuolella akkunaa kun seisoi, että toinen akkunan vuorilaudoista oli jotenkin löyhällä, että jos se otettaisiin irti, kävisi hyvästi nostaminen akkuna saranoilta pois. Tämä ajatus mielessä istahti hän nyt Kallen viereen venettä vastaan, ja ikäänkuin olisi tässä ollut kysymys varsin jokapäiväisestä asiasta, pisti hän piippuunsa ja iski tulta tulusneuvoillaan.
Kauan aikaa istui hän siinä ja Kallen kysymyksiin vastasi hän vaan: "Odotetaan, kunnes pääsee kapteeni uneen". Kalle ei ollut juuri utelias, hän oli siihen liian laiska, mutta katsoipa hän kummastelevilla silmäilyksillä toveriansa tuossa. Matti taasen mietti siinä, voisiko hän jollakin lailla hyväksensä käyttää tuota uutista, minkä hän oli kapteenille kertonut.
Niin kului, kuten jo sanoimme, aikaa vähän ja Kallekin, vaikkei hän syntymisestään saakka ollut koskaan muulloin kiirutta tehnyt, kuin ainoastaan semmoisissa tiloissa, missä korjaamalla luunsa oli luullut voivansa pelastaa selkänsä, rupesi jo tuskastumaan tätä omituista rannalla istumista, kun Matti vihdoin nousi ja sanoi:
"Nyt on aika".
Kahden lähtivät nyt miehet hiljaan kävelemään hovia kohti. Ei näkynyt elävätä niin missään. He hiipivät hiljaan yrttitarhaa, käytävää, asuinhuoneen luo ja — pysähtyivät akkunan alle, missä Matti vasta ikään oli seisonut. Varovasti kurkisteli Matti tästä akkunasta kamariin. Siinä ei nyt näkynyt ketään. — Viisaasti oli Matti tehnyt kun odotti. Sillä kauan oli kapteeni, kun oli saanut hänet ulos, kulkenut juuri tässä kamarissa, lattiaa mitaten, miettien, ennenkuin oli lähtenyt sieltä.
Akkunan vuorilautaa, missä saranat istuivat, tarkasteli nyt Matti tarkemmin. Se oli melkein irti. Hän tunnusteli sitä, hän huomasi, että sen saisi irti ilman aseetta.
"Ota vastahan" — sanoi hän Kallelle, joka yhtä levollisena, kuin olisi ollut kysymys aivan tavallisesta, luvallisesta asiasta, oli tyhjentänyt lakkarinsa ja ruohoiselle kentälle laatinut koko joukon aseita ja tiirikoita. Kalle katsahti Mattia ja sitten akkunaa, ja näyttipä siltä, kuin olisi hän ollut vähän pahoillansa, kun näki, ettei tässä, ei ainakaan kamariin pääsemiseen, tarvittu mitään asetta. Hän kun tuon näki, korjasi jälleen aseensa lakkariinsa.
Peukalonsa pisti Matti vuorilaudan ja seinän väliin. Vähäinen nyykkäys, vähäinen napsaus ja lauta oli irti. Kalle tuli nyt avuksi. Huokeasti käännettiin akkuna vuorilautoineen. Sitä kokonaan irtaantumasta eivät pidättäneet muut kuin haa'at, ja kun akkuna niistä nostettiin, olipa kulku vapaa patroni Kaarle-vainaan kamariin.
Matti, kun oli akkuna hiljaan asetettu kentälle, loi silmänsä Kalleen. Epäilemättä mietti hän kumman heistä oli meneminen avatusta aukosta sisään. Matti ehkä arveli, että kamariin menevä tarvitsisi kaksi kättä. Mutta epäilemättä luotti hän enemmän ainoaan käteensä kuin Kallen molempiin, sillä hän kuiskasi nyt: "odota ja ota vastaan" — ja hiipi ilman Kallen avutta huoneesen.
Linnut alkoivat puistossa aamuvirsiänsä laulaa. Taivas oli kirkas ja
selkeä, rusottava hohde ennusti päivän tuloa; ilma oli lämmin ja ihana.
Kaikki ennusti kaunista päivää. Mutta oliko miehillä — Matilla ja
Kallella — aikaa huomata mitään semmoista!
Uudestaan, toistamiseen seisoi nyt Matti samana yönä patroni Kaarlen kamarissa. Hän oli nyt yksin siinä. Kaikki, mitä siinä löytyi, oli hänen.
Hän silmäili ympärilleen ja kuunteli. Ei kuulunut mitään muuta kuin lintusien aamuvirsiä, — mutta ne eivät Mattia peloittaneet; ei näkynyt elävää muuta, kuin Kallen ilkeä naama, joka akkuna-aukosta kurkisteli. Mutta kumminkin näkyi Matti yhtäkkiä säpsähtävän. Hän, kun katseli ympärilleen, näki seinällä patroni Kaarle-vainaan emännän kuvan; ja sen silmät seurasivat häntä, jos mihin hän liikkui kamarissa. Tuo näkö pisti Mattiin. Hänenkin sielunsa läpi kulki muistoina entiset eletyt aikansa, jolloin hän nuorena, eikä näin kauas pahuuden tielle ehdinnynnä, näki elävänä sen, minkä kuva nyt häntä varoitti — varoitti! Niin, sillä jotakin varoituksen tapaista tunsi Matti sydämensä pohjalla liikkuvan. Mutta se piste kadotti paikalla, silmänräpäyksessä kärkensä, ja ennenkuin Kalle ennätti ruveta ihmettelemäänkään; — se kadotti kärkensä, sillä Matin silmät näkivät nyt, mitä ne olivat hakeneet. Siinä vuoteen — saman vuoteen, mihin patroni Kaarle oli kuollut — ja seinän välissä seisoi lipas, tuo, jonka Matti hyvin tunsi, sillä siitä oli hänelle palkkansa maksettu, kun hän kapteenille ilmoitti, ettei Rytilän nuori patroni enää ollut olemassa.
Nyt ei hän enää viipynyt. Hän kulki lippaan luo ja koetti nostaa sitä. Hänen silmänsä säihkyivät ilosta. Hän tiesi, että tässä pienenlaisessa rautalippaassa tallensi kapteeni niitä tavaroita, joita varten hän oikeestaan oli elämäänsä tähän saakka elänyt. Hän tarttui lippaasen, koettaen nostaa sitä. Se oli raskas, se ei liikahtanut. Matti ponnisti voimiansa. Ei, lipas ei liikahtanut. Hän kyyristyiksen nyt syvemmästi katselemaan aarre-arkkua, ja hänen kasvoistaan katosi ilo. Lipas oli neljästä kohden isketty kiini laattiaan, ja siinä piti sitä kiini seinän puolella kaksi munalukkoa. Matti, kun tämän huomasi, kirosi hiljaan julman kirouksen, mutta hän ei ollut niitä, mitkä aiottua työtä kesken heittävät. Hän meni Kallen luo ja kuiskasi hänelle sanan, ja Kalle tyhjensi nyt lakkarinsa Matin käsiin. Pian sen jälkeen makasi Amanda vainaan kuvan alla patroni Kaarlen kauniilla peitteellä peitetyllä vuoteella vasarat, hohtimet, tiirikat ja vähäinen koiranleuka.
Nyt alkoi työ. Lipas oli, jos miten, irti lattiasta otettava, sillä sen kantta särkeminen ei käynyt; se olisi saanut koko talon väen jalkeille. Siinä nyt tarkastettiin lattiaan isketyt rautalevyt; niitä ei käynyt katkominen. Raspinaulat olivat puukolla irroitettavat, leikattavat lattiasta.
Hiljaan siirrettiin vuode. Polvilleen laskeusivat miehet lippaan eteen ja hiki heidän otsastaan osoitti pian, että tässä tehtiin työtä suuren päiväpalkan edestä. Neliskulmaista palaista, jonka keskellä raspinaula oli, leikkasi lattiasta Kalle. Matti koetti puralla isontaa reikää toisen raspinaulan ympäriltä. Jos nämä saataisiin irroitetuiksi, sitten olisi pohja lippaasta leikattava. Matti, näetsen, tiesi, että pohja oli puinen. Koko lipasta irroittaminen oli mahdotointa, sillä munalukkoihin ei päässyt aseilla; ne olivat liian likellä seinää.
Työ kävi sukkelasti ja hiljaan. Miehet olivat tälläisiin tottuneet. Vihdoin nousi Kalle. Hän oli tehnyt osansa. Sarana, jolla rautakisko oli lippaassa kiini, kääntyi, kiskon toinen pää, joka oli ollut lattiassa kiini, nousi ja sitä seurasi tuuman kanttikulmainen pala lattiasta.
Reikä, jonka naula oli tehnyt lattiaan, isoni Matin puratessa yhä enemmän. Hän painoi vasaran kantapuolella puraa, jota sitten hohtimen avulla väänsi ympäri.
Öinen työ näkyi miehille onnistuvan.
Päät toisissansa kiini olivat miehet työskennelleet, toinen toisestaan huolimatta. Mutta kun Matti oli saanut työnsä loppuun ja sarana vähäisen äänsi, kun hän sitä käänsi, käänsi Matti päätänsä katsellakseen, mitä Kalle oli saanut aikaan. Se liikunto oli onneton.
Kalle, joka oli polvillaan seisonut, otsa miltei laattiassa kiini, nousi nyt äkkiä, niinkuin jo sanoimme. Mutta samallapa kävi hänen päälakensa kovasti Matin naamaan, ihan juuri siihen kohtaan siitä, joka oli hellin. Me muistamme, että Matin nenä tappelussa Varpusen Laurin kanssa oli mäsäksi murtunut. Juuri tähän pakoittavaan kohtaan naamasta sattui kovasti Kallen pää.
Se kävi kipeästi. Matti ei ollut hellä-ihoinen, mutta tämmöistä kolausta hän ei voinut kärsiä. Muistamatta paikkaa, missä oli, päästi hän julman ulvonnan. Ajattelematta mitään, syöksyi hänessä hänen vihansa tyynen miettimisen rajoja ulommalle, ja ennenkuin Kalle, joka yhteensattumisesta jälleen oli vaipunut polvilleen, ehti nousta, oli Matti vasaralla, joka hänellä oli kädessä, iskenyt toveriaan päähän. Se isku oli vihan, tulisen suuttumisen, ja se semmoinen isku ei ole leikintekoa. Vasaran kärkipuoli oli pian reikiään asti uupunut Kallen aivoihin. — Ja Kalle vaipui, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä lippaan päälle.
Silmänräpäyksessä oli se tapahtunut. Matti, kun tekonsa näki, tyyntyi. Hän ymmärsi kohta, ettei hänellä enää auttajaa ollut. Hän nousi seisalleen ja katseli ympärilleen, mutta silmäilyksillä, joista järki oli kadonnut. Hän puristi kättänsä äärettömästi pakoittavaa murtunutta nenäänsä vastaan.
Niin seisoi hän kauan. Vähitellen tointui hän. Hän tarttui toveriinsa, pani hänen makaamaan lattialle. Kallesta oli jo henki lähtenyt. Kuvan silmät seinällä seurasivat murhaajaa.
Matti tointui kokonaan. Hän osasi ajatella tekoaan. Hän ymmärsi asemansa. Hän kuunteli, mutta vielä oli kaikki hiljaista hänen ympärillään. Hän muisti mitä varten hän tässä huonehessa seisoi. Hän loi silmänsä lippaasen. Vähän vielä, ja aarre olisi hänen.
Jos olisi ihmissilmä osannut nähdä mitä Matin sydämessä nyt liikkui, olisi se nähnyt jotakin, jota ei hirmuisinkaan kuvaus voi kuvailla. Siinä sydämessä ei ollut enää minkäänlaista tasapainon tapaistakaan. Ahneuden piru valtasi; vihan piru karkoitti, samassa määrässä kuin ruumiillinen tuska ja kipu vaivasi Mattia, katumuksen kauas, kauas pois.
Hän katseli puolitekoista työtä ja hän päätti sitä jatkaa. Akkunasta kävi hiljainen tuulen henki yhä, likemmälle lähestyvän päivän enne; auringosta alkoi jo reuna näkyä taivahan rannalla.
Hän katseli vielä kerran ympärilleen. Hän lähestyi ovea, joka vei saliin. Hän salpasi sen. Ja sitten palasi hän työhönsä.
Hän isonsi reikää raspinaulan ympärillä. Hän teki raivoissaan työtä. Nyt, nyt oli saalis saatava, voitto voitettava — tahi ei koskaan. Sama kurjuus, kuin tähän saakka, jäisi hänelle osaksi, ellei hän nyt onnistuisi. Vanhan merimiehen kaikki ajatukset olivat kiini työssä. Murtunutta jäsentä ei pakoittanut nyt; hän ei ainakaan tuntenut sitä.
Hän teki kiiruutta. Aika oli kallis, hän tiesi sen. Hän olisi antanut puolet lippaan sisällöstä, jos hänellä nyt olisi ollut toinen kätensä tallella.
Mutta kulkipa se työ yhdelläkin kädellä.
Kulki, mutta hitaasti… Se kulki kumminkin, ja jo irtaantui raspi. Se liikkui reijässä, se löyhtyi löyhtymistään. Väänne vielä ja — se oli Matin kädessä.
Hän pyyhki pois hien otsaltaan. Hän nousi ja katseli ympärilleen, hän katseli kuollutta. Aurinko oli milt'ei kokonaisuudessaan näkyvissä. Ei levolle aikaa, nyt työhön jälle.
Hän nosti lipasta; se nousi. Se oli vaan munalukoista kiinni enää. Se nousi, niinkuin arkun kansi nousee, kun sitä nostetaan. Hän kaasi tuolin ja työnsi sen lippaan ja lattian väliin. Ja nyt tarttui hän puukkoonsa. Lippaan pohja oli au'aistava.
Hän viilsi sauman pitkin lippaan pohjaa. Puukko pystyi hyvin; vielä viille ja suuri palanen puuta lohkesi pohjasta. Hän iloitsi, mutta samalla, kuta enemmän työ loppua läheni, sitä levottomammaksi meni työmies. Hän vapisi joka jäsenessään.
Muutama silmänräpäys vielä ja patroni Kornmanin riipus on Jolsan Matin käsissä.
Mitenkä! Onnistuuko murhaajan ja rosvon työ? Aurinko, joka valaisee hänen kasvojansa, eikö se herätä ketään keskeyttämään ilkurin aikeita? — Ei! Linnut ne laulavat puissa, ja taampaa tuntuu meren ykstoikkoinen läykky rantaa vastaan. — — — Muuta mitään ei kuulu Jolsan Matin ympärillä.
Hänen työnsä onnistuu siis, hän saa periä Kontion Kallenkin osan — —?
Saamme nähdä.