XVI.
Provastin perhe.
Me heitimme Heikin nukkumaan houreellista unta tien syrjään, joka vie Karva-Annan asunnosta Rytilään. Poika parka ei kestänyt sitä ponnistusta, jossa viimeisenä vuorokautena oli ollut. Hän makasi siinä tien syrjässä. Kallioita tiellä ei puuttunut; mutta katajapensaan syrjästä, missä hän makasi, ei tiennyt häntä kukaan hakea.
Päivä kului kulumistaan ehtoolle. Yhäti makasi siinä poika. Väliin oli hän illan puoleen vähin herännyt, koettanut nousta, mutta aina vaipunut jälle takaisi kesäiselle kentälle.
Niin oli hän maannut kauan. Aurinko rupesi jo laskemaan. —
Mutta silloin heräsi poika. Hän tunsi, että joku häneen koski, että joku häntä nuuski. Ja samalla kuuli hän, että koira hänen vieressänsä haukkui.
Hän avasi silmänsä. Suuri koira seisoi hänen vieressään ja nuoli hänen kasvojansa, mihin verta oli hyytynyt. Hän koetti nousta, mutta hän ei jaksanut. Hän oli liian heikko siihen. —
Paikka, missä hän makasi, oli ihan tien syrjässä. Kun hän nosti päätänsä, kuuli hän tieltä ääniä. Siitä sivu, missä hän makasi, kulki joku.
Tämä kulkeva oli jo koiran käytöksestä huomannut, että jotakin outoa oli tien syrjässä. Hän oli jo pysähtänyt hevosensa, kun näki, että katajapensaan vieressä ihmisen pää pistihe esiin ja jälle katosi. Hän meni pensaan luo.
Siinä makasi Heikki, koira seisoi hänen vieressään ja heilutti ystävällisesti häntäänsä. Vanha mies kyykistyi makaavaa katsomaan. Vanhus ei tuntenut Heikkiä; mutta Heikki tunsi vanhuksen.
"Provasti!" — sanoi hän hiljaan.
Provasti se olikin, provasti Wern, joka palasi kotiinsa sairaan tyköä.
— "Kuka sinä olet, poika, ja mistä tuommoisessa tilassa?" kysyi hän ja kyykistyi vielä alemmaksi pojan tuo.
"Varpulan Heikki!" vastasi Heikki hiljaan.
Nyt tunsi provasti hänen. Tahikka paremmin sanoaksemme, hän muisti nimestä, jonka kuuli, tapauksen kestikievaritalossa.
"Jumalan nimeen poika! mitä sinua on kohdannut!" huusi hän.
Heikki kuuli kysymyksen. Hän koetti vastata, mutta samassa kun hän muistutteli itselleen, mitä häntä oli kohdannut, mitä varten hän äsken oli niin kiirutta tehnyt, sekausivat hänen ajatuksensa. Hän luuli näkevänsä Jolsan Matin vieressänsä ja hän huudahti kovasti, ja hänen päänsä vaipui jälle alas. Heikkous oli vieläkin voittanut.
Provasti huomasi nyt, ettei hän Heikiltä, siinä tilassa, jossa tämä nyt oli, voisi saada mitään tyydyttävää selitystä. Poikaa ei myöskään käynyt tänne jättäminen. Provasti koetti sentähden nostaa houraavaa, saadaksensa häntä kääseihinsä. Se hänelle vihdoin, vaikka suurella vaivalla onnistui.
Ja provastin sylissä yhden istuttavissa kääseissä saapui Heikki puolen tunnin kuluttua pappilaan. Rytilän sivu siinä ajettiin juuri kuin aurinko alkoi laskea. Vastahan tulioille, jotka kummastellen katsoivat provastia ja kysymyksiänsä tekivät, ei provastilla nyt ollut aikaa mitään vastata. Hän kun Rytilän sivu ajoi, oli aikonut sinne viedä sairaan haavoitetun, mutta jotakin hänessä, jolle ei hän itse voinut selitystä antaa, esti häntä sitä tekemästä. Pappilaan oli tosin vähän pitempi matka ja sairaan tila epäiltävä — mutta kumminkin oli sairas siellä paremmassa turvassa. —
Provasti Wern oli vanha, rehellinen mies. Miksikään suureksi maailmassa ei häntä ollut aiottu. Hän hoiti virkaansa uskollisesti ja auttoi, missä näki apua tarvittavan. Hän ei kantanut nurjaa mieltä ketään vastaan — sen osasi hän, kun tutkinnolle oman itsensä kanssa rupesi, tunnustaa — mutta löytyipä yksi ihminen, jota hän inhoi. Tämä ihminen oli kapteeni Kornman. Min tähden hän häntä inhoi. Sitä hän ei kellekään sanonut; hän hämmästyi, kun hän tätä itsessään ajatteli — mutta hän ei voinut inhottavasta tunteesta päästä, kun hän näki kapteenin. Hän tiesi itsessään että hän tiesi enemmän kapteenista kuin kukaan muu, vaikka ei hän voinut toteen näyttää näitä tietojaan. Se silmäily, jolla kapteeni oli patroni Kaarle Kornman vainaan pientä poikaa silmäillyt yöllä, jona läksivät kuolevaisen kamarista, se silmäily muistui usein provastin mieleen ja se sanoi hänelle sanoja paremmin, mitä kapteenin sydämmessä liikkui. Kun sitten poika katosi ja hänen ruumiinsa löydettiin, uskoipa provasti tosin että patroni vainaan ainoa perillinen oli elävitten joukosta kadonnut, ja sitä uskoansa ei hän salannut, mutta jos joskus tuli kysymys siitä kuka tämän pienosen oli hävittänyt, niin silloinpa salasi provasti vastauksen. Hän muisti silloin silmäilyä, minkä kapteeni oli veljensä poikaan heittänyt, ja se silmäily sanoi provastille, mitä provasti ei muille kertonut. —
Provasti oli, niinkuin sanoimme, jo ijäkäs mies. Hänen perhettään hoiti hänen sisarensa, — leskirouva Renner; perhettään! — niin jos hänellä olisi perhettä ollut. Provasti oli naimaton; hänellä siis ei perhettä ollut, vaikka hän useinkin perheestään puhui. Mutta siihen luki hän tämän sisarensa ja hänen kaksi tytärtään. Näitä rakasti provasti niinkuin omia ainakin rakastetaan. Anna, vanhempi leskirouvan tyttäristä, oli jo useita vuosia päälle kahdenkymmenen. Hän oli kivuloinen ja siitä syystä sedän lemmitty; nuorempi tyttö Liina sitä vastaan — kolmetoista vuotinen hempukka — oli terve, raitis ja kaunis, kuin kedon kukkaiset, joita hän siskoiksensa kutsui, oli iloinen kuin lintu vapaudessaan, oli hellä niinkuin laupeus itse — ja näistä syistä oli hän sedän lemmitty. Ikäväksi oli provasti tuntenut päivänsä ennenkuin rouva Renner hänen luokseen muutti asumaan! Tämä oli tapahtunut viisi vuotta niitten seikkain jälestä, jotka olivat yhdistyksessä patroni Kaarle Kornmanin kuoleman kanssa. Liina oli silloin pieni 3 vuotias lapsi. Mutta siitä päivästä, jona Liina pappilassa enskerran keinui setänsä polvella, oli ukon ikävä kadonnut. Provastin riemu oli siitä lähtein pitää silmällä, mitenkä tyttö kasvoi, miten hänen kauneutensa kehkeytyi; miten hyvien avujen alkeet hänen sydämessänsä päivä päivältä työnsivät juurensa aina yhä syvemmälle, samalla kuin ne jokapäiväisessäkin elämässä näyttivät hedelmiänsä.
Pappilan matalalla portaalla istuivat sisaret. Äiti, rouva Renner, pani kyökissä palkollisille evästä, kun näiden huomenna oli mentävä johonkin ulkotyöhön etäämmälle kotoa. Anna nojasi päänsä nuoremman sisarensa rintaa vastaan ja nuorempi sisar leikki sormillaan vanhemman sisaren palmikkojen kanssa. He odottivat siinä armaan setänsä kotiintuloa. Liinan vieressä makasi kirja vielä auki; siitä oli hän vasta lukenut. Anna oli luettanut häntä ja Liina osasi läksynsä. Liinan päivät olivat jaetut kahtia; toinen puoli niistä oli äidin omaisuus; se puoli kului kotoisissa askareissa. Toinen puoli oli provastin ja se kului lukemisissa. Provasti oli itse ottanut kehittääksensä niitä tiedon taimia, mitkä Liinan terävässä ymmärryksessä jo olivat siemenestänsä puhjenneet. Ja Liinan iloisimmat hetket olivat ne, jolloin setä hymysuin ja hellin silmin taputti hänen kullan-keltaisia kiheriä hivuksiaan ja kiitti häntä, kun oli "vettä valain" osannut osattavansa.
Nyt odotti Liina tällaista hetkeä. Hän oli jo kauan sitä odottanut; olipa ikävissään vielä kerran ja taasen vielä kerran lukenut läksynsä. Mutta nyt pani hän pois kirjan eikä uhannut enää katsoakaan siihen tänä iltana.
Anna, joka sanomattomasti rakasti sisartansa, painoi hänen päänsä rintaansa vastaan. Rouva Renner tuli kyökistä ja lausui, että nyt oli hän työnsä lopettanut. Silloin huomasivat Liinan silmät ensiksi, että hänen armas setänsä tuli.
Hän nousi ja juoksi tullutta vastahan. Mutta kun hän näki, että provasti nyt ei yksin tullut, että hänellä oli sylissänsä poika, jonka pää lepäsi provastin olkapäätä vastaan, silloin huudahti hän.
Mutta provasti käski erään palkollisista, joka pihalla seisoi, luokseen ja tälle uskoi hän tainnoksissa olevan nuorukaisen.
Ei nyt tullut Liinan luettelemisesta mitään. Hän ja rouva Renner koettivat kaikin tavoin saada nuorukaista virkeämään.
Semmoista huolta kuin äiti ja tytär tässä osoittivat orvolle, ei ollut kukaan ennen osoittanut.
Hän oli kannettu kyökkikamariin; siellä oli hänelle vuode laitettu ja siinä, ihan outojen hoidettavana, makasi nyt Varpulan Laurin ottopoika.
Ihan outojen, sanoimme. Mutta eipä Heikki niin ihan outo ollut enää pappilan väelle, kun oli provasti heille ilmottanut kenen hän oli taloon tuonut. Kaikki muistivat, minkä hyvän työn Heikki ja Antero olivat provastille ja koko pitäjälle tehneet Raasilassa muutamia vuosia takaperin.
Ei kummaa siis, että Heikkiä tavallista hellemmin hoidettiin. Hänen päälakeansa, jossa hivukset olivat hyytyneesen vereen takertuneet, pestiin, ja taitavalla kädellä asetti rouva Renner syville haavoille suuren laastari-tilkun. Heikki, kun tätä tehtiin, ei oikeen tiennyt mitä tapahtui. Vasta silloin kun päänsä oli puhtaaksi pesty, ja kun Liina oli kaatanut hänen suuhunsa pikarillisen viiniä, tointui hän täydellisesti ja silmäili kummastelevin silmin ympärilleen.
Ja taasen muisti hän viimeiset tapaukset, ja kun hän ne muisti, eipä paljoa puuttunut, ettei hän olisi ruvennut haaveksimaan.
Hyvä hoito piti hänet kumminkin toimessa. Ja nyt kertoi hän rouva Rennerin, Liinan ja provastin kuullen, mitä kaikkea hän oli nähnyt, missä kummissa ollut viime vuorokauden kuluessa. Ja mainitsipa hän tätä kertoellessaan, mihin hänen matkansa meni, kun hän pyörtyi tien syrjään.
Provasti kuuli hirmustuen Jolsan Matin aikeita, jotka Heikki nyt kertoi sen mukaan kuin hän näitä Matin suusta oli kuullut. Ei ollut siinä epäilemistä, ett'ei Rytilässä murtovarkautta tapahtunut ja ihanpa juuri samana hetkenä, jona Heikki siitä kertoi.
Me tiedämme, ettei provasti ollut kapteeni Kornmanin ystäviä. Mutta nyt, kun hän kuuli kapteenin olevan vaarassa, unohti hän sitä inhoa, jonka hän muuten aina tunsi, kun kapteenin nimen vaan mainittiin. Hän päätti kohta lähteä Rytilään, jos vielä mahdollista olisi, estämään aiottua rikosta. Hän pelkäsi, vaikka kiiruttakin tekisi, kumminkin myöhästyvänsä, sillä yötä oli jo koko joukon kulunut.
Kaikki talonväki tuli liikkeelle. Kolmen rengin kanssa oli provasti, mitä pikemmin ehti, lähtenyt murtovarkautta estämään. Pelkoon jäivät Liina, Anna ja rouva Renner, sillä Jolsan Mattia pelättiin; pelkoon, vaikka provasti oli käskenyt heidän olla pelkäämättä. Heikki, kun oli nähnyt, minkä vaikutuksen kertomuksensa oli tehnyt, nukkui väsyneenä, heikkona raitistuttavaa unta.
Asunto-huoneen rappusilla istuvat taasen Anna, Liina ja rouva Renner.
Ovi kyökkiin ja kyökistä kyökkikamariin on auki, jotta kuultaisiin, jos
Heikki heräisi ja mitään tarvitsisi.
Siinä istuvat he, mutta nyt on Liina kokonaan unhottanut kirjojansa. He odottavat pelvolla provastin tuloa. Niinhän se on. Kun tiedämme jotakin olevan tekeillä, olemme me levottomia; mieleemme kuvautua kaikemmoisia pelon ja kuvitusten kyhäämiä kuvia, joita emme saa poistumaan, jotka päin vastoin yhä yltyvät ja vasta silloin katoovat, kun olemme saaneet kuulla, mitä on tapahtunut.
Siinä nyt istui provastin perhe ja odotti isännän kotiin tuloa. Yö oli kaunis ja lämmin. Aurinko oli jo vähän noussut, kun provasti läksi; se nousi nyt nousemistaan. Linnut lauloivat pappilan viereisessä lehdistössä, mutta eipä Liinakaan nyt ihaillut niiden laulua. Kuta edemmäksi aamu ehti, sitä tarkemmin silmäili hän tietä, mitä provastin oli tuleminen, ja vihdoin, kun odotuksensa häntä liiaksi rupesi rasittamaan, täytyi hänen lähteä kulkemaan setäänsä vastaan.
Hän kulki pitkän matkaa, hän palasi jälle omainsa luo. Hän kävi Heikkiä katsomassa. Nuori poika lepäsi levollisesti. Liina lähti toistamiseen setäänsä vastaan.
Uusi päivä oli alkanut. Naapuri-talojen väki oli noussut, valmiina ryhtymään uuden päivän toimiin. Mutta aina sen mukaan, kuin väki ennätti herätä ja nousta, kävipä provastin lähtö uutisena miehestä mieheen.
Seinäkello oli lyönyt 9 provastin kamarissa, kun odotettu vihdoin palasi. Liina juoksi häntä vastaan, mutta hän vaaleni, kun näki vanhan setänsä valvomisesta ja liikutuksesta kalpeat kasvot. Ja kysymys: "Mitä on tapahtunut, setä?" joka jo oli luiskahtaa hänen huultensa yli, jäi kysymättä.
Liina näki ja osasi arvata, että jotakin hirmuista oli Rytilässä tapahtunut.
"Viha on perintönä jäänyt Rytilään pienen Kaarlen katoomisesta" — sanoi provasti kun omainsa pariin oli ehtinyt. "Kirous asuu siellä!"
Ja sitten kertoi provasti hirmustuneille kuulioille, mitä Rytilässä oli viime yön kuluessa tapahtunut.
Me tiedämme jo osan siitä. Me jätimme miehen, jonka rinnassa ei sydäntä löytynyt, taikka paremmin, jonka rinnassa kaikki tunteet olivat kivettyneet — kuolleen murhatun toverinsa viereen. Me jätimme hänen toimeen, jolla hän luuli saavuttavansa sitä, minkä piti maallisen onnen vartonaisena, yksin-omaisena pylväänä. Rahaa, rahaa, paljon rahaa! huusi hänessä ääni, joka ei vähän vähäistäkään lukuun ottanut keinoa, millä tätä saataisiin.
Hän oli tehnyt työtä, tehnyt uutterammin kuin koskaan ennen koko elinaikanansa. Jo oli työ palkkansa saava. Lippaan sisältö alkoi tulla näkyviin aina yhä enemmän. Hän otti vuoteesta lakanan, sen levitti hän lattialle, ja siihen lateli hän mitä lippaasta sai.
Suuria setelipakkoja oli hän laadellut lakanalle. Hänen synkät kasvonsa kirkastuivat. Hän oli jo rikas, sillä kenen muun kuin hänen olivat pakat lattialla? Yhä kiiruummasti kävi hänen toimensa. Jo tunsi hän, kun kätensä lippaasen pohjasta pisti, että oli siellä astiakin. Hän isonsi vähän reikää pohjassa ja nyt tuli esiin ympyräinen astia. Matti nosti sen kannen. Nyt oli hänen työnsä täydelleen palkittu! Kauniita hopeariksiä oli astia täysi!
Nyt oli työ loppunut. Nyt lähtö.
Matti kyykistyi polvilleen, kääntääkseen lakanan aarteensa ympäri. Kaksi lakanan kulmaa oli jo lujilla solmuilla solmittu, vielä oli toiset kaksi solmittavat.
Mutta nyt polvillansa kun oli, kuului jotakin. Matti nosti silmänsä ja näki näön. Hän jäi muutamaksi silmänräpäykseksi polvillensa seisomaan. Hän olisi mieluimmin nähnyt pirun kuin sen, minkä hänen silmänsä nyt näkivät. —
Provasti oli ehtinyt Rytilään. Miehessä, joka rauhan sanaa saarnasi, oli tiellä liikkunut vaihtelevia tunteita. Hän oli miettinyt, mitenkä hänen tulisi käyttää itseänsä, hän oli neuvotellut miestensä kanssa ja kun hän Rytilään oli ehtimäisillään, olivat he päättäneet.
Ellei murtovarkaudesta tänä yönä tullutkaan mitään, olisivat he, jos tullessaan kohta melua nostivat, turhaan herättaneet ja peloittaneet Rytilän talon väkeä. Ja kiittämättömyys olisi oleva heidän palkkansa. He sitoivat sen tähden hevoisen kiini ulkopihalle ja lähestyivät hiljaan hovia. Täällä nukkuivat vielä kaikki, eikä mitään epäluulon tapaista kuulunut. Provasti päätti jo, että poika, kun aiotusta murtovarkaudesta kertoi, joko oli uneksinut tahi väärin käsittänyt miesten puhetta Karva-Annan töllissä. Hän oli jo valmis palaamaan, kun erään miehensä neuvosta päätti hovia tarkastaa meren puolelta. Hän kulki hiljaan polkua, joka takapihalta vei merelle, ja kun hän pääsi hovin meren-puolista sivua näkemään, näki hän että poika oli ollut oikeassa. Akkuna eräästä huoneesta oli otettu irti ja asetettu seinää vastaan.
"Me olemme myöhästyneet", oli provastin ensimäinen ajatus, kun tämän näki. Mutta huolimatta tästä, kiiruhti hän kumminkin nuorukaisen innolla akkunan luo, ja nousi katselemaan huoneesen.
Vaikea on sanoa kumpiko enemmän hämmästyi, provasti siitä, minkä näki, tahi Matti, jonka silmät, kun hän päänsä kohotti, huomasivat sen, minkä hän viimeksi kaikista olisi osannut aavistaa täällä tapaavansa. Matti ei näköänsä aaveeksi uskonut, mutta kuitenkin ei hän voinut uskoa silmiänsä. — Seuraava silmänräpäys sanoi hänelle, etteivät ne pettäneet.
Matti oli mennyt ansaan, ja ansa heittäysi umpeen, juuri kun hän oli saanut työnsä valmiiksi. Mutta Matti oli jos milläisissä ennenkin ollut; hän siis ei kadottanut toimeansa. Hänen oli mahdoton ymmärtää, kuka provastin oli lähettänyt häntä häiritsemään, mutta hän ymmärsi, ettei provasti ollut yksinänsä. Matti rakasti eninnä kaikista maailmassa rahaa, mutta hänelle oli oma henkensä melkein yhtä rakas, ja siis — koska oli nyt mahdoton korjata työnsä hedelmät, päätti hän korjata oman henkensä.
Hän avasi kiireesti toiseen kamariin vievän oven ja silmäili siitä akkunasta pihalle. Siellä seisoi eräs provastin miehistä. "Huone on ympäröitty", ajatteli hän ja hänen luottamuksensa itseensä oli kadota. Hän avasi oven porstuaan, mistä ulos-vievän oven kapteeni illalla oli sisältä-päin sulkenut. Hän silmäili porstuassa ympäri. Siinä oli raput, jotka veivät huoneen ylikertaan. Hän juoksi niitä ylös. Siellä oli ovi, joka vei huoneen ylisille. Hän juoksi sinne ja nyt pelkäsi hän. Hän oli kaikissa ennen ollut, tällaisessa pulassa ei koskaan. Jos nyt olisi ollut yökään, pimeä — — mutta ei! nyt oli valoinen päivä! —
Hän haki piilopaikkaa, hän luuli löytäneensä semmoisen eräässä vaate-arkussa, joka puoleksi oli täytetty vaatteilla. Sinne kyykistyi käsipuolinen makaamaan, ja päästi hiljaa alas kannen ja — siinä sai hän aikaa miettimisiin.
Hän kuuli pian, että talon väki oli herännyt. Hän kuuli, miten ovia avattiin ja suljettiin. Hän kuuli ääniä ja ketä nämä äänet huusivat; sen hän tiesi, ja hän vapisi. Hän kirosi toveriansa, Kontion Kallea; tämä oli hänelle valmistanut majan Siperiassa.
Siinä arkussansa makasi hän kauan. Yhä likemmältä kuuluivat äänet. Hän erottikin niitä väliin.
"Se on mahdotonta!" kuuli hän sanottavan.
"Hän ei ole tullut ulos" — kuuli hän — "Akkunasta ei, ja ovi porstuasta oli, niinkuin illalla sen suljin, kiini".
Näistä viimeisistä sanoista tunsi hän kapteenin.
Toivo pelastuksesta heräsi Matissa. Ja niin pian kuin tämä heräsi, rupesi hän ajattelemaan turhaa vaivansa näköä. Niin lähellä maalia; muutama minuutti vaan, ja hän olisi ollut rikas mies! Hän olisi ijäksi jättänyt Suomen ja muissa maissa nauttinut tavaroitansa — mutta nyt, kuinka toisin! Nyt makasi hän tässä; tämä pieni arkku oli hänen maailmansa.
Toivo pelastuksesta heräsi Matissa aina sen mukaan, miten äänet kuuluivat etäämmältä tahi likemmältä. Useita kertoja oli hän kuullut kuljettavan rappusissa, mitkä veivät ylisille, mutta sinne ei ollut vielä kukaan tullut.
Mutta nyt kuului ääniä, jotka ilmoittivat, ettei ylinenkään jäisi tarkastamatta. Ja Matti arkussaan, missä makasi, tunsi nimismiehen äänen.
Toivo pelastuksesta katosi Matissa. Hän tuskin hengitti. Näin, tälläisessä pulassa, kuin nyt, oli hän enskerran eläessään. Hän oli kiini, niinkuin hiiri ansassa.
Askeleita kuului; ne lähestyivät hänen piilopaikkaansa. Ne lähestyivät hiljaan, mutta kumminkin niin kohti suoraan piilopaikkaa, kuin olisi kulkija tiennyt, mistä etsittävä oli löydettävä.
Matti kun ylisille ehti ja siellä etsi itselleen piilopaikan, ei ollut huomannut, että lattia siellä oli tomuinen. Moneen aikaan ei ollut kukaan ylisillä käynyt.
Hänen jälkensä näkyivät tomussa — ja näitä jälkiä oli nimismies huomannut jo rappusilla. Matti oli ollut avojaloin.
Arkun luokse, missä Matti makasi, pysähtyivät askeleet. Matti tunsi nyt, että hän oli hukassa.
Ja tämä tuntonsa ei häntä pettänyt.
Siinä seisoi arkun vieressä nimismies ja kapteeni Kornman sekä vielä kaksi talon trengeistä, kun arkku avattiin.
Siinä makasi mies!
Mutta Jolsan Matti el ollut tavallisia miehiä. Hän kun varmaksi näki, että piilopaikkansa oli löydetty, nousi siitä itse. Arkuus, joka vasta oli saanut hänen vapisemaan, oli nyt kadonnut. Hän oli tosin vähän vaaleampi nyt kuin ennen, mutta äänessään ei ilmoittainnut minkäänlaista pelkoa, kun hän sanoi:
"Tässä on mies!"
Vaikea on sanoa, mitä kapteeni Kornman ajatteli, kun näki entisen liittolaisensa tässä tilassa? Mitä tarkoittikaan tuo silmäilys, jolla murhaaja häntä silmäili. Olipa siinä jotakin, jota taidettiin näin selittää: "Nyt minä olen kiini. Minulla on edessäni kuoleman tuomio; luuletko, että minä pidän salassa sinun työsi, sinun, jonka tähden minä nyt olen tässä tilassa?"
Kapteeni ymmärsi, että hänellä oli syytä pelätä Jolsan Mattia.
Siinä ei paljon puhuttu. Matin ainoa käsi sidottiin ja sitten astuttiin alas ylisiltä.
Nämä tapaukset, sen mukaan miten hän niitä käsitti ja ymmärsi, kertoi provasti perheellensä. Ja hän lisäsi:
"Matti tuotiin alas kamariin, missä rikokset olivat tapahtuneet. Siinä makasi vielä murhattu toverinsa. Matti sai nähdä tekonsa. Minä puhuin hänelle siinä muutamia sanoja, koettaen että hänen sydämessään löytyisi vähäistäkään paikkaa, josta Jumalan sana voisi päästä sisälle, mutta turhaan. Hän vastasi vaan kirouksella".
Ja sitten sanoi provasti Heikille:
"Sinä olit välikappale Luojan kädessä; ilman sinutta olisi murha ja varkaus onnistunut".
Heikki oli pehmeällä vuoteellaan, missä aamu-yönsä oli levollisesti nukkunut, virkistynyt. Hänen päänsä oli vielä raskas; hänen koko ruumiinsa hellä, mutta hän tunsi itsensä kumminkin melkein terveeksi. Hän hämmästyi suuresti, kun hän kuuli, mitä kaikkea oli Rytilässä tapahtunut; mutta provastin lause vaikutti häntä, semminkin kun hän muisti, että hän — jos Matin kiini-saaminen todellakin oli hänen ansionsa — oli kostanut kasvatti-isänsä puolesta. Häntä ihastutti vielä enemmän uutinen, tahi paremmin sanoaksemme lupaus, minkä provasti nyt lausui:
"Tästä lähtein, poikani, on pappila sinun kotosi". — Se ihastutti häntä, niin että hän unohti kaiken muun. Olla pappilassa, asua täällä ja palvella kaunista mamsellia, joka häntä oli niin lempeästi hoitanut, se sai ilon liekin leimuamaan Heikin silmistä, varsinkin kun hän näki että vanha rouva ja hänen tyttärensä mielihyvällä kuulivat tämän uutisen. Tämä lupaus vaikutti Heikissä, mitä eivät kaikki maailman rohdot olisi voineet vaikuttaa. Toista oli palvella pappilassa kuin Rytilässä, toinen oli provasti isäntänä kuin Rytilän patroni.