III.
Martta kasvatusvanhempainsa luona.
Iloisesti syleilivät pastorinlapset Marttaa. He tunsivat hänen; he rakastivat häntä. Tahvana kertoi pastorille syyn, miksi hän oli tullut; hän pyysi pastorin Martasta muretta pitämään ja pastori vastasi luvaten pitää lapsenansa orpoa, jota sanoi jo kauan isän tunteilla rakastaneensa.
Tahvana oli saanut takaisin iloisen mielensä, kun näki sisarensa olevan hyvässä turvassa. Myöskin Martan silmistä, kun oli sanonut katkerat jäähyväissanat Tahvanalle, loisti onni. Hän sai pastorilta opetusta; hän eleli nyt iloisia päiviä pappilassa.
Pastori Daut oli kunnon mies. Hänen hurskas sydämensä osoitti kaikissa hänen töissään itsensä semmoisena. Kun päivän työt olivat loppuneet, kokoontui perhe pastorin kamariin ja siellä kului ilta hyödyllisissä puheissa. Mimmoinen isäntä semmoina perhe — se tässä toteutui.
Kaksi vuotta eli Martta pastori Dantin luona onnellisena. Hän oli nyt kuudentoista vuotinen. Kaunis lapsi oli yhä kauniimmaksi neidoksi kasvanut. Mutta onni ei ole maailmassa pitkällinen. Pastorin puoliso kuoli äkkiä ja muutamia kuukausia sen jälkeen oli pastorinkin hauta peitetty. Katkerasti itkein seisoi Martta usein kasvatus-vanhempainsa haudalla. Hän ei nyt tiennyt minne kääntyä.
Vaan Martan kohtalo ei ollut tavallisten ihmisten. Hän lähestyi yhä sitä hetkeä, jolle, jos sitä kukaan nyt olisi edeltäkäsin osannut sanoa, ihmiset olisivat hullutuksena nauraneet. Pastori Dantilla oli sukulainen Marienburgissa, pappi myöskin oli tämä. Glyck oli hänen nimensä. Pastori Dantin haudalta turvasivat hänen lapsensa provasti Glyckiin. Heidän toivonsa ei pettynyt. Glyck otti sukulaisensa lapset lapsenansa vastaan ja Marttaa kohtasi sama onni. Glyck oli usein nähnyt Martan, ihmetellyt hänen kauneuttansa, ja kummaksunut hänen ymmärrystänsä. Pastori Dantin haudalta tapasi Glyck Martan, siellä kysyi hän, tahtoisiko Martta tulla Marienburgiin. "Tässä ystäväni haudalla lupaan minä olla sinulle, mitä hän oli." Martta kiitti Jumalaa, joka taasen oli hänelle uuden, turvallisen kodon antanut.
Marienburgissa ei mitään Martalle muuttunut. Oma äitinsä ja isänsä, pastori Dant ja hänen puolisonsa lepäsivät maan povessa, vaan uuden isän, uuden äidin löysi Martta provasti Glyckissä ja hänen puolisossaan. Provasti puoleltansa havaitsi pian Martassa löytäneensä helmen. "Martta on timanti," sanoi provasti usein, "hänen kasvojensa kauneus, mutta etenki hänen sydämensä on kerran kypsyvä suloisiksi hedelmiksi."
Niin oli Martta pian voittanut provastin sydämen ja vanha rouva rakasti Marttaa, niinkuin olisi tämä ollut hänen oma lapsensa. Dant oli jättänyt Martan kasvatuksen kesken. Glyck lopetti, mitä Dant oli alkanut. Hän selitti oppia harrastavalle tytölle historian kummallisimmat tapaukset ja tuota tehdessään havaitsi hän nuoressa ottotyttäressään asuvan hengen, jonka tapaista hän ei ennen ollut tavannut. Silmiinastuvasti viisastui Martta päivä päivältä. Uuteliasti kuunteli hän kasvatus-isänsä opetuksia antamatta sanaakaan luiskahtaa korvainsa ohitse.
Martta oli onnellinen. Hänellä oli isä ja äiti; hänellä oli, mitä hän maailmassa taisi toivoa. Hänen onnensa yhä eneni kun Tahvana eräänä päivänä tuli häntä tapaamaan ja sanoi muuttavansa likiseutuun asumaan. Siitä päivästä, jona Martta karkaamalla siirtyi kotoansa, ei Tahvana menestynyt hovissa. Hän ei voinut kärsiä sitä ylönkatsetta, jolla hovin herra häntä kohteli; sen tähden erosi hän hänen palveluksestaan ja osti itselleen vähäisen maatilkan, johon Martan iloksi aikoi muuttaa. Tahvana oli muutamia kuukausia sitä ennen nainut hyvän ja ymmärtäväisen neidon. Ne päivät, mitkä nyt seurasivat, olivat Martan onnellisimmat.
Jo kauan aikaa oli Marienburgissa puhuttu Ruotsalaisten tulosta ja Venäjän sotajoukkojen marsseista. Mutta Ruotsalaisia ei näkynyt ja Venäläisiä ei tuota enemmän kuulunut. Kova sota oli leimahtanut tuleen keisari Pietarin tahdosta ja synnyttänyt muretta ja pelkoa; ja maine tästä oli kulkenut Marienburgiin. Mutta kun ei mitään kuulunut, rupesivat Marienburgin asukkaat rauhaa toivomaan ja toimet ja työt toimitettiin taasen kuten ennenkin.
Eräänä aamuna kun aurinko suloisesti nousi taivahan rannalla, herätti torvien soitto Marienburgin asukkaat.
Ruotsalaisten sotajoukko, kuninkaan siniset "henkirakuunat" tulivat marssien pitkin tietä soittaen ja laulaen. Kaunista oli nähdä, kuinka haarniskat auringon paisteessa kiilsivät; kaunista nähdä, miten miehuullisesti ratsurit istuivat hevoistensa selässä. Mutta ihmiset eivät lukua pitäneet kauneudesta, he tiesivät nyt varmaan, että sota oli käsissä. He pelästyivät.
Rykmentti seisahtui. Översti Wrangel vaati asuntoja miehilleen.
Ei huonetta niin halpaa, jota olisi unohdettu. Itse provasti Glyckin oli pakoitettu ottamaan huoneesensa miehen. Aksel Fersen oli tämän miehen nimi.