IV.
Ensimäinen rakkaus.
Aksel Fersen oli kaunis, nuori herra. Hänen otsansa oli korkea, hänen silmänsä suuret ja kirkkaat! Koko hänen olentonsa osoitti, että hän vasta oli mieheksi tulemaisillaan. Hän puhui kauniilla lapsellisella äänellä Martan kanssa, joka otti häntä vastaan, sillä provasti ei sattunut olemaan kotona. Hän rukoili anteeksi, että tuli vieraisille näin itsepäisesti, mutta syytti sotaa siitä.
Nuorukaisen ääni, hänen ujoutensa, hänen uljuutensa ja hänen kaunis muotonsa vaikuttivat Martassa kummallisia tunteita. Ei ikinä ennen Martta ollut semmoista miestä nähnyt. Hänen täytyi itselleen tunnustaa, että hän toisellaiseen muotoon oli sotamiehet kuvaillut. Hän oli luullut niitä hirmuisiksi. Nyt oli hänellä tuossa edessään sotamies, mutta kokonan toisellainen. Hän punastui ja aina yhä enemmän, kuta kauemmin nuorukainen silmäili häntä, ja hiljaisella äännellä vastasi hän Fersenin kysymyksiin.
Martta vetäytyi kamarista, kun provasti astui sisään; ja sill'aikaa kun provasti ystävällisesti tervehti vierastaan, kasteli Martta kukat, joita hänellä aina oli kamarinsa akkunalla. Hän kasteli, mutta ei hän nyt kukkiansa muistanut. Hänen mielessä oli nuorukainen, joka ensikerran oli saanut hänen sydämensä tykyttämään tavallisuutta kovemmin.
Monta ei päivää kulunut, niin jo oli provasti ja vieras hyvät tutut ja ystävät. Sotaväki tähän aikaan oli raakuudesta tunnettu ja siinä lieneekin syy ollut kaikkiin niihin hirmuisuuksiin, joita heistä juteltiin. Mutta tavallaisia sotilaita ei Fersen ollut. Hänen sivistyksensä oli, ennenkuin hän siitä itse tiesikään, avannut hänelle provastin sydämen. Hänen leppyinen olentonsa sai matkaan sen, että provastin puoliso pian piti häntä vanhana tunnettuna ystävänä. Hän oli kun perheesen kuuluva, jolle iloa ja surua ei salata.
Kun Fersen illoin istui perheen kanssa puhellen maista ja ihmisistä, joita hän oli nähnyt, tahi jutteli kuninkaansa urostöistä, välkkyivät Martan silmät kirkkaammasti. Helppo oli nähdä, että nuorukaisen kertomukset vetivät tytön ajatukset verisiin tappeluihin, joissa Ruotsalaisten sankarit ihmekummia urostöitä tekivät, ehkä hänen vähäinen jalkansa wollia pöyrytti ja pienet sormensa kertasivat lankaa.
Samoin ikään innostutti Fersen kertomuksillaan vanhaa pariskuntaa. Yhä enenevällä ystävyydellä kuuntelivat he vieraansa puheita ja heidän vanhat silmänsä katselivat rakkaasti kaunista kertojaa. Provastin vaimo luuli usein innossaan hänessä näkevänsä ainoan poikansa, jonka hänen kevätpäivänään hauta vei. Ja usein kun Fersen oli kertomuksen lopettanut, huokasi rouva: "Jos olisi minun Akselini elänyt, samoja olisi hän tainnut kertoa."
Mutta yhä enemmän rupesi Akselin mieli kääntymään Marttaan, jonka kauneus nyt ijän keväthetkenä kukoisti suloisimpana. Martan luonnollinen, teeskentelemätöin olento, hänen selvä ymmärryksensä, hänen kauniit puheensa painoivat nuorukaisen sydämeen tytön kuvan päivä päivältä yhä syvemmälle. Semmoista neitoa ei ollut Fersen ennen ikänä nähnyt. Teeskenteleväisiä, vieraspuheisia ja juonikkaita olivat suuremmassa tahi vähemmässä osassa kaikki olleet, joita hän tähän saakka oli tullut tuntemaan. Ei siis kummakaan, että viehkeän nuorukaisen sydämeen Martan kuva pääsi astumaan.
Eräänä kauniina iltapäivänä auringon laskiessa, jona ihmiset päivän työstä väsyneenä hakevat virvoitusta, istui Aksel ja Martta kahden kesken perheen kokoushuonehessa. Auringon sammuvaiset säteet valaisivat heidän kasvojansa ja molempain kauneus loisti nyt vielä kauniimpana kun ennen. —
Aksel oli lopettanut kertomuksen. Hän oli puhunut Oxenstjernasta. Hän oli jutellut miten eräs nuorukainen oli pelastanut kuninkaan hengen, ja muita asioita, joista sotainen aika on niin rikas, oli hän kertonut. Viimeksi oli hän maininnut itsensä siksi, joka kuninkaan pelasti: "Minä en nähnyt," puhui hän, "muuta kun kuningastani silloin. Minä tehtiin majoriksi, vaan en ajatellut nyt sitä kunniaa, joka oli minulle tapahtunut. Kun hevoinen kaatui hänen altansa ja hän nousten rakuunan hevoisen selkään huusi: Oxenstjerna, tuolla on tappelun pääte, silloin en kuullut muuta, kun hänen äänensä. En nähnyt muuta kun miten hän viittasi tulta oksentavaiseen Venäläistykistöön päin, ja lensi sinne tuuliaispäänä. Kova oli verinen työ. Meikäläisten rivit kaatuivat kun heinä viikatteen edessä — mutta tykistö valloitettiin ja voitto oli meidän."
"Semmoista sankaria, kun teidän kuninkaanne on, tahtoisin minä nähdä," lausui Martta innossa. "Hän ollee teidän näköinen, semmoiseksi olen häntä itselleni kuvaillut. Minä aivan hyvin ymmärrän, että häntä rakastatte, että koko sydämenne on Kaarlessa kiini; sillä ei häntä saattane kukaan olla rakastamatta."
Syviin ajatuksiin oli Aksel vaipunut Martan tätä lausuessa. Hän katseli, miten aurinko hohtavana laskeusi alas kullaillen kirkon tornin, mutta äkkiä, ikäänkuin olisi hän herännyt unesta, loi hän silmiänsä Marttaan, joka ihastellen oli häntä sivulta katsellut. Nuorukaisen ja neidon silmäilykset sattuivat yhteen ja sanaa sanomatta olivat he ymmärtäneet, mikä ajatus näissä silmäilyksissä asui.
"Jos neitoja maailmassa löytyy, jotka ansaitsevat taivaan, niin olet sinä, puhdas enkeli, etevin niistä," sanoi Aksel hiljaan, laski huomaitsematta kätensä Martan käteen ja katsoi hymyillen hänen sinisiin silmiinsä. Äänettömyys seurasi tätä lausetta. Mutta tämä äänettömyys sisälsi enemmän, kun kielillä olisi taidettu sanoa. Martta loi silmänsä alas, mutta pian nosti hän ne jälle, ja kun nuorukaisen silmät taasen tapasivat neidon, kuului hiljainen kuiskutus: "Martta! en voi sitä sinulta salata; minä rakastan sinua. Vastaa, oi vastaa, rakastatko sinä minua?… Oi vastaa pian. Minä en enää voi elää tietämättömyydessä."
"Aksel, minä rakastan sinua, miksi sitä salaisin. Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni. Sankaria sinun vertaistasi, kuka nainen saattaisi olla rakastamatta. Mutta Aksel, mikä olen minä sinun rinnallasi? Maalainen orpo neito vaan." — Niin puhui Martta; punaiset olivat poskensa, sanat tuskin kuuluivat.
"Vanhempia löydät sinä minun kodossani, armas Marttani!" puhui Aksel ja sydäntänsä vastaan painoi hän rakastettunsa, joka kyynelten läpi hänelle hymyili. — "Oletko unhottanut, mitä sinulle mustalaisämmä ennusti? Ken tietää, kuka meistä tässä suuremmassa mitassa toisen onneksi seisoo. Mutta sodanaikana ei vitkailemista" — lisäsi Aksel. — "Mitä pian tehdään, se pian tehdyksi nähdään. Tule, käykäämme pyytämään, että nykyiset vanhempasi kuolleitten siassa siunaavat meidän liittoamme, sillä ylihuomiseksi emme häitä saa jättää."
Silloin loi neito kirkkaat silmänsä ylös. Sanan sanoi hän, sanan, joka innostutti nuorukaista. "Niin tule," oli sanansa ja nyt lähestyivät provastin lukukamariin, missä ukko valmisti tulevan pyhän saarnaa.
Provasti kuunteli kummakseen nuorten puhetta; hän käsketti sitten rouvansa, jonka silmät paremmin kun hänen olivat osanneet nähdä Martan sydämen salaisuudet, jo ennenkun Martalle itselle oli nämä salaisuudet tiedossa.
Paljon oli provastilla lausumista, sekä eteen että vastaan, mutta kaikki vastalauseet näyttivät rakastetut tyhjäksi ja vanhalle pariskunnalle ei ollut muuta neuvoa, kun antaa siunauksensa. "Jo voitit linnan," sanoi provasti, "puhtaan sydämen. Älä saastuta niitä aarteita, joita siinä löydät. Ne ovat kalliit. Jumalan nimeen ota ne."
Vanha rouva oli sangen iloinen siitä, että rakas Marttansa oli saanut niin hyvän, niin ylevän, niin korkea-sukuisen herran sulhaiseksi. Sitä ei hän ennen olisi osannut aavistaakaan. Hän oli usein surullisesti miettinyt Martan tulevaisuutta, kun Jumala heitä pois kutsuisi. Nyt loppuivat pelkonsa. Vähän toisilla silmillä katseli provasti asiaa. Hän mietti itsekseen: "Joka pian tulee, se pian menee" ja hän rukoili Jumalaa, että se rakkaus, joka niin pikaisesti oli syntynyt, ei yhtä pian sammuisi, vaan kestäisi vanhuuden rajoille, hautaan saakka. Hän muisti sotaa siihen lisäksi ja hän nyykähytti ajattelevasti päätänsä. Mutta viimein voitti puolisonsa ilo ja muistaessaan aikoja, jona hän itse oli nuori, laski hän nuorten kädet yhteen.
Seuraavana päivänä — se päivä oli pyhä päivä — kokoontuivat rykmentin upsierit alttarin ympärille, jossa vanha provasti vihki pariskunnaksi Akselin ja Martan. Översti Wrangelin sanotaan tuossa kummaksuen katselleen Marttaa ja lausuneen ei ennen milloinkaan nähneensä niin kaunista olentoa. "Jos on tuo neito sydämessään niin kaunis kun ulkonäöltään, niin on Fersen onnellinen," sanotaan Wrangelin kuiskuttaneen toverinsa korvaan. Kirkossa näki hän monen silmät uivan kyynelissä ja kun hän niihin syytä kysyttyä, sai vastaukseksi: "Martta viedään nyt Marienburgista," sanoi översti: "Fersen on onnellinen."
Uusi elämä alkoi nyt Martalle. Taivahallaan paloi rakkauden aurinko loistavana, kirkkaana. Kuukausi kului kun päivä, päivä kuu tunti. Marienburgissa oli rauha ja rakastavaiset tuskin enää muistivatkaan, että yltympäri heitä sota raivosi.
Martan iloksi tuli Tahvana kohta kun kuuli sisarensa naimisesta Marienburgiin. Ja Martan ajatukset kääntyivät hetkeksi entisiin aikoihin, kuu Tahvana jutteli miten hovin herra oli pahuutensa palkan saanut, miten hänen oli täytynyt velan tähden myydä suuren hovinsa ja miten hän sitten oli tietämättömiin kadonnut. Mutta mustat pilvet eivät kauan säilyneet Martan kirkkaalla taivahalla; ne hajosivat ja hovin herra oli pian unhotettu.
Kuukausi oli kulunut. Vaikka rouva iloitsi nähdessään, miten Martan kauneus päivä päivältä kypsyi; provastin riemu taasen oli nähdä, miten Martan hengelliset voimat yhä enenivät, miten hänen ymmärryksensä yhä enemmän selveni ja provasti sanoi: "Kauneus katoaa, mutta sydämen puhtaus pysyy. Pidä puhtaana sydämesi Martta, niin voit sinä iloisella mielellä harmaa päisenä muistaa nuoruutesi kauneutta."
Vaan nyt rupesivat kolkot tiedot levenemään Marienburgissa. Puhuttiin Venäläisten lähestymisestä. Kauppamiehet, jotka Marienburgiin tulivat, sanoivat nähneensä suuria sotajoukkoja. Näistä puheista ei kukaan alussa niin pelästynyt kun Martta; mutta Aksel löysi hänessä pian sen saman Martan, jota puheensa Kaarle kuninkaasta usein oli innostuttanut.