V.
Marienburg hävitetään. Aksel ja Martta eroavat.
Kun sotaiset puheet yltymistään yltyivät ja moni matkustaja surkeasti valitti Venäläisten rosvotöitä, lähetettiin varhain eräänä aamuna majori Fersen kuninkaan henkirakuunain kanssa tarkastelemaan vihollisia.
Kaksi päivää oli Fersen tällä matkalla. Jo vapisi Martta. Mutta kolmannella päivällä tuli Fersen takasin iloisena ja terveenä, ainoatakaan miestä omistaan kadottamatta. Hänellä oli muassaan vanki ja tämän kertomuksista ymmärsi Martta, että onnensa rauhalliset päivät olivat lopussa.
Jo muutaman päivän kuluttua, jona Venäläisten sotajoukot ehtimiseen ahdistivat Ruotsalaisia, alkoivat sodan veriset raivottaret levetä ympäri onnettomassa maakunnassa. Ampumisen paukkeet osoittivat paikat, missä he asuivat, palaneet kylät, missä he olivat käyneet, leivättömät perheet ja surmatut ihmiset heidän kohteliaisuuttaan. Yleinen oli valitus. Kova oli aika käsissä.
Päivä päivältä samosi vihollisia onnettomaan maakuntaan. Maalais-asukkaat panivat kokoon, mitä parasta heillä oli ja hakivat turvansa vähäisessä kaupungissa. Marienburgissa otettiin ystävällisesti vastaan, ketä sinne vaan tuli; mutta yhä enemmän eneni turvan hakioita, jotta vihdoin kaupungissa kaikki huoneet olivat niin väkeä täynnä, että itsensä kirkonkin ovet olivat onnettomille pakolaisille au'aistavat.
Provasti perheenensä oli Akselin kanssa muuttanut linnaan, silla Martta ei tahtonut miehestään luopua ja provastin mielestä oli linna lujempi kun asunnot kaupungissa.
Martta ei pelännyt. Hän oli uroon puoliso. Hän puhui lohdutuksen sanoja pelkääville; nälästyneille vei hän ruokaa; hän oli valittavaisille suloinen enkeli. Kun oli työläs päivä loppunut, kokoontui pere kuten ennenkin. Päivin oli heillä kullakin paljon tekemistä, semminkin Akselilla, jonka lomahetket nyt olivat varsin tiukassa ja harvat.
Eräänä rajuisena yönä osoitti taivaan rannalla nouseva savu ja tuli, että viholliset lähestymistään lähenivät Marienburgia. Majori Fersen, joka Oxenstjernan kanssa oli tiedustelemassa vihollisia, tuli aamupuoleen yötä takasin linnaan, tiedolla että Salawikin, Litrowin ja Bojamilin paikkakunnat paraikaa paloivat ja että vihollisten lukemattomat joukot tuskin olivat peninkulmaa etempänä Marienburgista.
Kun aamu aurinko rupesi koittamaan, näkivät ihmiset, jotka tornissa olivat vartioitsemassa, lukemattomia vihollislaumoja kaupunkia kohden marssivan. Linna oli jotensakin hyvästi varustettu ja lujat tykit seisoivat valleilla valmiina. Kauan ei heidän tarvinnut työttä olla. Kun viholliset tulivat linnaa niin liki, että kuulat muuriin ehti, alkoi ampuminen ja kerran alettua, ei se niin pian loppunut.
Iltapuoleen antoi tornin vartia tiedon että parlamentääri lähestyi. Översti Wrangel ei häntä linnaan laskenut, vaan pani upsierin tiedustelemaan, mitä vihollisilla oli sanomista.
Parlamenttääri vaati kenraali Scheremetewin nimessä Ruotsalaisten antautumaan, taihikka valmistaimaan rynnistystä vastustamaan. "Veri, joka tässä rynnistössä vuodatetaan," niin lopetti upsieri puheensa, "on kerran kantava teidän päällenne."
"Sanokaa kenraali Scheremetewille, että hän on tervetullut linnaa ottamaan, jos hän tahtoo onneansa koettaa," oli päällikön uljas vastaus.
Seuraavana aamuna alkoi verinen työ. Tuhannet pyssyt ja kanoonat oksensivat tulta ja rautaa linnaa ja kaupunkia vastaan. Sankarina tappelivat Ruotsalaiset, mutta yhä likemmäksi tunkeusivat Venäläiset. Viisaat päättivät linnan varmaankin täytyvän antautua; mutta kenraali Schlippenbach oli lähettänyt käskyn Wrangelille, maksakoon mitä tahansa, vastustaa, ja Wrangel seurasi mieluisesti tätä käskyä.
Vihollisten into nousi yhä korkeammalle, kun näkivät Ruotsalaisilta väkeä kovasti kaatuvan. Koko ensipäivän ampumisella eivät he muuta voittaneet. Heiltä itseltään kaatui miehiä rivittäin, mutta omia vahingoitaan he eivät lukeneet, kun näkivät, että Ruotsalaiset alkoivat väsyä. Juoksu-kaivannot linnan ympärillä oli ruumiita täynnä. Huolimatta mistään karkasivat Venäläiset linnaa vastaan; heidän intonsa oli tiikerin, heidän verihalunsa suden. Tuollasina samosivat he kaupunkiin, jossa ylön kauhea murhatyö otti alkunsa. Kaikki, joille ei onnistunut päästä linnaan, murhattiin armotta. Miksi olikin Wrangel niin ylpeästi kohdellut lähettilästä! Tornikellon ääntä, joka yötä päivää oli soittanut ja ilmoittanut kaupungin vaaran, ei enää kuulunut, mutta tätä vaaraa ilmoitti vielä paremmin taivahalle nouseva savu ja leimuva tuli. Palavain huoneitten ympärillä kuului vimmattuiden sotamiesten kiroukset, jotka siellä täällä, kun löysivät viinalekkerin, muuttuivat pirulliseen nauruun, kamalampaa kuulla, kun valkean rähinää.
Nousevana aamuna käytiin linnaa vastaan. Kaksi kolkkoa päivää seisoivat linnan muurit. Venäläiset eivät voineet niitä rikkoa. Heitä kaatui rivittäin, mutta toiset siitä vaan yhä enemmän vimmastuivat. Kustavus kolmannen aikoina sanotaan erään upsierin rukoilleen, kun oli häneltä jalka poikki ammuttu; "Kristus! sinä joka riivatuista ajoit perkeleen, aja hän nytkin vihollisistani!" Se on merkitsevä tämä lause. Sillä sodassa, kun veri vuotaa niinkuin sateisena päivänä vesi maanviljeliän ojassa, muuttuu hellinkin sydän jo rauhan aikana kuolemaa kamoksuva ei silloin vuodata kyyneleitä, vaikka näkee tuhansia kuoleman kanssa taistelevan muserretuilla ruumiilla, ja kuulee tuhansien valitushuutoja. Venäläiset olivat tässä tälläisiä riivatuita. Väkijoukolla samosivat he linnaa vastaan. Missä mies kaatui, siinä astui toinen siaan. Kaksi kertaa ajettiin viholliset takasin, kolmannella kerralla voittivat he. Linna oli otettu, oli heidän.
Mutta jos oli rynnistys hirmuinen, hirmuisemmat olivat seikat linnassa sittemmin. Missä miekka nähtiin, siinä nähtiin verta, siinä kuului valituksia. Vaan tuo ei ole sodassa outoa. Linnan keskellä oli kovin pula. Paikka siinä oli avoin ja sinne oli linnan väestö vetäynyt, altiiksi antaen kaikki, viime veripisareen saakka paikkaa miehuullisesti puolustaen. He seisoivat siinä pyhä-vaattehissaan; into leimusi heidän silmistänsä, ja jos olivat poskensa tässä entistä vaaleammat, pelko ei siihen syynä ollut. Aksel Fersen rakuunain kanssa tappeli heidän sivulla; hänen terävä miekkansa oli tylsynyt, kirkas terä oli verinen. Itse oli hän vielä terve, samate myös nuori neitonen, jota pistoli kädessä ratsasti hänen vieressänsä. Silloin samosi partanen upsieri vihollisten keskeltä Akselia vastaan ja Uraalin vanhat veljet seurasivat häntä. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului kamala huuto: "Oi minun Akselini!" ja verisen Fersenin sivulle vaipui nainen veriselle maalle.
Silmänräpäykseksi seisahtui vihollinen, sitten oijensi hän miekkansa laskiakseen sitä kaatuneesen naiseen. Mutta samassa kuului vieressään käsky: "Pidätä, raakalainen!" ja korkea upsieri, puetettu kultaisiin vaatteisin kannusti hevoistaan ilkiöitä vastaan.
"Siinäkö miehuutesi, julma ihminen, josta kerskasit minun palvelukseeni tullessasi! Viattomia naisia sinä tapat! Sitokaa se koira!" huusi hän ympärillä seisoville sotamiehille, jotka nähdessään esimiehensä olivat laskeneet alas aseitaan.
Upsieri näki ensi silmäilyllä, että Fersenissä vielä oli henki. Hän käski viedä hänen linnan sisimmäisiin huoneisin, joissa muut vangiksi otetut upsierit tallennettiin. Sitten kumartui hän Marttaan, jonka kauneutta hän ei saattanut olla ihmettelemättä, ehkä kuolon vaaleus oli laskeunut neidon kasvoille. Hänen käski upsieri viedä erinäiseen kamariin.
Martta kun tunsi, että hän nostettiin, avasi silmänsä, mutta painoi ne kohta umpeen, kun eivät silmäilyksensä tavanneet Akselia, vaan hovin herraa, jonka maalla ennen muinen äitivainaansa maja oli seisonut. Hän luuli Akselin kuolleeksi, kaatuneeksi — mitä oli hänellä enää maailmassa! Sanaa sanomatta antoi hän viedä itsensä, minne viemämiehef tahtoivat. Mutta tämä tilansa ei kauan kestänyt. Kuolevaisella äänellä kuuli hän jonkun mainitsevan nimeään. Se ääni toinnutti Martan. Hän avasi taasen silmänsä ja näki sotilaiden kantavan Akselia.
"Tässä, täällä olen, Akseli!" huusi hän. Muuta ei hän ennättänyt sanoa.
— Hän oli eroitettu Akselistaan.
Upsierin nimi, joka oli pelastanut Martan, oli Bauer. — Hän oli kenraali Venäjän sotaväessä, ehkä sukuperää saksalainen. Tämän kenraalin osalle joutui Martta sen tavan mukaan, joka sodassa saaliista kullekin osan jakaa; ja Bauer oli saaliistaan iloinen, sillä hän oli parlamenttäärinä nähnyt Martan, kummastellut hänen kauneuttansa ja jo silloin toivonut saada osalleen hänen. Bauer vei Martan Simlaan, missä kenraali Scheremetewin pääleiri tähän aikaan oli. —
Aksel Fersen jätettiin sairashuoneesen Marienburgiin. Bauer oli sallinut hänen sanoa jäähyväiset Martalle. Martta oli silloin vakavana seisonut miehensä vuoteen vieressä lohduttaen häntä, jonka haavat eivät niin pahoja olleet, kun alusta luultiin, ja lujasti vakuuttanut, puristaen Akselin voimatonta kättä: "Jumala kyllä armahtaa meitä!" Vanha provasti, joka seisoi hänen vieressään, sanoi: "Oikeen Martta, joka Jumalaan turvaa, ei häpeään tule." Vielä kerran suuteli Martta Akselia. Bauer, joka myöskin saapuvilla oli, sanotaan, kun näki Martan ylevän surun, aikoneen sanoa sanan, joka kentiesi olisi Akselille antanut takasin Martan, mutta äkkiä kääntyneen ja käskeneen Martan seurata itseään.
Vähän matkaa kaupungista oli vanha rapistunut luostari; siinä oli kenraali Bauer ottanut asumansa. Etupäässä tätä luostaria oli kamari, missä muinen yksinäisyydessä munkit olivat Jumalaa palvelleet. Siinä valmistettiin, miten parahiten taidettiin, Martalle asuma.
Muutamia päiviä kului. Marienburg oli rauniona, linna melkein maata myöden hävitetty. Vangit huokailivat vielä alikerran säästetyissä huonehissa kahleissaan. Silloin tuli äkkiä käsky valmistautua matkalle. Kenraali Scheremetew oli valmis uusille retkille lähtemään, vankien oli astuminen linnasta — orjuuteen.