VI.
Martta vankeudessa.
Sattumus oli saanut kauniin Martan kenraali Bauerin käsiin. Martta oli orja, Martta oli kenraalin omaisuus. Mutta peläten oli Bauer omistanut Martan, sillä jos olisi joku korkeampi upsieri sattunut Marttaa näkemään, niin olisi Martta samassa ollut tämän oma. Tuon tiesi Bauer ja siitä syystä piti hän Martasta tarkan vaarin, jottei kukaan saisi aavistaa, minkä helmen hän vanhan luostarin raunioihin oli kätkenyt; sillä miten olisi hän esimiehilleen taitanut kieltää Marttaa, jos joku näistä olisi naista lahjaksi häneltä vaatinut. Tosi on että Lefort, jota Keisari rakasti, oli sotaväestön asettanut paremmalle kannalle, mutta mitä ei enää oman käden oikeudella voitettu, voitettiin vielä hyvillä sanoilla; sillä muuten olisi kielto ollut tottelemattomuus.
Kun tuli päivä, jona väestön oli lähteminen marsseille, ei taitanut Bauer enää salata Marttaa; mutta niin ylevä oli hän, ettei hän pannut vankiaan sotaväen kuormille, niinkuin muut upsierit ryöstettyjä naisiansa. "Käyköön miten käy," sanoi Bauer ja käsi kädessä vaalean Martan kanssa astui hän ulos luostarista.
Kenraali Scheremetew astui samassa uljaana asumastaan. Hänen vaatteensa olivat pääkenraalin, mutta siinä ei ollut syy haettava hänen mahtavuuteensa. Hän oli vasta tehty Suomessa olevan sotaväestön pääkenraaliksi ja keisarinsa mielisuosiosta oli hän mahtava. Kohta ulos astuessaan tapasivat silmäilyksensä kaunista Marttaa, joka itkien lähestyi niitä neitosia, joita sama kova onni oli saanut Venäläisten käsiin.
Kummastellen Martan kauneutta astui kenraali Scheremetew häntä likemmäksi, ja pelvolla vastasi Martta niihin kysymyksiin, joita kenraali hänelle vastattavaksi pani. Martta puhui hänelle lyhykäisyydessä elämänsä kaikki pääkohdat ja kenraali, joka monia aikoja oli ollut ulkomailla ja tunsi mikä arvo etenki Ranskan hupaisessa kuninkaan hovissa kaunottareille annettiin, päätti kohta Martan olevan liian hyvän orjana palvelemaan kenraali Baueria. Ystävällisesti käski hän Martan erkaumaan muista naisista ja menemään asumaansa takasin. Sitten kääntyen Baueriin, sanoi hän: "Kenraali! tuo nainen ei sovi teille. Jos olisi hänen kauneutensa tavallinen, jos olisi taivas vähemmässä mitassa hänelle kauneutta jakanut, niin saisitte mitään sanomattani pitää, mitä rehellisesti olette ansainneet. Vaan nyt kuulkaatte esitykseni: Ottakaa kaksitoista kauniimmista hevoisistani ja antakaa minulle tämä nainen. Minun puolisoni Katinka on useasti rukoillut minua hänelle hakemaan kauniin kumppalin, joka poissa ollessani häntä huvittaisi. Tämä neito on siihen sovelias, sillä suloisempaa olentoa ei ole taivas luonut. No, kenraali, mitä vastaatte?" kysyi Scheremetew naurusuin. "Nähtyäni tätä neitoa, en teille rauhaa suo, ennenkuin hänestä luovutte."
Kuuliaisesti, kentiesi suurempia etuja toivoen, vastasi Bauer: "Teillä on oikeen, neito ei sovi mulle, minä kiitän teitä korkeasta maksusta, jolla neidon minulta vaihetatte."
Kaksitoista varsin kaunista Ukrääni hevoista oli hinta, johon Martta vaihetettiin. Itse istui Martta mitään kaupasta tietämättä katkerasti itkien Akselia kamarissaan. Tämä Venäläisten retki ei ollut pitkällinen. Ruotsalaiset olivat saaneet väen lisäystä; he tulivat kostamaan entisiä vahinqoita. Kreivi Schlippenbach oli heillä pääkenraalina. Silloin sai Scheremetew käskyn keisariltaan, maksakoon mitä maksanee, pysyä Liivin maassa. Keisari näet huoli vähemmän Puolasta, jossa Kaarle kahdestoista par'aikaa tappeli, kun maista, joita hänellä oli Itämeren rannoilla, jossa hän tahtoi vahvistaa Pietarin vasta perustettua kaupunkia.
Vastahakoisuudella kuuli Scheremetew tätä keisarinsa käskyä, sillä virkansa vaati häntä luopumaan kauniista Martasta, jota hän sotaisen sydämensä kaikella innolla rakasti ja juuri tuon tähden tahtoi säästää sodan hirmuisuudesta. Eräs upsieri, johon kenraali pani täyden uskalluksensa, sai käskyn saattaa kauniin neidon Moskovaan, jossa kenraalilla oli suuri hovi, eikä siellä jättää Marttaa kenenkään muun haltuun kun kenraalin puolison. Samana päivänä, jona Martta vietiin Moskovaan, vietiin Marienburgista vangiksi otetut miehet ja naiset Venäjän sisämaihin. Sydäntä särkevä oli nähdä näiden vaivaisten lähtöä. Ei kenenkään silmistä ole vuotanut katkerampia kyyneleitä, ei taivahan aurinko, ei yön kuutama ole nähnyt epäileväisempiä olentoja kun näitä, jotka, nyt yhteen parveen ajettiin, vietäväksi pois seuduilta, joissa olivat kasvaneet. Ja ympärillä seisovat raa'at sotilaat nauraen! Martta suruunsa nääntymäisillään ei tahtonut tätä näköä nähdä. Hän juoksi erästä vaunua kohden, aikoen nousta siihen, kun kenraali Scheremetew käski hänen odottaa.
Martta käänsi silmänsä kenraaliin päin, mutta samassa tuli sotamiesjoukko marssien ja heidän keskellä kulki kahleisin isketty mies. "Seisahtukaa!" huusi kenraali ja käski vangin astua likemmäksi. Vavisten totteli tämä. "Näe tässä," lausui kenraali, "näe tässä, kaunis neitonen, vaivainen ihminen, jonka ennen herraksesi kutsuit. Tunnetko häntä? Hän on sama hovin herra, joka muinen tahtoi pakoittaa sinua palvelukseensa tulemaan, joka on ollut aikeessa ryöstää sinua meidän käsistämme, ja joka, jos olisi tämä hänelle onnistunut, olisi ensi tilaisuudessa tappanut sinun. Hakkautanko hänen, Martta, tässä silmäisi edessä kuoliaaksi? Sano! Sananen suustasi Martta! ja hän on lakannut elämästä!"
"Ei, antakaa hänen elää, jos olen mistään arvosta teille. — Jumalan tähden! Ei verta minun tähteni. Älkää hänen aikomustaan rangaisko, koska Jumala ei sallinut aikeensa onnistua."
Kummastellen silmäsi kenraali Marttaa. Hän oli aikonut näyttää väestölle kauhistavan esimerkin. Mutta kun ei Martta luonut silmiänsä alas, vaan kyyneltensä takaa katseli kenraalia, nostaen vähäiset kätensä häntä vastaan, lausui tuo suuri valtias, jonka haltuun keisari oli pannut tuhansien ihmisten onnen ja onnettomuuden, sanan ja se sana säästi hovinherran elämälle.
"Viekää hän pois" käski kenraali, "ja repikää palaisiin hänen upsieri merkkinsä. Sotamiehenä on hän elinkautenansa muistava pahat työnsä."
Kiittäen suuteli Martta kenraalin kättä, jonka tämä nyt tarjosi hänelle auttaakseen häntä vaunuihin. Sitten kun kuski jo lavollaan istui ja upsieri antoi lähtö käskyn, nyykähytti kenraali ystävällisesti päätään jäähyväiseksi ja vaunut katosivat Moskovaan päin.
Syviin ajatuksiin vaipuneena palasi kenraali Scheremetew leiriinsä, johon oli kokoon kutsunut upsiereitaan neuvostelulle. Hän oli muka saanut sanoman, että kenraali Löwenhaupt Ruotsalaisten kanssa oli likiseudussa tehnyt lujan linnoituksen ja siellä viimeiseen mieheen aikonut puolustaa itseään.