Ylhäiset ja alhaiset

by K. J. Gummerus

I.

Lemmon luola.

V—n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on saaria — niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta ne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan.

Semmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin löytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret tunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden nimitetään Lemmon luolaksi.

Ennen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon luola on antanut heille suojaa.

Lemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole viittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on paljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu pystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin luonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa syrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut, näkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. — Se on Lemmon luola.

Tätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja luolasta käy, näet, kummallinen satu.

Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla, rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa. «Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. — «Kävivät«, vastasi Ruhmo. «Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa, joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se tulee, joka antaa kastaa itsensä«. — «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. — oikein, Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä olisi nähnyt kotoasi enää«.

— Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät kaikki!« — Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan — ja tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan vettä pojan päähän. — Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« — ja poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. —

Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei tee sinne mieli kenenkään mennä.

Ennen muinoin kävi V—n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo saanut hänet käsiinsä. — Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. — Ja tämä puhe yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja miehiä kulkevan rannoilla. — —

On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet. Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. —

Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi puhuimme.

Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan? — Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin, kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme itsekin.

Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja vaimo. — Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. —

Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet, eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta.

Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on
Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika — Kyösti.

Hän on nyt eronnut ihmiskunnasta. — Me olemme nähneet hänen valmiina työhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut kumota hänen sydämensä himoja. — —

«Katri! Laita valkea!« huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli ruveta.

«Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!« —

«Laita valkea tahi… Lempo vieköön…«

«Tuo puut tänne veneestä!« sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. — «Älä nyt ole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee sinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen«…

«Kärmälä! Se mokoma!« ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä noudetut puut. «Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta piru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!«

«Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon suurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään«.

«Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin semmoista herraa. — Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta«.

«Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. — — Sinä! No, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä, vaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta kuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan…«

«Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa, että Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti minua! — Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa kuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä, vaikka en onnistuisikaan. — En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini joutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet… No, entäs Leena, sen se peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan«. — —

«Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan kymmentä Leenaa«. —

«Ha, haa!« —

«Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun Antintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa odottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa«. —

«Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! — kuka, häh!«

«No, mitä turhia nyt puhumme! — Sano mitä nyt aiot tehdä!«

«Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen«.« —

«Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan sinua?«

«Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun taasen vannoa?«

«No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta jos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!« — —

«Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet olevinasi«.

Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! — Sinä voinet arvata, ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. — No, sano, mitä nyt aiot?«

«Minä! — Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan vaiti. — Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee päivämies lepoa — oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!«

Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan.

Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin olisi unensa viattomuuden? — Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan. —

Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. —

Mikä langetti hänen? —

Se on hänen salaisuutensa, jota hän ei Kyöstillekään ole puhunut. —

Kolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme Metsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi. Mutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli Katri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli luoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin papit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä perhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin maailmassa — taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon kristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka leipää huusivat, oli vieras tyttö — oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja tahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan kuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään. Hän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan meni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai hän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren tytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä kristitty voi.

Katri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa kasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden kuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa. Pastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää hänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai asiatytön ammatin. — Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri raukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa vaikutti. — Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka päivä päivältä yhä eneni.

Isäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta himmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli talonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina rouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti.

Aika kului. Katri ihastutti kauneudellaan ihmisiä, ja moni nuori herra kävi teeskenneltyä asiaa leipurilla, kun oli Katri ehtinyt viidenteentoista vuoteensa. — Vaan Katri, joka elämänsä kovassa koulussa oli runsaan läksyn lukenut, kohteli heitä, niinkuin muitakin, kylmästi. Hänen sydämensä oli jo elämänsä aamuna saanut päällensä sen jääriitteen, joka tosin kerran suli — kun ei enää auringon säteet voineet sydäntä lämmittää. —

Katri luuli itseänsä väkeväksi ja — niinkuin useimmiten silloin aina käy, kun ei nainen hae väkevyyttä juuri viattomuudestaan — hän lankesi. Toinen, enemmän koeteltu kuin Katri, olisi myös langennut. — Katri ei ollut viekas, päinvastoin itse rehellisyys. Hän ei osannut aavistaa petosta tuossa kauniissa, kiiltävässä sotaherrassa, joka ensin niin kylmästi kohteli häntä, että hän suuttui, mutta joka sittemmin aikaa voittaen leppyi ja vihdoin ujosti tarjosi Katrille vähäisiä lahjoja. Kun Katri ensimäisen näistä otti vastaan, näki hän unessaan isänsä, joka kyynelsilmin viittasi lahjaan ja sanoi rukoillen: «Polta se!« Vaan kun Katri aamulla heräsi, huusi hän innossaan: «Isä, sinä et tunne rakastettuani!« Katri tunnusti jo silloin itselleen, mitä hän vähän ajan takaa punaposkisena tunnusti sotaherralle. Tämä — kreivi G. — oli voittanut voiton, viattoman sydämen.

Kun Katri pian huomasi, mitä hän ei ensimältä tahtonut uskoa — että hän oli petetty — kun leipurin kisällit, jotka kaikki, mutta turhaan, olivat Katria suosineet, pilkaten kutsuivat häntä kreivinnaksi, silloin tapahtui Katrissa suuri muutos. Hän vaaleni, niinkuin kukka, joka huonelämpimään tottuneena heitetään ulos kylmään; hän itki, vaikka hän ei kyyneliään kenellekään näyttänyt, ja hänen sydämessään rupesi nyt ensimäiset kostontunteet nousemaan. — Kun hän sittemmin havaitsi, minne hänen luottamuksensa kreiviin oli hänen saattanut, oli hänellä elämänsä maali maan päällä tiedossa. — Ja kun hän kaikki ihmistunteet kuolettaen eräänä pimeänä yönä heitti äsken syntyneen nuoren lapsensa Aurajoen laineisin, oli hänen elämänsä ovi hänen takanansa isketty kiini. — Hän eli tosin vielä, mutta hänen elämänsä tarkoitus oli yksin kosto, kosto! Se häpeä, joka häntä oli kohdannut, jota hän oli hyvin osannut salata, oli saanut ensimäisen ja samalla hirmuisimman rikoksen matkaan. Se rikos ei näkynyt häntä rasittavan; hän eli niinkuin ennenkin leipurin luona. Hän nauroi, hän puhui, mutta helvettiä kantoi hän sydämessään.

Miten kostaa? Se kysymys oli aina Katrin mielessä. Miten saada kreivi siihen vaivaan, johon hän itse oli joutunut?

Katri tapasi auttajan jonkun aikaa sen jälkeen, kun Johannes oli kadonnut, kun kosto oli jo hänen sydämessään vallan saanut. Katri tapasi Kyöstin. Miten he tutuiksi tulivat, ei tässä tarvinne kertoa. Jonstonin Tiinan luona, jonne Kyösti, kun Kärmälä hänen ensikerran petti, oli tullut hakeakseen Turussa työtä, tapahtui tuo ensi tuttavuus. Turussa lisäytyi se, Kyöstin siellä palvellessa. Vaan Kärmälän isäntä kutsui luoksensa taasen Kyöstin, luvaten hänelle runsaan voiton, jos hän vaan vääpelin surmaisi. Silloin unhotti Kyösti, jota Kärmälä viekkailla sanoilla osasi houkutella, entiset vääryydet ja meni Kärmälään. Kun hänen voittonsa taasen tyhjään raukesi ja Kyösti tuli yleisön mielessä kanteen alaiseksi, vaikka todistajain puutteessa häntä ei voitu kiini panna, ajoi Kärmälä hänen pois «kotorauhan tähden, vaikka syyttömäksi Kyöstin tiesi«. Kyösti tuli nyt takaisin Turkuun ja sai palveluspaikan saman raatimiehen luona, jota Katri nyt palveli. —

Vaan Kyöstin mieli ei enää työhön vienyt. — Hän ajettiin syksyllä pois palveluspaikastaan varkauden tähden. Nyt kun Kärmälän «kävi sääliksi« vanhaa palkollistaan, jotta otti Kyöstin uudestaan kirjoihinsa, lupasi hän hänelle suuria antimia, jos kerta vielä ottaisi koettaakseen saada hengiltä vääpeli. — Kyösti nyt ei tosin suuresti uskonut Kärmälää, mutta paikan puutteessa suostui hän kumminkin kauppaan, ja kun hän Kärmälään muutti, seurasi Katri — Kyöstin vaimona. — Jouluaamuna lähti Kyösti täyttämään surmalupaustaan, ja Katri seurasi häntä. Vaan tämä retki sai Kyöstin rautoihin. Vuoden kuluttua pääsi hän irti, ja nyt oli hänen kostonsa kääntynyt Kärmälään. Tekisimme Kyöstille väärin, ellemme sanoisi tässä, että hän ei itsestään olisi kolmatta kertaa seurannut Kärmälän kutsumusta, ellei Katri olisi häntä siihen kehoittanut. Katri tarvitsi Kyöstiä ja teki kaikki mitä voi, yllyttääkseen hänessä toimeen kaikki ne pahat henget, jotka jo Kyöstissä olivat saaneet suuren vallan. — He antausivat nyt kulkusalle. Kyösti teki työtä missä milloinkin, mistä milloinkin varasti hän. Katri oli häntä kaikissa auttamassa. — Katri ei kaikella tällä tahtonut muuta, kuin saada Kyösti aivotun julman rikoksen alaiseksi. Katri oli surmannut lapsensa, jota tekoa ei kukaan osannut aavistaakaan, Kyöstin piti surmaaman vääpeli tahi Kärmälä — sama Katrille, kumpi niistä saisi murhaajan nimen Kyöstille. Kerran surman tehtyään ei saattaisi Kyösti kieltää apuansa Katrilta kreiviä vastaan. Syvä, pirullinen ajatus! Mutta Katri antoi kaikki alttiiksi, saadakseen nähdä pettäjänsä onnettomuuden. — He hakivat Kärmälän likeisyydessä tuntemattoman asuntopaikan; he löysivät semmoisen penikulman päässä Kärmälästä. He löysivät semmoisen Lemmon saarella. — Kärmälä tiesi heistä, että he valvoivat, että heillä oli paha mielessä. — Hän pelkäsi sitä enemmän, kun hän tiellä oli nähnyt Katrin ja Kyöstin, joka yllytettynä kohotti varastetun pyssyn häntä vastaan ja ampui — vaikka Katrin mielipahaksi ei osannut.

Tämä työ oli tehty samana päivänä, jona nämä onnettomat näemme Lemmon saarella. He nukkuvat nyt. Huomenna miettivät he uusia.

Vaan sinä, lukiani, olet ehkä hämmästyen lukenut näitä katkelmia väärälle tielle joutuneiden ihmisten elämäkerrasta. Saattaako semmoista ihmistä, kuin Katri on, löytyä maailmassa? Saattaa, sen pahemmin. Hänen elämänsä voisi yksikseen antaa ainetta julmimpaan hirmujuttuun, mitä olla saattanee. Kahdeksan vuoden kuluessa on hän muuttunut semmoiseksi, kuin hän nyt on. Minä olen kertonut muutamia ulkonaisia tapauksia hänen elämästään. Hänen sydämensä oli se ahjo, jossa hänen työnsä mietteet syttyivät; se ahjo — ennen puhtauden — oli nyt muuttunut pirujen pesäksi. — Minä olen koettanut saada nämä hänen julmat elämänsä tapaukset supistetuiksi niin kokoon kuin olen voinut, jotta tulisi ilmi vaan se, miten hän voi tehdä ne työt, joita hän mielessänsä kostona pitää, omaa turhaan kulunutta elämäänsä vastaavana. —

Ja nyt, kun Lemmon luolan salaisista pimeyksistä olen vähäisen väreen antanut tulla päivänvaloon — käy vielä nukkuvaisen naisen luo ja näe, mitä hän unessa näkee! Hän lentää mustana lintuna yli maailman. Kaikilta, joita hän tapaa, kysyy hän: «Oletteko kreiviä nähneet? Hän on käsistäni kadonnut! Minun kostoni ase on kohta terävä; nyt minä tahtoisin tietää, missä kostoni esine on?« — Ja taasen muuttuu hänen unensa. Hän näkee surmatun lapsensa, joka häntä vastaan nostaa pienet kätensä, mutta joka hirmustuneena kääntyy pois, kun äiti tahtoo häntä syliinsä ottaa ja rintaansa vastaan painaa. Silloin kiristää Katri hampaitaan ja huutaa: «Kohta, kohta saan minä sinua syleillä! Minä tahdon nyt ruveta hakemaan sitä, joka sinun surmasi. Minä en ole surmaajasi, vaikka minun käteni surman teki«.

* * * * *

Kun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta.
Kyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä.

«No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia keksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin merelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. — Mutta jos vielä menisin sinne?…«

«Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!« huusi Katri ikäänkuin unesta heräten. «Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla, miten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta surmayritykseen —«.

«Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja…«.

«Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. — Sinä et enää Leenaa kaipaa«.

Puhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. — «Ei, miten kanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!« —

«Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte … sitte lähdetään Turkuun«.

«Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: lähdetään, kun vaan olisi maantie minulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun. Sinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini«.

«Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? —«

Kyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin.

Tunnin kuluttua lykättiin vene luolasta järvelle.

Tunnin kuluttua oli Lemmon saari autio. Ihmisten jälkiä ei siellä näkynyt. —