II.
Kaksi todellista ystävää.
Kysy häneltä, jonka tänään kuulet kyynelsilmin sanovan: «Minun suruni on ikuinen, en minä lohdutusta löydä!« kysy häneltä vuosien kuluttua, mikä on saanut hänen surunsa sulamaan, koska hän taasen iloisena nauraa? Hänen täytynee myöntää, että hänen surunsa on sulanut, ja sanoa: Aika sen teki. — Kysy häneltä, jonka tänään näet vaaleana istuvan, kysy häneltä sitä vuosien kuluttua, kun näet hänen melkein samallaisena, kysy: Eikö aika ole parantanut sydämesi haavaa? Hän vastaa suruisesti hymyillen: «Ei, aika lääkkeillään ei voi tunkeutua minun sydämeeni«.
Aika voi lievittää surun, tekee sen enimmiten aina. — Ei aina kuitenkaan.
Kahdeksan vuotta on kulunut. 1 päivä kesäkuuta on taas tullut. —
Salissaan kulkee majuri —s edestakaisin. Hän on nyt supistunut kokoon pikkuiseksi äijäksi. Hänen viiksensä, hänen poskipartansa, hänen hivuksensa ovat valkoiset kuin sydäntalven lumi; mutta hänen uskollisissa silmissään liikkuu sama leppyinen katse kuin aina ennenkin. —
Akkunan edessä istuu kaksi naista. He kuuntelevat majurin puhetta. Me tunnemme nämät naiset. He ovat Maria ja Anna. —
«Niin!« jatkaa majuri puhettaan. «Kun minä ajattelen elämäni päiviä, miten kummallisesti ne ovat kuluneet, ovat kyyneleet astua vanhan sotilaan silmiin. Kun minä muistan Johannesta, joka sinuun niin paljon vaikutti, en minä tiedä, mitä sanomani pitäisi. Sinä olit iloinen perhonen ennen hänen tänne tuloaan. Hän tuli, hän tuli kuin tuuliaispää; hän katosi pian, mutta aina, kun minä Mariani näen, muistan minä häntä. Hän sai Mariani muuttumaan. Kahdeksaan vuoteen ei ole minun huoneissani Marian syntymäpäivää vietetty. — Mikä pitkä aikakausi on tämän ja viimeisen syntymäpäiväjuhlasi välillä! Vanha Harmaalan parooni on poissa, siinä maassa, johon minulle on jo portti aukaistuna. Minä olen valmis jättämään kaikki. Mutta mitä minä muutoksista puhun! Te tiedätte ne paremmin kuin minä, jonka muisti rupee himmenemään! — Yhden muutoksen tahtoisin vielä nähdä, ja se olisi tieto, että Marialla on turva, on sauva, joka suojelee hänen elämäänsä, kun minä olen poissa«.
Muistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet harvapuheisen majurin puhujaksi. —
Maria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti.
— «Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun ei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että minulla on hellä isä ollut. — Ja onhan minulla Anna, joka ei minua jätä« — lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. —
«Hm hm!« mumisi majuri. «Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni kuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt Harmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa…« —
Maria vastasi katsellen alas lattiaan: «Ei, isäni, ei! Minä en saata, vaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte hyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne«. — Ja nyt, samoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat viikset syrjälle ja suuteli häntä.
«No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua«, sanoi majuri. —
Nyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili kävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi kirkas kyynele.
Annalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut täynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö, tarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo.
«Tässä, isäni, on Anna!« sanoi hän. «Jos te tietäisitte niinkuin minä, mikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja puristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin äiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen murehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen aina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua, — ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun…
«Maria!« sanoi Anna väsyneellä äänellä. «Minun salaisuuteni, josta ei tiedä kukaan!«
«Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen ymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!… Mariasi on saanut monta kyyneltä Annan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta«.
«Anna!« huusi Majuri. «Sinäkin!« Ja enemmän seuraten oman sydämensä helleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä punastuneen neidon. «Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama, mikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!« Ja tätä sanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. — «Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. — Maria, Anna! Minä olen onnellinen nyt!« —
Vähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin alas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se ylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille ystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin ennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille koulupojille koulumestariksi — ei ollut Johannes.
«Noin istui Johanneskin ja katseli tänne«, sanoi surullisesti Maria. »Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä — ja kumminkin näki hän!«
«Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui«, lisäsi Anna. «Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle ilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa«.
— Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi lakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan vuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi? Ja niin on kumminkin nyt.
Suruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä Harmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä muuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen äitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa Metsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä lujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei väsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna tunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se uutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon vihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään toisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun ei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus, sammuu viha, jos semmoista on ollut. — Anna, joka ennen Marian näki surunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän sisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat heidän väliltään lyönyt alas.
Talvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset hangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista. Maria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja Annalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. — Eläen kokonaan näin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi; se olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta, ellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän sydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän Turussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja vielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen haltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein nähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä, mitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin kuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa minkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän kumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. — Näistä vieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli tullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista hänen piti suuremmasti kunnioittaman.
Niin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt Turussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: «Luuletko sinä sen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt yksin emännättä asut?« — Klaus oli tuohon vastannut: «Te tiedätte syyn, rakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule«.
Silloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: «Sinä tiedät, kuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota sinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä saata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini«.
— Klaus oli silloin tarttunut majurin käteen ja sanonut: «Koettakaa saada Maria myöntämään, että hänen syntymäpäiväänsä vietettäisiin tänä vuonna niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Jos niin käy, etten silloin voi saada Mariaa taipumaan, niin tahdon minä, vaikka se kipeästikin minuun käy, luopua hänestä ja kääntää silmäni toisaallepäin. — Teillä on oikein, Harmaala ei menesty emännättä; vaan koko maan päällä ei löydy ketään muuta kuin Maria tahi tuo toinen hänen vertaisensa ylevyydessä, joka minulle voi onnea maailmassa antaa«.
Majuri, koetti nyt saada Marian myöntymään paroonin pyyntöön, sanomatta kumminkaan, että hän puhui hänen puolestaan. Maria soti kauvan vastaan, mutta viimein hän myöntyi. Ja tämän päivän illaksi on kaikki, mitä Turussa kuuluisaa siihen aikaan oli, kutsuttu majurin luokse.
Majuri toivoi vielä.
«Vaan kuule, Anna!« sanoi Maria jatkaen puhettaan puutarhassa. «Sen teit väärin ja samaten teki väärin isäni«, lausui hän lyöden isäänsä hiljaa polvelle, «että te minulta niin kauvan salassa piditte Johanneksen ilmaantumisen Turussa, kun minä hänen kuolleen luulin. Se oli väärin niinkuin sekin, että me nyt niin varmaan pidämme häntä kuolleena kuin itse olisimme olleet hänen hautajaisissaan. Ehkä elää hän vielä; eipä Aurajoki antanut mitään, kun häntä haettiin. Jos olisi Aurajoki hänet niellyt, olisi hänen ruumiinsa pitänyt tulla näkyviin, niinkuin tuon vähäisen lapsen luuranko, jonka vanhemmista ei tietoja saatu. — Ei, ehkä elää Johannes vielä jossakin, jossa hän meitä muistaa«. —
«Sitä en minä toivokaan!« sanoi Anna. «Kahdeksan vuotta on kohta kulunut siitä päivästä, jona hän katosi. Kahdeksaa vuotta ei hän olisi saattanut kateissa olla«.