III.
Millainen mies majuri on.
Annan tätä puhuessa tulivat suuret, komeat vaunut kartanon pihalle.
Majuri, joka ne ensin havaitsi, hymyili ja huusi iloisella äänellä:
«Parooni Klaus!« —
Maria ja Anna nousivat; mutta ennenkuin he ennättivät ryytimaasta, seisoi parooni Klaus heidän vieressään, tarjosi Marialle kauniin ruususeppeleen ja sanoi: «Nyt ovat kukat valitut, niin ettei…«
«Niissä matoa ole«, lisäsi Maria suruisesti hymyillen. «Kiitoksia, herra parooni, terve tultua Turkuun!«
«Onnea, ikuista onnea toivotan minä sydämestäni! Nyt saattanen myöskin toivoa, että teidän elämänne … vaan te muistanette sanojani, koska mielessänne vielä näkyy olevan juhannusaatto-illan tapaukset Harmaalassa —«. Ja parooni istuikse naisten viereen ruohosohvalle.
«Mitä uutta, parooni? Kaikkiko entisellään: järvi kaunis, kukat ihanat?« kysyi majuri, kun vihdoin hänelle annettiin puheen vuoroa.
«Kaikki entisellään… Se vaan uutisena on meidän paikkakunnalta, että siellä viime viikolla tapahtui hirmuinen rikos, joka on kamalasti kauhistuttanut kaikkia. Lienette tekin tunteneet Kärmälän isännän. Hän sai elämälleen surkean lopun. Kymmenen kuolettavaista haavaa on hänet surmannut«.
Naiset kauhistuivat. «Ja kuka on murhaaja?« kysyi Maria; vaan Anna vaaleni.
«Kyösti!« sanoi hän hiljaa.
«Johanneksen veli! Suuri Jumala! Johanneksen veli«, — huusi Maria.
«Sen pahemmin, lienee teidän aavistuksenne oikea. Minä en olisi tahtonut sitä sanoa«, vastasi parooni Klaus.
«Miten murha tapahtui?« kysyi majuri liikutettuna.
«Niin, miten se tapahtui, se on kysymys, johon ei kukaan osaa vastata. Te tiedätte, että Kyösti on ollut kiini ennen murhayrityksestä, vaikka hän silloin todistajain puutteessa päästettiin irti. Luullaan nyt varmaan, että Kärmälä toivoi saavansa periä vääpelin ja houkutteli Kyöstin häntä surmaamaan, mutta että joku eripuraisuus Kärmälän ja Kyöstin välillä on syntynyt, kun ei Kyösti onnistunut, ja että tuo eripuraisuus on saanut Kyöstin kostamaan. Kärmälä oli tunnettu varsin ahneeksi ja saituriksi, ja se on kaikkein ihmeellisintä tässä, että vääpeli, Kärmälän serkku, nyt perii hänen, kun kuusi vuotta takaperin hänen vanhin ja tänä kevännä nuorin tyttärensä — ainoat lapsensa — kuolivat. Varmuutta, että Kyösti on tehnyt surman, ei saatu, mutta kumminkin on se luulo yleinen, semminkin kun ei Kyöstiä sitten kevään ole missään nähty«. —
«Mutta, Jumala paratkoon!« huusi Klaus, kun näki Marian vaalistuneena. «Mitä olen tehnyt! Ajattelemattomuudessani olen teidät murheelliseksi saattanut, neiti Maria; antakaa minulle anteeksi, jos voitte!«
«Te olette sanonut, mitä minä olisin ennen tahi myöhemmin saanut tietää. Parempi kuulla tuo julma sanoma teidän suustanne, kuin jonkun toisen« — vastasi Maria.
Paroonilla oli oikein, kun hän sanoi Mariaa murheelliseksi. Maria oli murheellinen, ja iloton oli hänen syntymäpäivänsä aamu.
Annakin oli tullut surulliseksi paroonin uutisesta; vaan hänen surunsa, vaikka sen olisi pitänyt sukulaisuudenkin tähden olla suurempi kuin Marian, ei kuitenkaan niin syvälle mennyt.
Anna puhkesi itkuun.
Surullisesti kului aamupäivä. Kun oli päivällinen syöty, kulkivat parooni ja majuri salissa edestakaisin. Maria ja Anna istuivat siellä, missä aamullakin. Klaus oli osannut kuvauksillaan kesän ihanuudesta Harmaalassa saada vähäksi osaksi naisten alakuloisuuden poistetuksi. Hän oli kovasti vaatinut majuria tulemaan sinne. Ja kun majuri nauraen oli sanonut sopimattomaksi naisten tulla taloon, joka emäntää kaipaa — nuoren naimattoman herran luo, niin silmäili parooni Mariaa, mutta Maria katseli maata, ja parooni punastui, kun hän havaitsi Annan nähneen ne silmäykset, joilla hän Mariaa katseli.
«Mitä uutta Turussa?« kysyi hän majurilta, vastaamatta mitään majurin puheeseen hänen naimattomuudestaan.
«Niin, se on oikein, että muistutit minua. Minä, unhotin sanoa teillekin, tyttäreni, että me saamme tänään vieraan, joka ei kahdeksaan vuoteen ole täällä käynyt«.
«Kenen?« kysyivät Maria ja Anna uteliaasti.
«En tiedä, ilahuttaako tuon vieraan tulo teitä, tyttöni«, vastasi majuri. «Mutta se oli enemmän paroonin tähden, jonka tiesin tulevan tänään tänne, että eilen kadulla tavatessani kutsuin vanhan kumppalinsa tervehtimään teitä, tyttöseni. «No, arvatkaa kuka hän on?«
«Majuri Leist!«, sanoi Maria.
«Ei! —«
«Eihän vaan kreivi G., jonka tiedän tulleen ulkomailta?« sanoi Klaus ajattelemattomasti.
«Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen hyvät ystävät!«
«En juuri saata sanoa«, vastasi Klaus. — «Kyllä me toisemme tunsimme, vaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut«.
Nyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita asioita.
«Onpa kummallista«, sanoi hän majurille, kun naiset olivat vetäyneet pois tanssipukuun pukeumaan — «onpa kummallista, että minä tänä päivänä olen niin onneton puheissani. Minä olen aamulla loukannut Mariaa, ja nyt muistutti puheeni Annalle tapausta, jonka olisi pitänyt olla ikuisesti unhotettuna. — Saas nähdä, miten tämä päivä loppuu. Te teitte pahasti, kun kreivin tänne kutsuitte«.
«Kuinka niin? Minä luulin tekeväni niin hyvästi. — Nyt en teitä ymmärrä. Millä olisitte Annaa loukannut, en sitäkään ymmärrä«.
«Se on itsessään vähäpätöinen asia, mutta teidän täytynee se myöntää, että vähäiset asiat väliin saattavat olla suuriakin. — Nimismies K. ei ikinä olisi saanut rovastin Elleniä, ellei Ellen olisi sattunut saamaan tietää, että nimismies kerran ryöstöllä ollessaan maksoi ryöstettävän velan. — Asia oli pieni ja suuri samalla«.
«Niin, rupee sinäkin filosoofiksi!«, nauroi majuri, joka samoin kuin kaikki muut paitsi Maria oli tietämätön paroonin ja Annan ensimäisestä tuttavuudesta. — sen sanon nyt sinulle suoraan: elä toivokaan Mariaa! Minä olen viimeksi nyt aamulla puhunut hänen kanssansa«. —
Klaus huokasi. Hän astui sanaa sanomatta pari kertaa salin poikki.
Sitten seisahtui hän äkkiä majurin eteen ja sanoi, vakavasti katsellen
häntä: «Minä olen jo kauan sitä aavistanut; enemmän kuin ennen muistaa
Maria nyt Johannesta. Mutta Anna! —«
«Anna!« huusi majuri ja hypähti kohoksi. «Sinä, Harmaalan parooni, naisit Annan, murhamiehen serkun! — Jo nyt rupeaa korkea muuri kaatumaan!«
«Vaikka hänen sisarensa, jos murhamiehellä olisi semmoinen sisar kuin Anna. Mutta mitä te sitä kummeksutte? Olisittehan te vastustamatta antanut Marianne Johannekselle«.
«Se on toista. Johannes oli oppinut mies, ja hänestä olisi saattanut tulla suuri mies maailmassa. En minä ole niin itsepäinen, että katsoisin korkeaa ja halpaa sukuperää. Olenhan itse semmoisen isän poika, jonka iso-isä lantaa ajoi. Nero ja työ miehelle kunnian antavat. Mutta sittenkin vaadin minä välttämättömästi suvun puhtautta. Vai luuletko korvani sietävän kuulla sanottavan: Tuossa menee se ja se, jonka serkku surmasi isäntänsä! Ei, ei!«
«Nyt kumootte omat sananne. Olisitte antanut Johannekselle Marianne, ja
Johannes oli kuitenkin Kyöstille lähempi kuin serkku — oli veli«.
«Olisin antanut! Niin olisin, se on totta. Vaan jos nyt tulisi toinen Johannes, jonka veli olisi linnassa, luuletko, että minä hänelle antaisin Mariani ja vävyn nimen?«
Klaus nauroi. «Niin on teidän nyt hyvä sanoa! Te tunnette Marian, eikä
Johannes tulee enään«.
«Niinkö! Eipä niinkään. Jos sama Johannes tulisi, minun saliini hän ei tulisi. Minä tiedän, että isäsi olisi samaa sanonut, samoin tehnyt«.
«Minäkin en ainoastaan luule, että isäni niin olisi sanonut ja niin tehnyt, vaan minä varmaan tiedän sen. Mutta onko kaikki oikein, mitä te ja isäni sanotte? Ajatelkaa vähän: Onko Johannes sillä huonompi, sillä halvempi, että hänellä on veli, joka ei hänen jälkiänsä käy? Pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Mutta se ei ole teidän ajatuksennekaan. Te puhutte vaan leikkiä«.
«Minäkö leikkiä? Luulen sinua riivatuksi!« huusi majuri innostuneena. «Milloin olen minä tällaisissa asioissa leikkiä puhunut! — Sinä kysyit: pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Saman kysymyksen teen minä sinulle. Mitä olen minä tehnyt, että minulle kaikki ihmiset nauraisivat ja sanoisivat: tuossa menee majuri —s, jonka vävyn veli on saanut raippoja varkauden tähden ja vihdoin kuoleman mestauspaikalla!«
«Te kiivastutte. Mutta jos olisi teillä itsellänne ollut sellainen veli, mitä olisi majuri —s silloin tehnyt?«
«Ja sitä kysyt sinä! Hän ei olisi tiennyt semmoisesta veljestä mitään«.
Ja siinäkö hän olisi tehnyt oikein? Mutta entäs nyt… Anna on teidän
luonanne, sen tietää koko kaupunki, ja koko kaupunki sanoo: tuossa on
Anna, sen serkku, joka Kärmälän surmasi. — Te ette kumminkaan aja pois
Annaa«.
«Ole vaiti! Se on toista… Anna on nainen, ja päälliseksi ken sen tietää, että Anna on semmoisen miehen sukulainen?«
«Minä esimerkiksi«.
«Sinä! Se ei tee mitään«.
«Minä, enkö minä saattaisi sanoa Annan salaisuutta kenelle tahtoisin?«
«Mutta et sinä sitä sano«.
«Mutta jos sanoisin?« —
«Niin sanoisin minä sinua konnaksi ja panisin Annan…«
«Marian syliin ja sanoisitte: Sinä olet hyvä, yleväsydäminen neito! Ole aina Marian ystävä!«
«Hm, hm!« mumisi majuri. «Nyt ei ollut kysymystä Annasta. — «Sinulla on siinä oikein, että Marian…«
«Tahto on teidän, ja tietäen Marialla olevan samat ajatukset ihmisen arvosta kuin minullakin saatan minä varmaan sanoa, että jos Johannes tulisi, niin majuri —s panisi hänen käteensä tyttärensä käden ja siunaisi heitä. Sillä Marian onni on majurin silmissä suuremmasta arvosta kuin kunnottomain, tyhmäin ihmisten tuomio«.
«Hm!« mumisi taasen majuri. «Se ei ole nähtynä vielä; mutta tästä sinun lauseestasi näkyy selvästi, että Harmaalan kuuluisan suvun pää ei ole sama kuin ennen«.
«Korkea muuri kaatuu, sanoitte äsken, ja siinä lauseessa oli enemmän totuutta kuin luulittekaan. Muuri kaatuu, kun se liian korkeaksi rakennetaan. Perustus pettää. Se mullistuu, ja jos kivet muurin ylimmissä kerroksissa ovat ylpeilleet, saavat ne nyt nähdä, etteivät nekään kiviä parempia ole. Kivi pysyy kivenä, ihminen ihmisenä, parooni ja tölliläinen, kuningas ja kerjäläinen, kaikki ovat ihmisiä, ja ainoastaan se ihminen on ihmisarvossa toista ylevämpi, joka on avujen tiellä etemmäs ennättänyt — se on minun uskontunnustukseni tässä asiassa«.
«Herra Jumala siunatkoon! Kuningas ja kerjäläinen samanarvoisia!« huusi majuri ja löi saappaansa korkoa kiivaasti lattiaan. «Kiitä onneasi, parooni, ettet ole päätäsi poikki puhunut; kiitä Jumalaa, ettei ollut täällä muita kuin minä tuota kuulemassa«.
Klaus nauroi majurin innolle. «Oletteko kuuro?« kysyi hän iloisesti. «Vai kiellättekö, että kuningas ja kerjäläinen ovat molemmat ihmisiä, että hurskas kerjäläinen on ihmisenä parempi kuin konna kuningas?«
«Jumala nähköön! Silmäimme edessä on esimerkki mihin sellaiset opetukset vievät. Vaan nuoruus on aina myöntymätön nuoruus. — Sinä muistat tapaukset Ranskanmaalla, etkä kumminkaan ole viisaampi!«
«Ja vanhuus on aina vanhuus. Kuuluu, että olette Kustaa kolmannen miehiä, vaikkei hänen aikakautensa turhuus ole teihin tarttunut. Heitetään nyt riitamme tähän; me emme kumminkaan tule päätökseen«.
«Myönnä kuitenkin, että minulla on oikein!«
«Minä myönnän sen, koska koko Ranskan valtakunnan saitte näyttämään mietteenne oikeaksi«, sanoi Klaus hymyillen.
«Uh!« puhalsi majuri hyvillä mielin. «Sinun ei olisi pitänyt ottaa tätä asiaa puheeksi; minä olen saarnannut ääneni niin karkeaksi, että ihmiset pelästyvät.«
»Kun korkea muuri kaatuu, kuuluu se ylt'ympäri«. Ja Klaus nauroi. Majuri loi silmänsä häneen. Hänkin nauroi. Hän ei tiennyt tällä puheellaan näyttäneensä sydäntänsä.