IV.
Mitä tanssihuvissa majurin luona tapahtui.
Illalla lainehti väkeä majurin huoneissa. Majuri oli sama hyvä isäntä kuin aina ennenkin. Hänen karkea äänensä kuului ylt'ympäri. —
Parooni Klaus, joka näitten kahdeksan vuoden kuluessa oli tullut miehekkäämmäksi ja vakavaksi, kävi huoneesta huoneesen. Hän kaipasi jotakin. Hän ei nähnyt, miten häntä moni äiti hyvillä mielin silmäili, kun hän silloin tällöin seisahtui puhumaan jonkun nuoren neidon kanssa. Ja kun hän aina väliin vetäysi kamariin, missä Maria mustiin puettuna istui, kun hän Marian kanssa kauvan jutteli, ei hän huomannut, miten moni nainen, joka vielä toivoi saavansa toverin ja johtajan, vaikka aika jo kauvan sitten oli ollut tuossa asiassa petollinen, kadehtien silmäili Mariaa, joka vaaleudessaan oli yhtä kaunis ja suloinen kuin ennenkin. —
Tanssisoitto alkoi nyt, Parooni Klaus seisoi Marian vieressä, jonka kanssa hän oli paljon puhunut, kun kreivi G., joka ennen oli ollut kauniimpia nuorukaisia Turussa, tuli heidän luokseen. — Kreivi G. oli nyt oman itsensä varjo. Hänen mustat, kiherät hiuksensa olivat jo aikoja sitten antauneet uhriksi hänen irstaiselle elämälleen. Hänen päälakensa oli nyt paljas. Hänen poskensa olivat saaneet keltaista muistuttavan värin. Sanalla sanoen: hän oli elävä ihmisraunio.
Kreivi G. oli useammat vuodet elänyt Ruotsissa sukulaistensa tykönä. Hän oli jo aikoja sitten ottanut sotaväestä eronsa, ja isänsä jättämillä varoilla oli hän himojensa orjana elänyt, kuten aika kului, sitä irstaisemmasti. Nähtyään tavaransa supistuneen kokoon, oli hän velaksi elänyt Ruotsissa, aikoen aina rikkaalla naimisella parantaa asemaansa; vaan kun hän tuota todella rupesi miettimään, oli jo mennyt ohitse se aika, jona kreivi G. oli kaikkein suosiossa. Hänen elämänsä oli jo niin tunnettu, ettei hänen ylhäinen nimensäkään enää voinut parantaa, mitä hän ihmisenä oli rikkonut. Silloin, havaiten aikansa kuluvan turhaan Ruotsissa, palasi hän Suomeen varmasti päätettyään, ettei hän enää kihlaamattomana viettäisi nimipäiväänsä. Kreivi G. oli luullut, että mies avioliitossa joutuu orjuuteen, johon ei hänen sovi antautua, ennenkuin täytymys pakoittaa.
Kreivi-nimensä tähden oli hän majurin vieraista etevin. Hänen tuli nyt, niinkuin kahdeksan vuotta ennen, majurin salissa alkaa tanssit. Hän lähestyi Mariaa hymyillen ja ajatellen hänessä löytävänsä sen asemansa parantajan, jota hän oli kauvan takaa ajanut.
«Kuinka hän on vanhentunut!« puhui naapurilleen kreivin sivumennessä moni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen.
«Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon puhuttavan?« kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet näkivät.
Tietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet kreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo.
«Kreivi G!« kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. — «Hän tulee pyytämään teitä tanssiin«.
«Tulkoon!« vastasi Maria.
«Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?« kysyi kreivi suloisella äänellä, kumartaen Marian edessä.
«Minä en saata muistaa nähneeni teitä«, vastasi Maria, ja teeskennellen uteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: «Mutta parooni Klaus saattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen tavanneet toisiamme«.
Tämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta hän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin surullista: «Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta takaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän vieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria kreivi G—n«.
«Kreivi G—n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta niinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki«. Maria silmäili tätä sanoessaan kylmästi kreiviä. «Vaan«, lisäsi hän, «minä olen syytön, minä en tiennyt teidän olevan nyt Turussa«.
«Minä tulin vasta eilen aamulla«, sanoi kreivi.
Tanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat odottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut.
«Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin ette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti Maria, alkaa illan iloa«.
«Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään kysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa«.
«Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?« kysyi kreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä hänestä vapaaksi.
«Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä en tanssi kenenkään kanssa tänä iltana«.
«No, mutta Maria!« lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi heitä.
«Isä!« vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei sanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri harvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. «Antakaa anteeksi, kreivi!« sanoi hän. «Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me miehet emme ymmärrä«.
Kreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla tämän illan tanssimatta.
«Missä Anna on?« kuiskasi majuri tyttärensä korvaan.
«Hän ei tule näkyville tänä iltana«, vastasi Maria, «ja minä sanon teille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä hänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani«.
Klaus loi hymyillen silmänsä majuriin. «Neiti Marialla on tuossa asiassa, josta äsken puhuimme, samat ajatukset kuin teillä«.
«Mutta minä tahdon näyttää, ettei minulla ole semmoisia ajatuksia, jotka kieltäisivät Marian ystävää tanssimasta Marian syntymäpäivänä. Mene, Maria, ja sano Annalle, että hän tulee tänne«.
«Älkää, isä, häntä pakoittako, hän ei tulisi kumminkaan; ja nyt, isä, menkää hänestä huolimatta vierastenne tykö, ne kaipaavat teitä«.
Sanaa sanomatta meni majuri. Maria oli komentosanan sanonut; majuri ei ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi sanoa tällaista sanaa vastaan.
Klaus ja Maria istuvat taasen kahden. He jatkavat taasen puhetta, joka jo ennen vierasten tuloa on alkanut.
«Se on siis varma päätöksenne! Minä en voi sitä estää, vaan sanon suoraan, ettette kiellollanne minua onnelliseksi tee«.
«Älkää luulko minua itsekkäiseksi«, vastasi Maria kokonaan toisella äänellä kuin äsken kreiville; «minä en saata enää sitoa sydäntäni keneenkään. Johannes sai sen, sai kokonaan, ja Johanneksen on se kuolemaan saakka. Minä tekisin väärin teille, jos minä ottaisin teidän nimenne; minä tekisin väärin omalle sydämelleni, ja minä tekisin väärin Johannekselle, joka siinä elämässä, missä hän nyt on, saattaa minulta vaatia, että palkitakseni mitä rikoin minä häntä muistaen elän ja kuolen. Vaan ystävättären rakkauden minä annan teille koko sydämestäni; minä en valehtele, kun sanon teitä ystävänä rakastaneeni aina. Vaan Anna sopii teille; Annan kanssa te eläisitte onnellisena, ja minä luulen, että Annaa odottaisi sama onni teidän sivullanne«.
Klaus huokasi syvään. «Olkoon sitten niin!« sanoi hän surullisesti. «Annaa minä kunnioitan, kunnioitan suuresti, vaan yksin teitä minä rakastan. Olkoon niin kuin tahdotte; minä olen asiani sanonut, te olette vastannut. Me olemme, minä uskon sen, molemmat puhuneet sydämemme pohjasta. Mitä muuta sitten, kuin jättää tämä asia sillensä«.
«Kiitoksia näistä sanoistanne! Vaan minä tiesin jo edeltäpäin teidän niin vastaavan. — No, Anna…!«
«Älkää Annasta puhuko! — Vaan muistoksi minulle tästä illasta nimittäkää minua, niinkuin te muitakin ystäviänne nimitätte, sinuksi!«
«Mielelläni minä sen teen; sinä muistat myös, että minun nimeni on
Maria«.
He olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli majuri kiireesti heidän luoksensa. «Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et tanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään«.
Klaus nousi. «Jos Maria suvaitsee niin — — muuten en tanssi«.
«Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville« — sanoi majuri, mutta tuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo Marian tanssiin.
«Jo nyt jotakin!« mumisi majuri. «Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä meteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin«. Koettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri kiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan pöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut. Hän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä kirjettä.
Syytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea ja vapisi.
Ja syytä oli kreivillä siihen.
Kun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin Marian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut valmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin palvelia sinne kysyen kreiviä.
«Mitä sinä tahdot?« huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä.
«Tässä olisi kirje teille«, vastasi palvelia kummastellen, miten niin loistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. «Kyökkiin tuli vast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille; se kuuluu olevan varsin tähdellinen«.
«Anna se tänne!« huusi kreivi. «Onko se tähdellinen, sinä et sitä ymmärrä«. Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille kirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. —
«Hyvä!« sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. «Saat mennä«.
Ja palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt tapasi.
«Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää! — Lapsi Aurajoesta huutaa. — Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et ijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut, vaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä kovempi se on. Muista Katria!«
Semmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko asian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi ollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: «Lapsi Aurajoesta huutaa«, hirmustutti kreiviä. —
«Piru!« jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. «Mitä olet sinä tehnyt!«
Hän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja luullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata, kumarsi kreivi majurille sanoen: «Suokaa anteeksi, että minun nyt jo täytyy jättää teidät; minä en voi hyvin«.
«Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole syytä sitä niin pahaksi ottaa«, sanoi majuri sovinnon äänellä.
Mutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän näki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen, ja hän kiristeli hampaitaan.
Kenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena kesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan päin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa seisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi nimittää, poltti hänen rintaansa.
Vaan neito puutarhassa — Anna se oli — oli nähnyt, oli tuntenut kreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. —
Kun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää mielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä, kun heidän välillään nousi puhe kreivistä.
«Luuletko että hän tuntee minun?« kysyi Anna.
«Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä«, vastasi
Maria.
Tästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa mietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin tähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät auttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta olisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut olla käyttämättä. Anna saattoi tuon. — Kun rupesi vieraita kokoontumaan ja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli soma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis. Anna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli saavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään malttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän näki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus: «Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin«.
Vaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki puutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan: «Nyt, paha henki, auta minua!« Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin, jälkeen. — Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan.
Nämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin niihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän pauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän alus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin rikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen.
Mitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin kreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti pois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt, että kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin ihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen lännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan kukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen tultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa ja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta Anna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta, vaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se kärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen.
Anna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi kreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat sanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana kosto sisältää.
Tuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan.
Tällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa.
Parooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä onnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon. Se oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä kevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että hän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi kiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja luuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni hänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään ei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria vielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. — Hänessä ei nyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut.
Mutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja kun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän luuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille sanonut: «Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on näyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin oikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät ne hyvää tarkoittaneet«. — Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi paremmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli loppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa arvoa, seisoi hänen edessään.
Näin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. — Siihen aikaan, kun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi kuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui unessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa tilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin kovasti, että se saliin kuului: «Hi, hi, hoo«. —
Kaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui ja katseli ulos.
«Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!«
Herrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät kolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään, seisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella.
Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa. Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi, nähdäkseen paremmin.
«Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?« kysyivät naiset, ja pian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He seisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin mokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä, miten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he odottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa, väsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. — «Olisi hupaista tietää saavatko hänen kiini«, sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä tapausta hupaisena.
Kun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi.
Hänellä oli syytäkin siihen.
Klaus oli heti miehen tuntenut Kyöstiksi, Johanneksen veljeksi. —
Muistaen aamullista puhettaan neiti Marian kanssa pelkäsi Klaus jonkun muunkin tietävän, kuka tämä mies oli, jota takaa ajettiin. Hän tiesi, miten Marian herkkä luonne ottaisi pahaksi sanoman, että mies oli Metsämaan Kyösti. Hän pelkäsi Marian saavan tuon tietää. Mutta toiselta puolen ei hänen uteliaisuutensa sallinut hänen jäädä kamariin. Hän halusi saada tietää saatiinko Kyösti kiini, vai onnistuisiko hän karkaamaan. Hän halusi etenkin saada tietää, mikä oli syynä siihen, että Kyösti nyt oli Turussa, jossa kiinitulemisen vaara oli hänelle suurin. Klaus ei ensinkään epäillyt, ettei Kyösti ollut juuri se, joka oli Kärmälän surmannut.
Klaus riensi kiireesti ulos. Vaan ei hän porttia etemmäs tullut. Portilla seisoi Anna. Ja nähtyänsä Annan seisahtui Klaus. «Te tiedätte, mitä kadulla on tapahtunut«, sanoi hän.
«Minä tiedän sen«, vastasi Anna surullisesti. «Tänään on Kyösti viimeisen kerran kulkenut vapaana. Hän lähti juoksemaan, vaan kompastui, lankesi, saatiin kiini ja vietiin juuri nyt. — Tuolla näette hänet vielä«.
Klaus silmäili katua pitkin. Annalla oli oikein; Kyöstiä vietiin. «Älkää ilmoittako tätä Marialle!« rukoili Klaus.
«Minä aioin samaa teiltä pyytää«, vastasi Anna, ja hiljemmällä äänellä lisäsi hän: «Minä ehkä olen syypää Kyöstin kiinitulemiseen. Minä istuin puutarhassa ja ajattelin tapausta, joka siellä äsken tapahtui«. Ja nyt jutteli Anna, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äsken. «Äkkiä kuului puhetta kadulta. — Mitä siinä seisot? kuulin minä sanottavan. Mitä tuohon kysymykseen vastattiin, sitä en kuullut. Mutta kun samalla akkuna rikkoontui ja sama ääni kiljasi: «Minä tunnen hänen, häntä on täällä ennenkin takaa ajettu varkaudesta«, luulin minä kuulleeni Johanneksen äänen vastaavan: «Menkää hiiteen!« Ja samalla alkoi melske. Minä pelästyin, istuin muutaman silmänräpäyksen voimatta lähteä katsomaan mitä mieleni teki, mutta vihdoin nousin ja kiiruhdin portille. Minä tulin juuri nähdäkseni, miten joku kyynäspäällään oli rikkonut akkunan ja siitä ehkä pelästyen lähtenyt pakoon. Hän olisi juossut meidän pihalle, mutta juuri tullessaan portillemme näki hän minun, ja hän aikoi silloin kääntyä, vaan tuossa kompastui hän; samassa olivat vahtimiehet hänen päällänsä, ja vielä silmänräpäyksen kuluttua olivat he matkalla linnaan. Kyösti raukka!«
«Ettekö, neiti Anna, osaa aavistaa, mitä varten hän täällä on?« kysyi
Klaus, joka kummastellen oli kuullut naisesta puutarhan aidan takana.
«En enemmän kuin tekään. — Nyt kääntyvät he Linnan kadulle… Jumala auttakoon häntä!«
«Neiti Anna surkuttelee Kyöstiä; ette olisi suonut hänen kiini tulevan?«
»Jos hän on syyllinen, niin kärsiköön töittensä mukaan, vaikka se minun sydämeeni kipeästi pistää. Hän on kumminkin minun orpanani«.
«Ylevä neiti!« lausui parooni.
Näin olivat he puhelleet ison aikaa, kun Anna kuuli jonkun hiljaa tulevan. Pikaisesti kiiruhti hän puutarhaan, jonka veräjälle hän paroonin kanssa oli tullut. Vaan se, joka lähestyi, ei ollut kukaan muu kuin majuri, joka Marian käskystä tuli hakemaan Annaa, ilmoittaen, että kreivi oli mennyt. Majuri ei mitään pitänyt miehestä; se oli hänen mielestänsä vaan huvikki huvituksen keskellä, sillä hän ei tiennyt miestä syylliseksi. Hän näki paroonin ja hän näki Annan kiiruhtavan puutarhaan, ja hänen ensimäiset sanansa eivät olleet Annalle, vaan paroonille, eikä ollut kysymys miehestä — vaan kysymys oli: «Joko nyt on korkea muuri kaatunut?« Sen kysyi hän hymyillen.
«Jo«, vastasi Klaus. «Surmaaja ei enää surmaa. Kyösti on saatu kiini.
Vaan sitä älkää Marialle puhuko«.
«Noo!« mumisi majuri. «Vai oli se Kyösti; sitä en minä tiennyt«.