V.
Petetty.
Olisin kuollut, kurja raukka.
Olisin katkennut katala
— — — — — — — — — — —
Nämät kummat kuulematta,
Haikeat havaitsematta.
Kalevala.
Kontiosaarella on Lemmon luola autio. Lakeinen on kiini, paasi suulla paikallaan. Lemmon luolan asukkaat ovat lentäneet ulos. Mutta lemmon ovat he luolasta mukaansa vieneet.
Ihmisen sydäntä ja naisen semminkin — kuka on niitä tutkinut? — Se ylevyys, joka sitä voi täyttää, ulottuu taivaasen saakka; se julmuus, joka sitä voi täyttää, ulottuu aina manalan mustimpiin majoihin asti. — Ylevyyden ja julmuuden henget, ne eivät sovinnossa voi elää samassa sydämessä. Toinen voittaa tahi toinen. Tahi jakavat he sydämen, kukin osaansa halliten. Jos ne näin molemmat alallansa asuvat, toinen toista voittamatta — siinä on tavallisen ihmisen kuva.
Vaan jos toinen voittaa, mikä siitä syntyy? Kiitos tahi viha. Niin lähellä toisiansa ovat nämä, ja kumminkin niin kaukana.
Mutta tietääkö siemen itäessään, mimmoinen sen hedelmä tulee?
Ei!
Miten siementä hoidetaan, mimmoiseen maahan se on kylvetty, siitä riippuu sen tulevaisuus. —
Niin on ihmisenkin laita.
Minä näin kerran kolme siementä laskettavan maahan. Ne olivat yhtäläisiä; ei toista saattanut toisesta eroittaa. Kolmen nuoren hallussa olivat nämä siemenet. Samana päivänä ne kylvettiin. Ne kasvoivat, mutta niitä hoidettiin eri tavalla. Ensimäinen kasvoi maassa, jota kuivana kastettiin, ruohottuneena perkattiin, aikaa voittaen mullattiin ja siivottiin. Toinen kasvoi ohdakkeiden keskellä, kuivana, nääntyväisenä. Pouta sai taimen keltaiseksi, sade sai sen vetiseksi ja rumaksi — se kasvoi kumminkin. Kolmas kasvoi huoneiden suojassa, myös hoidotta, roskaruohojen keskellä. — Niin tuli syksy. Nuoret menivät taimiaan katsomaan. Ensimäisen seisoi kauniina, se kantoi runsaat saaliit; sen istuttaja iloitsi. «Sinä olet palkinnut vaivani«, sanoi hän. Toisen oli keltainen, lehdetön. Suruisesti kallisti se päätänsä maahan päin, ja ainoan hedelmän kantoi se; mutta sekin oli kuiva ja huono. Sen istuttaja nauroi. «Et sinä istutus-vaivaani palkinnut«, sanoi hän ja repi taimen juurineen maasta. — Me menimme nyt kolmannen luo. Minä ajattelin: jos toinen on korjuutta kasvanut, vielä enemmän korjuutta kolmas. Mutta kummaa! Taimi seisoi entistä ihanampana; mehiläiset lentelivät sen ympärillä, sen oksat olivat täynnä suuria, ihania hedelmiä.
Istuttaja seisoi taimensa vieressä. Hän ei ollut iloinen. «Minä en saata ilolla nauttia hedelmiäsi; minulla ei ole ollut mitään vaivaa sinusta«, — sanoi hän.
Minä läksin syviin ajatuksiin vaipuneena pois. Että ensimäinen palkitsi istuttajansa ja ettei toinen sitä tehnyt, sen ymmärsin minä. Mutta miksi kolmas oli kaikkein ihanin, sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän minä sen. —
Vertaa noita siemeniä ihmisiin! — Tuolla leikkii vähäinen lapsi; hänen vanhempansa hoitavat häntä. Häntä varotaan niin, ettei mikään vahinko saa kohdata häntä, ja vasta silloin, kun hän on kasvanut mieheksi, jätetään hän omiin valtoihinsa. Ja hän kantaa silloin runsaasti hedelmiä. — Mihin lapsuudessa on oppinut, sitä vanhana tekee. — Tuolla hyppelee pienokainen kedolla; häntä ei seuraa vanhempainsa silmät; vanhemmat kurittavat häntä väliin ja huutavat hänelle kovia sanoja. Pienokainen tulee mieheksi. Jätettynä omiin valtoihinsa iloitsee hän siitä. Hän ei ole oppinut mitään hyödyllistä, Hän on niinkuin lintunen ilmassa. Niin kauan kuin luonto häntä elättää, elää hän; mutta kun aika talveksi joutuu ja kysymys tulee: mitä olet latoihisi talveksi tallentanut? — kas silloin ei siellä ole mitään muuta kuin kuiva hedelmä, jonka nimi on nälkä. Hänen täytyisi nyt nääntyä, mutta sitä ei hän tahdo. Hän hakee elatusta ja hänelle on samanarvoista, mistä hän sen saa. — Mutta tuolla hyppelee myös pienokainen järven rannalla; hän tietää, että hän on yksin maailmassa. Hänellä on tosin vanhemmat, vaan ne eivät hänestä huoli mitään. Hän on elämänsä aamusta aikain oppinut itse ohjaamaan ajatuksiansa; hän tietää, että hänen tulevaisuutensa onni tahi onnettomuus riippuu hänestä itsestään. Sen tietää hän, ja asiat maailmassa auttavat häntä. Hän kulkee tietä, minkä hän tietää vievän onnen satamaan. Hän on lapsuudesta vaivoihin tottunut; hän kulkee tietään pelkäämättä. Hän kasvaa mieheksi, ja hänestä on miehenä mieheksi. — Maailma kuulee silloin vasta hänen tähän saakka oudon nimensä, kun se hedelmät näkee. Ja maailma kiittää häntä,
Missä ihminen kasvaa, miten hän on kasvatettu, siitä riippuu kaikki. — Mutta ei kaikki kaikissa kumminkaan. Niitä löytyy, jotka tietämättä, missä kasvavat, kasvatuksetta miehistyvät. Näissä riippuu kaikki siitä, mikä puoli henkien sotiessa heidän sydämessään voittaa — sodassa, jossa ei mikään hellä äiti eikä mikään hurskas isä ole voittoa kummallekaan valmistanut. — Näistä tulee väliin neroja, väliin riettaimpia ihmisiä maailmassa.
Mutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja verraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti paremmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus ollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras; hän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa. Mutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja ymppäsi siihen oksan toisesta puusta. — Oliko se taimen syy, ettei se hyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen juuria myöten pilasivat koko puun? —
Vaan ken tuntee ihmisen sydämen?
* * * * *
Olen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen voittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen että niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei elinkauden aika voi enää saada entiselleen. — Ne soivat surullisesti epäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö irvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä nousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään kiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee. Muistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee se ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan saakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon. Mutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin myrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se kiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. —
Myrskyn nimi sydämessä on epäilys; sataman nimi on kosto. —
Tämän myrskyn vallan alaisena, satamaan päästäksensä, hymyilevät neidon huulet; hänen sanansa ovat usein suloiset ja kauniit; mutta niinkuin tyynen, kauniin, kesäisen meren pinta voi allansa kätkeä olennoita julmia julmempia, kätkeyypi epäileväisen sydämessä sitä hirmuisempi epäilys. Hänen sydämensä katkaistut jänteiden jäännökset ovat vielä soivinaan; vaan se soitto on petollinen. Ja itse huultenkin hymy ja nauru, ne eivät ole muuta kuin päivän kuuma, auringon väsyttävä loiste ennen alkavaa ukkosen myrskyä. —
Aningaisten mäellä Turussa oli vähän matkaa maallepäin siitä, missä siihen aikaan porvari Hellman asui, vähäinen mökki, josta aika ja ilma olivat vieneet kukin osansa. Se oli autioksi jätetty; se oli määrätty hävitettäväksi, mutta sen hävityksen päivä ei ollut vielä tullut. Sen lattia oli lahonnut, sen seinät olivat mädänneet, sen akkunat olivat pirstaleina. Se oli raunio. Siinä ei ollut kukaan moniin aikoihin enää asunut. Ei kerjäläinenkään siinä suojaa hakenut. —
Tämä mökki suojaa nyt kesäisenä yönä ihmistä. Vaan se ihminen on itse raunio. Hänestä on asukas muuttanut pois.
Hän ei nuku, vaikka yö on tullut; hän ei makaa, vaikka väsymys vaivaa; hän ei hae ruokaa, vaikka nälkä kalvaa.
Jo olet arvannut. Hän on Katri.
Kaksi tuntia on hän näin istunut. —
Miten istuu hän?
Kädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät tirkistelevät ylöspäin.
Hän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. — Mutta silmäile hänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? —
Yövartia huutaa vakavalla äänellä: «Kello on 12 lyönyt!« Keskiyön hetki herättää naisen. — Onko hän nukkunut? — Ei.
Hän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa syrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut… Hänen silmänsä iskevät tulta.
«Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi, vielä — — mutta vielä et ijäksi«.
Kuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, — vaan epäilyksen.
Keskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat sanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen sanovan.
Hän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli luullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän havaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se epätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. — —
Katri oli saanut Kyöstin kokonaan puolelleen. Hän oli saanut Kyöstin niin kauvas pahuuden tiellä, ettei hän enää pelännyt hänen palaavan. Nyt oli Katri valmis kostoonsa ryhtymään.
Hän tuli Turkuun.
Hän haki kreiviä. Hän olisi ollut valmis maailman ääriin saakka kulkemaan tavatakseen häntä.
Silloin tuli Turkuun juuri se, jota hän odotti. Katri näki hänen ensi kerran lankeemuksensa jälkeen, kun kreivi majuri —sen pitoihin meni. Hän kirjoitti silloin kirjeen, jolla oli määrä herättää hirmua kreivissä. Kyösti kuljetti kirjeen sille, jolle se oli tuleva. Kyöstillä oli käsky, kun näki kreivin majurin luo poikkeevan, talon edessä odottaa, kunnes tämä sieltä palaisi. Vaan Kyösti ei huomannut kreivin lähtöä eikä Katrin, joka innossaan seuraten kreiviä ei muistanut apumiestään. Kahden kulkivat he siis, pettäjä tosin sillä mielellä, mikä kirjeellä oli ollut määrä herättää, mutta samassa vihan kuohuvalla tunnolla, ja petetty seurasi häntä.
Lähellä mökkiä, minkä Katri oli asunnokseen ottanut, asui kreivi talossa, minkä rakennukset yhdistyivät tuon äsken mainitun porvarin taloon. Katri samosi kreivin jälkeen, kun kreivi astui kamariinsa. Ja kun kreivi heittäysi sohvalleen, kuuli hän Katrin kimeän äänen:
«Tunteeko kreivi G. vielä minua?«
Kreivi hypähti ylös. Hän oli pelästynyt.
«Lapsensa surmaajan kanssa ei ole minulla mitään tekemistä«, sanoi hän kiireesti, kiivaasti, kolkosti. —
Tuollaista vastaanottoa ei ollut Katri odottanut. Hänen huulensa menivät sinisiksi. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Hän tunsi kuuman tulen polttavan rinnassaan. Hän kuuli itseänsä ensi kerran mainittavan lapsensa surmaajaksi. Kreivi silmäili häntä kolkosti. Se oli Katrista kuin olisi hän seisonut tuomarin edessä.
Asema oli muuttunut.
Katri ei voinut kärsiä kreivin katsetta; hän kiirehti pois; hän juoksi majaansa, ja siellä kohtasi häntä se tuska, joka olisi saanut hänen lopettamaan vaivaloisen elämänsä, ellei himmeä käsitys siitä, että monen vuoden vaivat silloin olisivat olleet turhat, olisi estänyt häntä.
Katri oli alkanut kostonsa; vaan tästä ei hänellä iloa ollut. Hän ei saanut nähdä, miten hän juuri pakenemisellaan kreivin tyköä oli kreivin nukkuvan omantunnon herättänyt paatumuksen unesta. Hän ei tiennyt, että kreivissäkin rikoksensa julmuus tuli ilmi, nyt kun hän näki, mitä hänen muutamat sanansa Katrissa olivat vaikuttaneet. — Mutta ei antanut kukaan Katrille sitä iloista sanomaa, että kreivi vääntelihe ja kääntelihe vuoteellaan, koettaen unen helmaan nukuttaa kipeät tunteensa. Ei ollut Katrille suotu tietää, että kreivi, kun keskiyön hetki oli tullut, juuri näki hänen kuvansa, näki miten hän, Katri, vaalein kasvoin, tuulessa liehuvin hiuksin rannalla seisoi ja lapsensa Aurajoen aaltoihin upotti. — Ei ollut sitä suotu Katrille tietää. Molempain oli suotu kärsiä toisestaan tietämättä. —
Uuden päivän koitteessa nousivat he molemmat.
Kreivi koetti kirouksilla poistaa mielestään kaikki, mutta turhaan. —
Katri seisoi vilustuneena mökissään, viluansa kumminkaan tuntematta, ja silmäili ulos. Katri muisti nyt Kyöstiä. Hän ei tiennyt, että Kyöstikin oli unettoman yön viettänyt Turun linnassa.
«Olisiko Kyösti pettänyt minut?« — kysyi hän itseltään. «Olisivatko ne siteet, joilla hänen itseeni kiinnitin, olleet niin kehnot, että katketa olisivat voineet; vai olisiko häntä onnettomuus kohdannut?« Näin kysyi hän, ja varhain aamulla, kun Turku vielä nukkui, hiipi hän ulos tiedustelemaan. Hän kulki sen talon sivu, joka ei salli asujantensa kulkea ulos ja sisälle oman tahtonsa mukaan. Hän silmäili raudoitettuja akkunoita ja kah! Siinä särkyi yksi, ja siitä tirkistelivät Kyöstin vaaleat kasvot.
Katri oli saanut kyliänsä siitä näöstä.
Hän palasi nyt mökkiinsä takaisin, ja siellä huokasi vaivattu sielu ensi kerran: «Miksi olen minä syntynyt?« —
Kolmen kuukauden ja viiden päivän kuluttua Katri tuon sai tietää.