VII.
Marian kirjeen syy.
Vaahtoiset hevoset laukkaavat lentäen, niiden rautaiset kaviot iskevät tulta; ratsastajat hikoilevat ja kehoittavat, itse väsyneinä, väsyneitä hevosiaan. Paroonin mieli palaa Turkuun, mutta sinne on matkaa vielä; se näkyy hänelle nyt loppumattomaksi. Ylioppilaan silmät ovat hiekkaa ja tomua täynnä; hän on nääntyä, mutta hän on nuori; hän tahtoo voimiansa koittaa, mitä ne kestävät. Kello on jo lähes 8 ehtoolla.
Me kiiruhdamme heidän edellään Turkuun. Päivä on ollut jotenkin lämmin. Syys-aurinko on aina väliin heittänyt helliä säteitänsä hattarapilvien välistä. — Ihmiset ovat tänään tehneet töitään niinkuin aina ennenkin, mitään pahaa aavistamatta.
Majuri, Maria ja Anna ovat kukin nousseet iloisella mielellä varhain, niinkuin heidän tapansa aina on ollut. Majuri on kulkenut edestakaisin salinsa lattialla ja puhunut puheitaan, tuollaisia yksinäisiä sanoja, joita Maria ja Anna väliin kuuntelivat, väliin olivat kuuntelematta.
«Minä haluan mennä puutarhaan; seuraatteko minua?« kysyi majuri, seisahtuen Annan ja Marian eteen. «Aamu on tosin vähän kylmä, mutta te olette nuoret eikä minuun ilma pysty«.
«Minä tulen«, vastasi Anna ja oli kohta valmis seuraamaan majuria, jonka silmistä hän aina koitti lukea, mitä hän tahtoi, saati silloin, kun hän sanoilla jotakin vaati.
«Entä sinä, Mariani?«
«Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä«.
«Tee sitten niin!« vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas puutarhaan.
Aurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. — «Nyt on aamu kaunis«, puhui majuri. «Mutta, Anna, etkö luule monen nyt unhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa päivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin linnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes vainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?«
«On onnettomia«, vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. «On onnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme onnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia vielä vähemmin«.
«Se on totta«, lausui hiljaisesti majuri, «se on totta«. — «Vaan kuules, Anna«, — alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä, josta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi silmänsä häneen. — «Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin onnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän väliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa kumminkin aina häneen… Maria on onnellinen, minä olen onnellinen. Mutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä tiedät, että sinä puhut hellälle isälle«.
«Minä olen onnellinen«, vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas kyynele, kun hän majuria katseli.
«Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?«
«En. Ellei se ole Jumalan tahto«.
Majuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan selkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa.
Muutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän pelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri Marian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan.
Mutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi Anna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös, hän oli nähnyt hirmustuttavan näön.
Majurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat siniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi, niinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään tiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. —
Anna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan kamariin ja sitten ylös Marian luo.
Ja Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt tainnoksiin. —
Tohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat hänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan takaa tunsi hän ympärillään seisovaiset.
«Isä! Voitteko puhua?« — huusi Maria iloisella äänellä kyynelten keskeltä.
Majuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen.
«Maria!« sanoi hän.
Tohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään, sanoi majuri:
«Kohta olet sinä yksin. Jos minä vielä saisin Klausta tavata! Onko ketään, jonka voisi Harmaalaan lähettää — —«.