VIII.
Petetyn kosto.
Vaan majurin sairasvuoteen viereen emme nyt saa jäädä, emmekä myöskään mennä vastaan niitä, jotka kiireesti Turkua lähestyvät. — Emme myöskään saa jäädä sillalle katsomaan laivaa, joka kauan odotettuna nyt vihdoin ulkomaalta tulee.
Riennämme kiireesti suuren herrasjoukon läpi, jonka keskuudesta kuulemme tutun äänen huutavan: «Hi, hi, hi, hoo!« — Laiva, joka tulee, on tuon laihan raatimiehen
Kiiruhdamme erään lihavan rouvan sivu; hän on ollut saattamassa miestään vähäiselle alukselle, jolla mies jälkeen puolenpäivän on lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään.
Kiiruhdamme erään sotaherran sivutse — majuri Leist on hänen nimensä — joka aikoo mennä maalle huvittelemaan.
Minne niin kiire? —
Kello on kohta kahdeksan. Pimeä on tulossa, ja tapaukset tänä iltana ajavat kiireesti toisiaan.
Meidän on kiire, ennättääksemme seurata niiden virtaa. —
Kello on kohta kahdeksan. — Kreivi G. kulkee edestakaisin kamarissaan. Hän on saanut kirjeen, joka hänelle ei ole mieluinen… Kirje uhkaa ryöstöllä.
Kreivi kiroilee. —
Linnassa istuu raudoitettu mies. Hänen hiuksensa ovat harmaat, eikä hän kumminkaan ole vanha.
Hän on siis kärsinyt paljon?
On! —
Porvari Hellmanin talossa on päivällä teurastettu. Hellman itse on lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään; hänen rouvansa seisoo leivintuvassa pihan toisella puolella. Palvelustyttö keittää siellä talia.
Tuo leivintupa ja kamari, missä kreivi G. asuu, ovat vieretysten. Kreivin akkuna on Hellmanin pihalle päin. Kaksikymmentä syltä hänestä kiehuu tali. — —
Mutta tuohan on kaikki tavallista? — — On.
Vaan mökissä vähän matkaa Hellmanista on asukas. — Se ei ole tavallista. Me olemme tosin kesällä nähneet hänen siellä, vaan hän on sittemmin melkein kolme kuukautta ollut poissa. Nyt on hän tullut kotiinsa, jos mökkiä hänen kodiksensa voi nimittää.
Katri tuo on.
Vaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren naisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi eukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt — se ei ole tavallista.
Että hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; — ei sekään ole tavallista. —
Hän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään, jonka kattona taivas on. —
Päivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut kaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. —
Vaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita.
Katri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen elämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei kukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan kaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne tulevat näkyviin. — Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja nyt hän varjona maata mataa.
Paljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan saalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut — on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana pesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin vielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät enää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän on nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti.
Katri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän melkein koko kesän on ollut.
Ja nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei tarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee; hän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää asetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli, hän tietää, että — terä vie.
Mitä ajattelee hän? — Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta iskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? — Ajatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä hän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää, että hän on paljon kärsinyt. —
Varovasti kulkee hän; hänen silmäyksensä lentävät milloin oikealle, milloin vasemmalle puolelle; vaan eteenpäin kulkee hän. Hän ei näe mitään, joka häntä voisi häiritä. Hän ei tiellään tapaa ketään. Ne, jotka eivät ole ammattinsa toimissa, ovat vetäyneet katsomaan komean laivan tuloa.
Turku on tänä iltana varsin rauhallinen.
Hän seisahtuu porvari Hellmanin talon pihalla. Hänen huulensa vetäyvät julmaan nauruun, joka ei ääneen kuulu.
Hän on nähnyt kynttilän valon huoneesta, johon hän silmäilee.
Hän lähtee kadulle pihalta. Vaan kohta on hän kadonnut lähimmästä portista. —
Kreivi G. istuu nyt sohvallaan. Pöydällä palaa kynttilä. Siinä on myös kirje. Toinen akkunaverho kätkee puoleksi akkunan.
«Se on harmillista!« huutaa kreivi väliin. «Huomenna rahaa! 300 riksiä! Ei niitä niin pian saa. Hullu, kun tulin tänne vielä! — — No, no!… Ehkä saan raatimiehen odottamaan, kun näytän hänelle tämän sormuksen ja sanon: «Tätä seuraa 20,000 riksiä ja vanha eukko!« Ha, ha!… Kreivi G. menee naimisiin! Hänen koukkuunsa tarttui viimein kala. — — — «Minun suloinen Josefani! Ha, ha, haa! Karsassilmäinen, punatukkainen, neljänkymmenen vanha neiti! Mutta itsepäinen kuin paholainen… Jos hän näkisi tämän kirjeen, hyvästi silloin aviosatamani rakastettu syli, johon olen aikonut upottaa, en itseäni, mutta kaikki karhulaiseni ja sitten rahojen jäännöksillä jättää… No, noh! — Se aika tulee, kun joutuu. Joka nääntymäisillään on, kiittää paholaistakin, kun hän apua tarjoo! — Hm! Majuri Leist saa mennä takaukseen… Mutta se peto ei mene; sen on hän minulle suoraan sanonut. — No … nero keinon keksii. Huomenna on myöskin päivä. Ei hätääkään!«…
Kreivi loi silmänsä pöydälle päin. Siellä oli kirje, ja sen nähtyään hän taasen rupesi kiroilemaan. — Mutta äkkiä hän nousi. «Niin! Huomenna lähtee posti. Pitäähän toki sulhasen kirjoittaa morsiamelleen, että hän onnellisesti on kotonaan ja että hänen sydämensä palaa rakkaudesta!«
Silloin kolkutti joku ovelle. Kreivi säpsähti.
Kuka paholainen se on? kysyi hän itseltään. Kovasti huusi hän: «Astukaa sisälle!« —
Ja kolkuttaja totteli käskyä. Hän tuli.
Katri seisoi kreivin edessä.
Kreivi hämmästyi. Hän oli vetäynyt takaisin. Hän odotti Katrin sanovan jotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin:
«Kuule!«
Hellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla, kutoi ja lauloi:
«On minullakin kulta, vaan
Ei tiedä siitä hän.
Sen kullan, jos sen kerran saan,
Kuin olen iloinen!«
Laulu vaikutti kummallisesti kreiviin.
«Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria? Muistatteko sanoja, jotka taivas ja maa kuuli?«
«Mitä sinä täällä teet? Eikö lapsesi surma minua päästä ajattelemattomasta valastani?«
Naisen silmät iskivät tulta.
«Lapseni surma!« kertoi hän. — «Niin, surmattu on lapsi; vaan ken oli hänen surmaajansa?«
«Kuule, Katri!« sanoi kreivi leppeästi. «Ole viisas! Mitä kerran on tapahtunut, se on tapahtunut. Siihen emme enää voi mitään. Sano, paljonko tahdot, ja minä olen valmis maksamaan«.
Katri astui askeleen kreiviä lähemmäksi. Verisellä kädellään pyyhki hän kasvoiltaan hivukset. —
«Rahaako?« huusi hän. «Rahaa! Sinä tarjoot minulle rahaa!«
«Niin!« sanoi kreivi, joka ei ymmärtänyt Katrin sanoja.
«Ja minäkö olisin rahasta surmannut lapseni?« huusi hän kimeästi ja surkeasti.
«No, mutta mitä sinä tahdot; ymmärtänethän, että minulla on muuta tehtävätä kuin tässä jutella sinun kanssasi. — Sano, mitä sinä tahdot!«
«Ja sitäkö kysyy kreivi G. Katrilta? Mitä hän tahtoo, hän, joka kahdeksatta vuotta on kärsinyt enemmän kuin tuomittu helvetissä!«
Kreivi pelästyi. Katrin ääni oli hänen ytimiinsä saakka tunkeunut.
Kreivi silmäili häntä tarkemmin. Pirullinen ilo loisti Katrin silmissä.
«No, mutta Jumalan nimeen, mitä sinä tahdot?« huusi kreivi, vetäytyen vielä etemmäs Katrin tyköä.
«Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen pohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni… Mitä minä vaadin?… Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin«.
«Hullu!« sanoi kreivi. «Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin puolisokseni?«
«Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. — — Ja jos nyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä nyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty? Luuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä tyydytetty!«
«Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!« änkytti kreivi vavisten. —
«Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki«. — —
«Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla aikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman kuolemasta«.
Tätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään.
Kreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle huutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden.
Silloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä akkunaverhon.
Vaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian ollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt.
«Nyt on sinun kaunis kuolla!« sanoi Katri.
Kreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin ase oli puhkaissut sen.
Kostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana ja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi.
Kello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa huutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta veitsen vei hän muassaan.
Kosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden vuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa — kosto oli tehty. —
Katri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi.