IX.
Turku palaa.
Laiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha raatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. «Hi … hi … hoo!« nauraa hän. —
Silloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin:
«Valkea on irti!«
«Sammutettakoon!« sanoi raatimies kun sai kuulla Aningaisten mäellä saakka vaaran olevan. —
Majuri —s makasi liikkumatta sairasvuoteellaan. Hän puhui väliin muutamia sanoja; hän oli tajullansa.
«Eikö jo Klaus tule?« kysyi hän aina väliin.
«Ei vielä«, vastasi Maria huoaten, ja hänen kyyneleensä valuivat alas majurin kädelle.
«Älä itke!« sanoi majuri silloin.
Lääkäri ja Anna sekoittivat rohtoja lähimmäisessä huoneessa. «Mitä luulette?« kysyi Anna, jonka silmät myös olivat kyynelistä punaiset.
«Että majuri on kuollut ennen aamun koittoa«.
Silloin rupesi kello olemaan 9 paikoilla, ja nyt kuului huuto kadulta:
«Valkea on irti«.
Sen sanoman kuulivat kaikki, majurikin. «Missä?« kysyivät he kaikki yhtaikaa.
«Aningaisten mäki palaa«, huudettiin kadulla.
Majuri, Anna ja Maria sanoivat: «Kiitos Jumalan! Ei ole meillä vaaraa«.
Nuori lääkäri hämmästyi. Hän antoi muutamia käskyjä Annalle ja riensi kiireesti pois. Hänen kotinsa oli Aningaisten mäellä; siellä oli hänen vanha äitinsä.
Mutta Aningaisten mäellä ei nyt kiitetä Jumalaa. Porvari Hellmanin ja lähimäiset talot ovat yhtenä tulipesänä.. Tulen liehuva, moniteräinen nuoli lipoo jo kieltänsä, ja ympäri Hellmanin pihaa juoksee kiehuva, sihisevä tali.
Hätä on käsissä. Hädän keskellä kuullaan monen kiroovan sitä, joka tähän hätään on syyllinen. Syyllisenä pidetään palvelustyttöä.
Onko hän syyllinen?
Kiehuvan talipatansa vieressä on hän istunut; hän on rouvan mentyä vaipunut somiin unelmiin. Hiljaisessa syys-illassa on hän lauluansa laulanut. Hän on muistanut lähestyvän Köyrin; silloin hän saa rakentaa oman pesänsä sen kanssa, jolle sydämensä antoi. Silloin on hän avannut leipomahuoneen oven, istunut kynnykselle ja siellä laulanut omalle sydämelleen. Hän unhotti silloin tehtävänsä. — Ja nyt, nyt kuulee hän kummallisia sanoja kreivin kamarista, Hän hämmästyy, hän kuuntelee tarkemmin. Ja hän näkee valkeanvaaran. Hän näkee kynttilän sytyttävän akkunaverhon, samalla kuin hän kuulee kovan kolahduksen. — Hän huutaa silloin. Hän odottaa, että kreivi sammuttaisi tulen, vaan kun kamarin akkuna silmänräpäyksessä kokonaan joutuu tulen valtaan, silloin säntää hän rouvan luo.
Tyttö raukka! Jos hän olisi jättänyt kreivin kamarin sillensä, jos hän olisi tointansa hoitanut, niin ei häntä ihmiset sittemmin olisi syyttäneet. Hän luuli tekevänsä oikein, kun hän emäntänsä luo juoksi; vaan kun hän tuli takaisin pihalle, kauhistui hän. Valkea oli omiin haltuihinsa jätettynä päässyt leipomahuoneessa valloilleen. Kiehuva tali oli syttynyt, oli halkaissut padan ja kastaa nyt kuumilla pisaroillaan lakastumaisillaan olevaa piharuohoa.
Nyt ei enää huomattu tulta kreivin kamarissa. Se siellä rauhassa syö seinät ja huonekalut — syö ahnaasti.
Lähimäiset naapurit kuulivat huudon. He tulivat apuun; he pelkäsivät omia huoneitaan. Vaan mikä voi sammuttaa tulimeren, jonka laineet ulottuvat huippuinensa huoneiden korkeudelle saakka. Silmänräpäyksen ratisee tuli vihoissaan, kun on joku uskaltanut ruveta sitä häiritsemään. Sitten yltyy se yltymistään, näyttäen voimattomille ihmisille valtansa suuruuden.
Mikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista laulua?
Tuomiokirkon kellot soivat!
Jo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy tuli.
Jo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen kantavat he tulen edestä kapineitaan.
Vaan kiireesti seuraa heitä tuli! —
Joen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella puolen on kaluja, on tavaroita!
Eihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin lainehtivaa virtaa! —
Kauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. — Siellä juoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja Virsikirjan. — Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat muassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla lepyttää surmaavaa voimaa! — Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä taloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo huoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa toisessa, hiilihanko toisessa kädessään. — Siellä huutaa joku: «Missä ovat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?« Toiset huutavat: «Missä on äitini?«
Vaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin tietävät ihmiset oman henkensä pelastaa.
Mikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat tuulen käsissä! — Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka nousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. — Ne ovat Akatemian kirjaston aarteita, joita tuli lainaa.
Tuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut Auran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon pistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti seuralaisensa — kiivaita tulinuolia — ympäri. — Silloin lakkasi kaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa kilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta tuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret, Mätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku joi samasta pikarista.
Tuli oli yleinen.
Tänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat koettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä poikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein kymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku on palanut poroksi!
Vaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä kertomuksessa olemme seuranneet.
Majurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet, etteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean päässeen irti.
Kun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen syntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa, jonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri itse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse olisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen vuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen hänen molempia käsiään.
Anna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina väliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään saattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena.
«Kuule, kuinka soitetaan!« puhui hän hiljaisella äänellä. «Älä itke,
Maria! Kohta olen minä päässyt!«
Mutta Maria itki sitä katkerammasti.
Huuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin.
«Valkea on irti!… Mene … katsomaan, Anna … eikö … sammu!« puhui majuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua.
Anna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos, juoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina lähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut hirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja yhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin.
«Tuli on valloittanut kaikki!« huusi hän hengästyneenä. »Onnettomat ihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä«.
Neljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä. Rattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus nähtävästi.
«Mene vieläkin katsomaan, Anna!« sanoi hän. «Eikö jo Klausta … kuulu?«
Ja Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin.
«Herra Jumala!« huusi hän. «Valkea, on päässyt yli sillan. Professori
Hällströmin talo palaa!«
Maria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli hän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: «Herra Jumala! Koko Turku palaa!«
«Palaa!…« kartoi majuri syvästi huoaten. «Eikö Klausta … kuulu?«
«Ei … ei!« vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän.
Vaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat tavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo näyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan hänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan hänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi väen joukkoon, ja vihdoin — vihdoin onnistui hän.
Anna tapasi kaksi miestä, joiden kanssa hän ennen oli tuttu ollut, ja niiden — kahden nuoren miehen kanssa — samosi Anna majurin taloa kohden. Anna parka luotti näihin; hän ei tiennyt, että nämä miehet toisen hädässä ainoastaan omaa etuansa katsoivat. Anna luuli saavansa majurin pelastetuksi.
Mutta majurin palveliat? Niistä ei ollut kysymystä; sillä majurilla ei ollut, siitä saakka kun Maria oli täysikasvuiseksi tullut, muuta kun yksi ainoa palvelustyttö; mutta hänkin oli nyt poissa maalla, ja se, joka majurilla oli sijaisena, oli tulen syntyessä mennyt vanhempainsa luo.
Apumiesten kanssa tuli Anna pian majurin portille. Aika oli kallis; tulimeren laineet lähestyivät.
«Joka auttaa tämän arkun viennissä talteen, saa 25 riksiä«, kuului huuto siitä talosta, josta Johannes ennen oli kirjoja ostanut. Anna kuuli huudon, vaan hän ei arvannut sanojen arvoa. Hän huusi samalla: «Tänne!« ja vetäysi majurin taloon.
Vaan miehet silmäilivät toinen toistaan. «25 riksiä, kuulitko?« sanoi toinen.
«Kuulin«, vastasi toinen. Ja kun Anna katsahti taakseen, hän ei apumiehiä enää nähnyt.
Anna oli unhottanut puhua palkasta.
Silloin heittää tuuli suuren tulisen liisteen majurin talon katolle.
Siinä seisoo Anna, seisoo kuin patsas. Minne mennä, mitä tehdä?
Tuomiokirkon kellot olivat soittaneet loppusoittonsa. Ei enää kuulunut niiden ääntä. Tuli oli kellojen vaiettua saanut vastustamattoman vallan. Tuuli kiihtyi samassa, ja vielä Annan seisoessa kartanolla leimusi katolla ilmi valkea.
Aavistamatta vaaran suuruutta lepäsi majuri. Mutta yhä enemmän pelkäsi Maria, kuta enemmän Anna viipyi. Hän puristi hellästi isän kättä, ja isä puristi oikealla kädellään Marian.
«Minun päiväni loppuvat, Maria!…« puhui Majuri hiljaa. «Minun ystäväni ovat kaikki nukkuneet… Minä menen niiden tykö… Anna minun kuolla siinä tiedossa … ettet Klausta … minun kuoltuani enää … hylkää.
Maria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään vastannut.
«Sitä olen … minä kauan … toivonut. Älä … viimeistä … lohdutusta … isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä … olet yksin … turvatta maailmassa … kun minä kuolen«.
Suruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä.
Kyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän:
«Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta! Sallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden kuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian«.
«Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta missä viipyy Klaus? Missä on … Anna? Valkea kiihtyy… Kuule … kuinka se … pauhaa!«
Marian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet häntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi silmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto jo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti.
«Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!«
Juuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat.
Maria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät toisiaan sanoilla: «Jumala, mistä apu?«
Mitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja voi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka väkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle vähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. — Epätoivoon joutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei ainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen.
He koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on jännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan he eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa.
«Meidän talomme palaa, palaa!« huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän nyt enää itkenyt.
«Älä sure … Maria! Kuolla minun kumminkin pitää… Tulessahan minä nuoruuteni olen elänyt… Minä olen sille tuttu… Menkää… Jumalan tähden… Pelastakaa itsenne!… Jättäkää minut!… Maria … suudelma vielä! Hyvästi!…«.
Vaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin painaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan.
Epätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli leimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot:
«Auttakaa, auttakaa! Majuri —s palaa!«
Vaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. — — Ei, he kuulivat sen — väärin minä sanoin — vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli omistansa tekemistä.
Oli yksi, joka kuuli huudon; «Majuri —s palaa«, vaan hän oli vielä kaukana. —
Ei ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on kiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa majuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä.
Jo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein on kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa; jo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli.
Rätinä ympärillä on hirmuinen.
Polvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on kätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei enää puhu.
Ei! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. — Hän on kuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut elämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! —
«Isä!« huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää.
Hän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut pois murheen laaksosta. — Majurin viimeiset sanat olivat:
«Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa«.
Vaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa.
Maria ja Anna eivät näy siitä huolivan.
Nyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on turmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää auttanut.
Katsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät enää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää valkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on hänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä murheista tiedä.
Huuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa mitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin talosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki.
Vaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja
Anna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään.
Mutta auttaja tulee.
Valkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu täyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin tultuansa seisahtuu hän.
«Maria! Maria!« huutaa hän epätoivon äänellä.
Hän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa.
Hurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää täällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian kamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä ihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit nähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi ajatus: «Ne ovat pelastetut«.
Vaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti rientää hän majurin kamariin — — ja siellä! — —