X.
Pelastus.
Minne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei esteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei tulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset, jotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy, perille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta.
Näin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin. Lyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee kannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen ajatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa. Kentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen sydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa syliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään kantanut.
Ylioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen ajatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan vaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää häntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon voimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta tämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat liikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy.
Hänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän paroonille: «Minä en voi teitä enää seurata«.
Vaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat hevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen seisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän vielä olekaan Turussa.
«Näettekö?« kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa asemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. — «Näettekö? Minä luulen valkean olevan irti Turussa«.
Ylioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla, ennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti:
«Herra armahtakoon, valkea on irti«.
Nyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan perille, oli nyt kysymyksenä.
Ja ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää ollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran suuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se kannus, joka hänen väsymyksensä voittaa.
Jo lähestyvät he kaupunkia; jo kuulevat he kellojen soimista. Kylmä hiki juoksee pitkin paroonin kasvoja. Hänen korvissaan soi ääni, vääpelin ääni: «Ellette anna kiveä, tapahtuu onnettomuus«. — Hän näkee nyt, että vääpeli oli ollut oikeassa. — Hän pelkää vielä suurempaa onnettomuutta.
«Me emme enää pääse perille«, sanoi ylioppilas, kun he Pyhän Maarian kirkon seuduilta silmäilivät tulipesää. «Kaikki tällä puolella on yhtenä leimuna. Paras ehkä olisi, että kohta täällä laskeutuisimme joelle.
Klaus ei kuullut mitään. Niin kuin henkeänsä rakastava kuoleman edestä rientää pakoon, samoin riensi hän, heiluvin hiuksin, hevonen melkein suorana pitkin maata. Marian hätä oli hänen silmäinsä edessä.
Vaan mitä nyt? Miksi ei hän enää mene, miksi ei hän siirry paikastaan?
Onko hän unhottanut, mitä hän äsken muisti?
Ei, vaan hän ei voi; hänen väsynyt hevosensa on kuolemaan saakka ollut uskollinen. Ikäänkuin olisi se tiennyt vaaran suuruuden, on se viimeiset voimansa pannut; nyt ovat ne loppuneet. Hevonen kompastuu, nääntyy, kaatuu.
Ylioppilaan avulla pääsi Klaus kuolleen hevosensa alta. Hän oli pudotessaan vähän tyrmistynyt, mutta nyt on hän taasen jalkeilla, ja nyt esittää hän samaa kuin ylioppilas äsken.
Ylioppilaan hevonen oli vankempi; molemmat istuvat he sen selkään, ja vähän ajan kuluttua pysähtyvät he Auran rannalle.
Paroonin vahinko on viivyttänyt heitä. Yhä kylmempi hiki valuu pitkin paroonin kasvoja, yhä enemmän kiiruhtaa hän; vaan Aura, vaikka se tyynikin on, nielasee kitaansa ylioppilaankin hevosen. —
Päästyänsä Aurajoen toiselle puolelle huiskutti Klaus märkää ruumistaan.
«Kiitos Jumalan! Me olemme kohta perillä«, sanoi hän.
Mitä he nyt näkivät edessänsä, se oli hirmuista.
Vaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti eteenpäin huutaen: «Onko kukaan nähnyt majuri —s'tä?«
Hän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen matkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät hänen kulkuansa. —
Hän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. — «Oletko hullu, kun sinne vielä palaat?« huusivat hänelle maalaiset.
Mutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä; vaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi huolinut. Majuri on sairas, — sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä melskeessä hänet pelastaisi! —
Vihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei ole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään.
Vaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa kukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin.
Salin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. — Ne ovat tyhjät ihmisistä.
Hän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa vuoteen. — Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria! Missä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet oman henkensä. — —
Mitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa katto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti.
Peitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin sydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt täältä. Niin hän arvelee.
Kuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta kysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin vastausta saanut.
Tietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on, joka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä kulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi turha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä paikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on liikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut.
Yltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska, kaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut sidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee murhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka haaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon, täällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin rientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua täynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan on hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta sinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein kummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain takaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa vankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän ruumista kantaa. — Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän silloin?
Nyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on mennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita katsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy:
«Onko kukaan nähnyt majuri —sen tytärtä Mariaa?«
Vihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun ympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole tännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt majurilta kysymyksen. — Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee, että hän on kantanut ruumista.
Silloin huutaa hän kolkosti:
«Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?« — Hän silmäilee taakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se, joka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee tuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista poissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. — Väsyneenä vaipuu hän maahan majurin viereen. —
Turku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi.
Lieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee. Auran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei kummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie taivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista pyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää.
Katso! Itää kohden kääntyy kirkas lieska, itäänpäin tupruaa savu.
Kun Turku herää tuhasta, on nuori kaupunki Suomen lahden rannalla vienyt sen kruunun; kun se herää, ei ole se enää Suomen ensimäinen kaupunki!
Vaan palatkaamme sankarimme luo! —
Klaus on väsyneenä heittäynyt lepäämään yhä katsellen tulta. Tuollaisia vasta lausuttuja ajatuksia ei tosin liiku hänen aivoissaan, mutta kumminkin saa leimuava tulimeri hänen mielikuvituksensa liikkeelle. «Noin katoovat minunkin nuoruuteni ihanat unelmat«, ajattelee hän. «Minun toiveeni ovat nousseet korkealle, ovat olleet mahtavat; ne haihtuvat ilmaan kuin mahtava savu; ja kun savu on haihtunut, mitä on jälellä! Tuhkaa vaan!«
Ihmisten huudot ja melske hänen ympärillään eivät häirinneet hänen mielikuvituksensa juoksua, sillä ihmiset olivat hänelle outoja. Mutta nyt, nyt kuulee hän tutun äänen. Keskellä itkua ja valitusta täytyy hänen naurahtaa.
«Hi.. hi.. hi.. hoo! Jumalan kiitos, että sain arkkuni pelastetuksi! Ei hätää!«
Klaus nousi ylös. Hän oli tuntenut naurusta raatimiehen. Vaan raatimiestä eivät hänen silmänsä kauan katselleet; ne olivat nähneet jotakin oudompaa…
Vähäisen pensaan suojassa, suuren kalukasan takana näkee hän valkean loisteessa ihmisen, jonka muoto oli hänelle tuttu, vaikkei hän muistanut, missä ja milloin hän ennen oli hänet nähnyt. Kummallinen tunne heräsi hänen sydämessään; aavistus sanoi hänelle, ettei tämä mies hänen ystävänsä ole. — Tämä tuntematon seisoi nojaten erästä arkkua vastaan, ja hänen silmänsä katselivat maahan, esineesen, jota Klaus ei voinut nähdä. —
Paroonin mieli muuttui; hän ei itse tietänyt miksi. Hän koetti tirkistellä arkun taakse, nähdäksensä, keitä sen suojassa kätkeysi, vaan hän ei voinut. Arkku oli korkea. Taasen luo hän silmänsä tuohon mieheen, ja yhä selvemmin muistaa hän nähneensä hänet ennen — ja kumminkin on mies pukeutunut ulkomaalaisen pukuun — vaan missä, sitä ei Klaus muista.
Silloin kuulee hän äänen, joka saa hänet unhottamaan vieraan, äänen arkun takaa, Marian äänen. Paroonin sydän tykyttää kovemmasti; hänen mielensä muuttuu iloiseksi. —
«Isäni, isäni!« kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta säntää parooni sinne, mistä ääni kuului.
Ja Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi hän haetun, löysi hän Marian.
«Maria!« huusi hän naisen luo tultuaan. «Jumalan kiitos! Te elätte!« —
Maria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: «Parooni Klaus! —
— Isäni, minun onneton isäni!« —
«On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä«, lisäsi Klaus. «Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on pelastanut, — sinut ja Annan?«
Anna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut ulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. — «Tuossa on pelastajamme!« sanoi hän.
Taasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen tunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan.
«Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen luokseen; hän on sairas!« huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa loppui pian.
«Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas«, lausui vakavalla äänellä vieras. «Teidän isänne on kuollut«. —
Klaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta.
«Mistä teillä se tieto on?« oli hän kysyä, vaan hän ei saanut tilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman.
Vaan hän jäi ihmetellen seisomaan.
Maria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon pelastajaansa. Maria vapisi. — Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut? —
Paroonin huulilla kuolivat sanat.
«Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä istuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten olivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta askele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut heidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. — Outo vieras oli kuullut Annan huudon kadulla: «Majuri —s palaa«. Sitten oli hän tuulen nopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin taloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli tavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli voimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa, oli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria vironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka heitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin kolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja syksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat naiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat majuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia vieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut.
Kun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen sydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman äänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen vuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen.
Tunsiko hän vierasta?
Oi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin äkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla, joka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei ennätä!
Maria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut, kenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. — —
«Johannes! Johannes!« huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen nuoren pelastetun naisen.
Kummallinen tapaus häviön keskellä!
Kaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat todistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. —
Kuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli saanut pelastaa lapsuutensa morsiamen.