VII.
Touko edistyy.
Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana, näkymättömissä.
Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä todeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet.
Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi antautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle ruotsalaisen kirjan ja sanoi:
«Lue ulkoa ensimäinen lehti!«
Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut hänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle. Hänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita hän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen, töllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja toimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta.
Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä; silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin itse kirkkoherra.
Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura. Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia. Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä, vihastui usein Johannekselle, kun tämä — tosin nöyrästi, mutta samalla miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta.
Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan, laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut tutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei hän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin liikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos maailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos kädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän nyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen mielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan viisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja hänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä viisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, — silloin hän oli onnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin taasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi — ja silloin ei onnettomampaa löytynyt.
Hän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi, mutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. — Hän ei tiennyt, että kirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra oli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi.
«Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen«, puhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. «Minun pitää päästä kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä —«.
Onneton nuorukainen!
Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni, milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«. Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«.