VIII.
Tietoja entisestä tuttavasta.
Mutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan, missä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme nähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on se hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on meidän kääntäminen silmämme toisaanne.
Keitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun Linnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän käytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua.
He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on innostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen.
Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist.
«Sano mitä sanot«, kuulemme luutnantin sanovan; «hän on kumminkin kauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa».
Kapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. «Sinä olet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!«
«Minäkö onneton? Sinä et ymmärrä! Olisit nähnyt hänet eilen!«
«Kovan, jääkylmän sydämen olen minä tavannut ennenkin kiiltävässä, loistavassa kauneudessa. Minä varoitan sinua! Jos sinulla siihen voimia on, pakene häntä, pakene niinkuin kuolemaa!«
«Häntä? Jumalan enkeliäkö minä pakenisin!«
«Häntä! Jumalan enkeliä! Vai täytyykö minun sinulle ilmoittaa, mitä ainoastaan kaksi maailmassa tietää. Sinä olet minun veljeni, ystäväni. Kuule… Minä rakastin häntä!«
«Mariaa! Sinäkö olet rakastanut häntä; sinä?«
«Minä!«
«Ja hänkö on rakastanut sinua?«
«Minä luulin niin«, vastasi kapteini hiljaa. «Minä luulin saattavani lukea sen hänen silmistänsä, samalla kuin hänen kätensä tanssissa vapisi minun kädessäni… Minä uskoin, mitä minä toivoin. Minä uskoin, että hän minua rakasti«.
«Sinä uskoit!«
«Minä uskoin sitä. Hullu olin minä; hullu, mieletön, samaten kuin sinä nyt. Vielä hullumpi, sillä minua varoitettiin, mutta minä en varoituksista huolinut; en niitä kuunnellutkaan. Minä tiesin, että hän minua rakasti … luulin tietäväni sen … luulin. Minä tahdoin näyttää varoittajalleni, että hän oli väärässä. Minä tahdoin voittaa tämän ihanan ja rikkaan neidon. Minä tunnustin Marialle rakkauteni. Mitä luulet hänen minulle vastanneen? Hän nauroi minulle; hän pilkkasi minua! Minä rukoilin… Kuule! Minä rukoilin! Minä lankesin polvilleni hänen edessänsä. Hän nauroi vielä enemmän. Nyt vasta huomasin, ettei hän minua rakastanut, että hän vaan teeskenteli. Se särki sydäntäni. Se kukisti minut, ja siitä hetkestä alkaen olen minä häntä vihannut«.
Kapteini lopetti. Toinen seisoi vaaleana hänen vieressänsä.
«Teodor! Minä uskon sinua, vaikka sydämeni on pakahtua. Mitä sanot, mitä arvelet? Huomiseksi olen minä kutsuttu pitoihin hänen isänsä luokse. Menenkö?«
«Veljeni, minä sanoin jo ajatukseni. Pakene häntä, pakene! Ja olet näkevä, että hänen sydämensä on tunteeton. Pakene häntä, kunnes voit nähdä tätä pahaa keijukaista ilman sydämen tykytystä«.
Näin puhui kaksi veljestä. Kenestä puhuivat he?
Olemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli.
Kuka on hän?
Maria, majuri —sen ainoa tytär.