IX.
Ruusu.
Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös lesken sisarenpoika Johannes.
Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein, tavattiin täällä — kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi.
Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset, ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin.
Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin; minä saan muuttaa«. — Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! —«
Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut.
Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse arkulle oven suussa. — Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän hellillä silmäyksillä katseli.
Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan, liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui.
Nuorukainen sulki kirjan.
«Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos pimeään iltaan.
«Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi hänen nimensä.
Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos.
«Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut… Kenties olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt! Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu, ettei hän enää voi palata… Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä! Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen … rupeisin ammattiin, johon luoja minut asetti!… Ei, ei! Minä olen onnellinen nyt, minulla on avain kädessäni — tiedetten lukko aukeaa — ja — aarre on minun… Anna, orpanani — hän on onnellinen, hän… Hm! Minun pitää muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«.
Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri.
«Johannes!« sanoi tyttö.
Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui.
«Anna! Oletko kauvan ollut täällä?«
«Pian kokonaisen tunnin«.
«Oletko onnistunut?«
«Olen, jos sinä vaan suostut«.
«Missä?«
«Majuri —sen talossa, kamari tallin vieressä«.
Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen.
«Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?«
«Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua ehdoista«.
«Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain serkkuni!«
«Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi; sinä tiedät sen!»
«Minä tiedän sen«.
«Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?«
«Sen tiedät kysymättäkin«.
Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin ajatuksiinsa.
«Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?… Jos eläisi kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli. Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani kirjan käteeni… Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi minua… Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni, rinnassani, jos hän saisi nähdä sen… Anna! Rakastanko minä häntä!… Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani… Minä en rakasta…«
Johannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa; hän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. — Hän luki taasen.
Johanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen, juuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen Turkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston kirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut Johanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes ollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti laskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle: «Sinä saat mennä«, oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran haudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi Turkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi hänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat loppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä kovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja ottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas, lasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän menestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt itseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat Turussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen synkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään. — Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän aamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen kamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä; mutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva asunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. —
Seuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa Johannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä pyhävaatteet — Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet.
«Nyt olen valmis«, jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven.
Töllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän omaisuutensa.
Anna istui tuvassa ja ompeli. «Tule kanssani; mennään katsomaan tullikamaria!« sanoi Johannes.
Anna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta.
«Tallikamari!« sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki. «Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä aikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia«.
Sanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli pian puolessa.
Muutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin tuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta.
Näiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat nyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen.
«Minä olen onnellinen«, kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini Teodor Leistille. «Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun tanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta«.
«Ja hän?« kysyi kapteini pilkallisesti nauraen.
«Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka hänelle annoin«.
«Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut häntä…«
«Hän rakastaa minua«, sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla äänellä, unhottaen seuransa.
«Kuka?« kysyi kapteini.
«Maria!« vastasi veli.
Pari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän puheensa aiheena oleva henkilö, majuri —sen tytär, kaunis Maria. Hän oli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän punastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä, juuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja, ikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa ruusukukkasen ja pudotti sen maahan.
Se oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen majurin tyttärelle. «Tässä! Te pudotitte kukan«, sanoi hän.
Maria loi silmänsä nuorukaiseen. «Pitäkää se!« vastasi hän.
Johannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. «Ennen annoitte minulle nuken, nyt annatte ruusun«, sanoi hän.
Nyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes ollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä, mutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään.
«Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu, sillä ne ovat kädellä tehdyt«.
Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa vasten. — Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen suosiostansa.
Kapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset.
«Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta?
Tunsiko kukaan häntä?« kysyi Maria.
«Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme«, sanoi maisteri Kustaa …ll. —
Seuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen tätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa, taistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa.