X.
Kuori ja sydän.
Majuri —s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat, hänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen vanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja — äänen karkeus.
Mariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin tämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja teeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen kiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut sotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa tuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian mielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa, että hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun Maria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin ennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta, oli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. — Tuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja tätä neuvoa aina seuraamaan.
Majuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle, köyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli tullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt häntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes tiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä niinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja kutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. — Johannes kiitti, mutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän oikeassa siinä?
Jos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut, että majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon kutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli kuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja Johannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista ajattelematta.
Tämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan päin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän Marian kävelevän siellä.
«Oletkohan sinä onnellinen?« kysyi hän itsekseen.
Eräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui vähäisen arkun ääressä syöden puolistansa — kuivaa leipää, jota hän veteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden.
Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa; mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän oli tullutkin.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä.
«Kummallinen ihminen!« sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja
Johannes oli nyt majurin mielessä usein.
«Anna hänen olla!« sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät rypyille. «Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!«
Mutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän vihasi tuota «kirjatoukkaa«, ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että tuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen puoleensa. «Oh, mitä minä hänestä huolin!« sanoi hän usein itsekseen. Mutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta, huomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti kovasti kostaa. —
Kevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän kostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. — Silloin vanha eukko, joka kävi Johanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä teki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla majurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta Marialle, lausui tämä: «Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä«. Majuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo, kuuli kummeksien kutsumusta.
«Minä tulen«, sanoi hän heti.
»Minä olen pettynyt«, puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä tekemän kauniin sarkatakin; «kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo Maria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät, niin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä… Hm! Kenties on hänellä aivan oikein… Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä ole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi, näkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja antoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä sanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa, sydämenkö vai kuoren —«.
Ja Johannes meni.
Kuori.
Salissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla.
Johannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän ainoastaan kerran puhunut.
Marian kanssa?
Maria ei ensin muistanut sitä. — Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs ulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu vanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä entiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä heidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten ei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän aikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen, joka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta — ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. — Maria muisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian vallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka usein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen luonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka puhteesta kova myrsky uhkasi.
Maria nousi Johanneksen lähestyessä.
«Minun tyttäreni!« esitti majuri.
«Me olemme nähneet toisemme väliin«, sanoi Johannes, ja hänen lumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus.
«Herra maisteri muistaa…« sanoi Maria.
«Muistan«, lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; «muistan tässä salissa hetken, jolloin … kaikki oli toisin kuin nyt…«
«Toisin!« kertoi Maria. «Te sanotte tuon sanan niin kummallisella äänellä«.
«Toisin», pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; «sillä nyt en minä tiedä, millä mielellä katselette minua?«
Maria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo oli Marian mielestä sopimattomasti tehty.
«Te ette vastaa!« sanoi Johannes, ja hänen silmänsä näkyivät tahtovan tunkeutua Marian sydämen pohjaan.
«Vastaa? Mihin?« Maria punastui yhä enemmän.
«Minä kysyin, millä mielellä te katselette minua täällä?«
Mutta nyt närkästyi Maria. «Mitä oikeutta teillä on tuota kysyä?« kysyi hän jotenkin kiivaasti.
«Ei mitään«, sanoi Johannes. «Saatatte vastata, ettette tahdo sitä ilmoittaa«. Eivätkä Johanneksen silmäykset eronneet Mariasta.
«Kuka te olette, ja millä oikeudella nuo kysymykset?«
«Minä olen jo vastannut —«.
«Jumalan nimessä!« huusi majuri. «Joko olette riidoin? — Minä, minä tahdon vastata, koska Maria — —«.
«Rakas isäni!« rukoili Maria.
«Suora sana paras! Maria ottaa teidät vastaan samalla mielellä kuin ennen lapsena, sillä hän on tahtonut tavata teitä«.
«Isä!« sanoi Maria ruusunpunaisena.
Johannes kumarsi.
Majuri havaitsi pian tehneensä hullusti, kun hän sekausi nuorten puheeseen, sillä puhe lakkasi nyt, eikä majuri saanut kysymyksiinsä Johannekselta muuta vastausta kuin «on« tahi «ei«, kunnes hän vihdoin otti puheeksi sen ajan, jolloin Johannes oli ensikerran käynyt tässä salissa.
Silloin katsahti Johannes ylös. «Herra majuri!« vastasi hän. «Kun täällä silmäilen ympärilleni, johtuu tuo aika muistooni, niinkuin olisi se ollut eilen. Mutta minä näin täällä silloin kauniin kasvin«.
Johanneksen ääni oli hänen tätä sanoessansa niin kummallisen viehkeä, että majuri ei tietänyt, pitikö hänen tässä lauseessa näkemän loukkausta vai leikkiä. Hän ei siis vastannut mitään. Mutta Maria ymmärsi paremmin, mitä ylioppilaalla oli mielessä, ja hän suuttui.
«Oletteko tullut tänne närkästyttämään minua? Teidän pistosananne eivät minuun pysty«, sanoi hän äänellä, jota hän koki tehdä vakavaksi.
Johannes hymyili. «Te olette suuttunut«, sanoi hän.
«No, mutta Jumalan nimeen! Mitä te puheellanne tarkoitatte?« huusi
Maria, joka ei osannut enää hillitä ääntänsä.
«Minä en tarkoita mitään«, vastasi Johannes.
Maria nyykähytti päätään ja otti ompelunsa.
Kun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky puoliselle.
Johannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen ruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin, että hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan — puhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden, puhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. — «Minä tiedän ajan«, lopetti hän puheensa, «jolloin taivaan kaste viritti kasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun halla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään — palanut, tyhjä sydän«. Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen silmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili suruisesti Johannesta.
«Minä en saata olla surkuttelematta teitä«, vastasi Maria. «Jumalan ihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden kuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma sydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset muita tuomitsemaan».
Johannes hymyili. «Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä polttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi — minä puhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus — niin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä nähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi käsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet tyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi«.
«Tunteet ovat monellaisia«, vastasi Maria punastuen.
«Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi«.
Maria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut koko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa näkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään. Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai pysymään kätkössänsä. — Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin.
«Kuori ja sydän!« — jupisi Johannes. — «Idä, siemen! — hän ymmärsi«.
Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa, milloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän pelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian jäljessä.
Vähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa tallikamarissaan.
Sydän.
Kevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla rupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa ääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä ajoilla. Hän oli väitellyt «pro gradu«.
Johannes oli tuttavainsa — se on tätinsä ja Annan — mielestä paljon muuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli ollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden salassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä syksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista.
Ketä tuli Johanneksen syyttää?
Itseänsä.
Hän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa; mutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät, näkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut olla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei suurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi sen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan.
Saavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä, lähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut Johanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: «minkä hyväksi tiedät, sen mukaan elä ja ajattele!« Mutta Johannes näki kohta, ettei tieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut — vielä vähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki, kuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän eroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän.
Johannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen, mielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän hän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa jumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein maailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen ihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko täydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata hänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti pettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi kuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei suorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna niille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen mielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden opilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli joutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee jokainen, joka sitä on koettanut. — Johannes tunsi levottomuuden — tunsi sen aina yhä enenevän. — Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut tietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla — itsestään.
Eräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi silmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä kauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. «Maria!« kuiskui ääni hänen sydämessänsä: «Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo luulla enkeliksi, ja kumminkin … sinussa vallitsee paha. Sinun sydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. — Minä olen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää tekemään… Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean totuuden«.
Kellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen kerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. «Tyhjä on sinunkin sydämesi, vanhus«, puhui Johannes. «Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut tyttäresi sydämeen«.
Johannes sattui silmäilemään kirjojansa. Hän näki muiden alla erään kirjan. «Mikä tuo kirja on?« sanoi hän, nousi, otti sen esiin ja näki majurin rahoilla muinoin ostetun Uuden Testamentin.
Lapsuuden aika vilahti Johanneksen mieleen. Kirkonkellot soivat juuri nyt yhteen. Johannes tunsi halun mennä Herran huoneeseen. Hän silmäili kirjaansa, jota hän aamulla oli lukenut, laski sen kiinni, otti sarkatakin yllensä — ja meni.
«Meneekö herra maisteri kirkkoon?« kysyi majuri Johanneksen mennessä puutarhan ohitse.
«Menen«, vastasi Johannes. Nyt tervehti hän Mariaa nostaen lakkiansa.
«Ihmeellinen ihminen!« sanoi majuri ja silmäili menevää.
«Hän on onneton!« sanoi Maria suruisesti.
Vaan Johannes kulki kirkkoon. Hänen mielensä katkeruutta ei voinut kaunis, kesäinen aamuaurinko poistaa.
Hän tuli kirkkoon; hän kuunteli tarkasti kuin yliopistossa luennoita, vaan mitä hän kuuli, se ei tyydyttänyt häntä. «Töllin lapsi!« ajatteli hän, «sinulle ovat nuo sanat sanotut, sinulle ovat ne paikallansa, mutta ei viisaustieteen tutkialle, sillä ne nojauvat luonnolle, järjelle ymmärtämättömiin». Hän näki jaettavan Herran ehtoollista; hän hymyili. «Kaunis juhlameno!« sanoi hän itsekseen.
Jos olisi Johannes elänyt toisessa aikakaudessa, olisivat kentiesi hänen ajatuksensa kääntyneet toisaalle hänen tullessaan yliopistoon. Mutta ulkoakaan ei saanut hänen levoton sydämensä muuta kuin yllytystä rauhattomuuteen. Ei ollut kumma, että hänen uskonsa Jumalaan oli horjuvainen. — Niin oli laita oppineimpainkin, ja kuten ajan oppineemmat, siten heidän oppilaansa aina yhä enemmän erosivat kansan uskonnosta, vaikka he ylipäänsä teeskentelivät sitä noudattavansa. Tämä aikakausi onkin tunnettava juuri siitä uskonnon harhauksesta, joka muutamia vuosikymmeniä ennen oli Ranskanmaalla julkisesti kumonnut kristinuskon ja Kaikkivaltiaan istuimelle nostanut ihmisjärjen. Tuo uskonto, joka ulkomailla kansaankin leveni, tunkeusi vähitellen meidänkin kaukaiseen maahamme, vaikka se täällä ainoastaan sivistyneissä vaikutti — ja salaisesti.
Mutta palatkaamme takasin Johannekseen.
Kirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen ajatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän kirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen oli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut käynyt.
Hän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka ruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä.
Portailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa ruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi kuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin huoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli suututtanut Marian.
«Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru«, ajatteli hän ja vetäysi vihdoin kamariinsa.
Hän avasi arkun. — Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä. «Täällä on joku käynyt! — Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa hiipinyt tänne. — Jumalan nimeen! Mikä kumma!«
Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta otti, pyytäen anteeksi».
Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä kummastellen kirjelappu kädessään.
Hän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä samassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän silmäyksensä toisiaan. — Maria loi alas silmänsä.
Johannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. — Vaan taasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen sattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas silmänsä. — Vesipullossa oli viiniä.
«Sydän!« sanoi Johannes.