XIII.
Lehti Marian päiväkirjasta.
«Minä olen vielä liian nuori«, — sanoo Harmaalan parooni, — «ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. — Kaikki — sanoin minä! Ei. — Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni yksin tallentakoon —«.
«Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän saarnaa huomenna. — Tuliko hän — uskallanko sanoa — minun tähteni? Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? — Niin, kun hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi rauhallisempi … ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. — Mutta nyt olen minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän… Ei, Johannes on suuri, ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että — miksi punastutte, poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? — Minä tiedän, että minä ra—. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä tunnen, mitä minä tunnen«.
«Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi. Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut vastata. — Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta —. Jokainen luulee, — luulette tekin, herra parooni, löytäneenne totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa, että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista. Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka se on ijäti muuttumaton. — Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. — Johannes! Aina Johannes! — Eikö minulla ole muusta puhumista kuin hänestä! — Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että Johannes… Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!«
Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona.
* * * * *
Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. —
Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän itse ei uskonut — —.
Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis teeskentelemään.