XIV.
Juhannus-aatto.
Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan. Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta, pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki kaikissa Marian.
Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan, kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty. Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä, vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« — Tuollaiset rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen: Kuka on tuo nuori pappi? — Se on minun poikani! — Mutta kun Eeva kuuli Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä vihdoin otollinen.
Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«. Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus on semmoinen aine«. —
Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? — Siinä myöskin perustus Johanneksen mielestä.
Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen, vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen — on hänen kuvansa.
Kummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes osasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni sai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla hiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin miellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui entisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan Johanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin, näki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun — ja kun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka tähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset ajatuksensa hänestä.
Juhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa iloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena laskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä, suuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se kehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. —
Harmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on vanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin samassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan yksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän, vanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan. Hänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti katsellen hänen ystävällisiin silmiinsä.
Vanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian vieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut, hänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän paraikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt naurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän ystävyyden sitovan lapset yhteen.
«Missä on meidän maisterimme?« kysyi Maria äkkiä. «Lupasihan hän tulla tänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna olla vielä tekeillä… Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus, Johannes maisterista?«
«Hm! Minä en tunne häntä. — Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas vaan —«.
«Varokaa vain!« sanoi Maria naurahtaen. «Te muistatte, miten kävi kreivi
G—lle —. Ette tekään näy kärsivän maisteria«.
«En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että —. Vaan nyt on seppele valmis«. Klaus laskeusi polvilleen. «Täyttäkää nyt lupauksenne!«
«Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa«.
«Minä lupaan sen«, vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen otsallensa.
Pitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan herrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan näkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla säikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä oksain suojasta hänen eteensä. —
Kaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka sanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle seppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä — mutkassa, aivan lähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen. Ei huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei huomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi puiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa värisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: «Maria! Nyt on Klaus sinun ikuinen vankisi —«.
«Saanko olla sinun vankisi?« kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea nuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei tuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut sen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata.
Mutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea nuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen muotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei aavistanutkaan. «Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun ympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on se ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä on jo vuosia kulunut —«.
Klaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: «Joka kauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa tahdon minä tanssiin mennä«.
«Jos minä olisin nuorempi«, huusi parooni, «niin näkisit, Klaus! — No, no! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä —«.
Puutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon toisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin kaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat sieltä — olivathan ne kauniita! —
Käytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin lumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi taasen sitä kiireemmin.
«Mene!« jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin poistaakseen jonkun julman ajatuksen.
«Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee hän tanssiin« — kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän Klausta, mutta raskailla askelilla. —
Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren.
«Kauniin on tämä«, jupisi hän —.
Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei maisteria vielä näy«.
«Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli levinnyt. «Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin«.
«Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä», sanoi Maria ja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään nyykäyttäen: «Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa? Tämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se syynä teidän valintaanne«.
Johannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä vastasi hän: «Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä syntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin annettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan. Tuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni. Mutta, neiti, — minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei minusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen puhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän — puhtaalla sydämellä elinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle, ettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää«.
Maria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen vaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt miksi. Hän vastasi: «Kiitoksia, herra maisteri!« — «Vaan«, lisäsi hän, «parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat«.
Johannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi taasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan käytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä puutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt, että valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma M.
«Tässä ovat kilpakukkani«, sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle Marialle. «Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä löytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt«.
Maria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa
Johanneksen: «No, ja näiden merkitys?«
«Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä«.
«Mitä ne näyttävät?«
«Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien keskellä —«.
Maria hymyili. «Valitseminen on vaikea«, sanoi hän, «sillä minä en ymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen kumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla«.
Johannes vaaleni yhä enemmän. «Tappiolla! Jo näen sen«, virkkoi hän.
Mutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat kauas kädestään: «Huu!« huusi hän.
Kauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota punaista M—ää ryömien lähestynyt Marian kättä.
Johannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle sanoen Klaus herralle: «Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli niiden sydän«, — lähti hän nuorison luo kentälle.
Parooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat ruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo.