XV.
Tunnustus.
R—vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on viheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko lämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää peläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee alkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut tuhansittain laulavat ja visertelevät. — Kaikki on kaunista, suloista R—vedellä ja R—veden seuduilla. — Mutta tämä aamu onkin — juhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä.
Souda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle selälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä, kussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat tunteesi selitykseksi — ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja kaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi pohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, — niin ajatteli eräs nuorukainen R—veden rannalla seisoessaan erään juhannuspäivän aamuna.
Niin ajatteli hän. — Ajatteliko vaan?
Tänään tahi ei koskaan!
Puolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R—järvellä, kulkee lähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy Harmaalaan.
Ei ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset ikäänkuin kutsuvat: «Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat siimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä ruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!«
Vaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt saaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui.
Kalat hyppelivät iloisina vedessä: «Katso tänne! Täällä on iloa ja riemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon säteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän kanssamme Jumalaa!«
Vaan nainen katseli nuorukaista, joka souti.
Hiljaa kulki vene. — Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa — —.
Ympäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei häirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta.
Alangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla poimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä istujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten loi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä.
Rannalla oli huone.
«Näettekö huonetta saarella?« kysyi nuorukainen.
«Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?« — vastasi neito.
«Lasketaanko maalle?« kysyi nuorukainen.
«Lasketaan. — — Mutta milloin — —?«
«Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä pyytänyt«.
«Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme
Harmaalaan takaisin«.
Nuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. —
«Joko kadutte, että minua seurasitte? — Te olette alakuloinen, te ehkä oudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?« kysyi nuorukainen sitoen venettä rantapuun oksaan.
«Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi«, sanoi nainen nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen huoneen luo.
Nuorukainen seurasi häntä.
«Kuinka ihana on täältä näköala!« ajatteli nainen; mutta kuuluvasti kysyi hän: «Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte näyttää minulle?«
Nuorukainen huokasi. «Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä, ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt: kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen antura vesipinnan kuohulla halkaisee. — Mutta kaste ei ole vielä kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen —«.
He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston saarella seisoo.
«Neiti Maria!« sanoi nuorukainen.
«Johannes!« sanoi nainen hymyillen. — «No nyt?«
«Maria!« kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. «Te olette kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte syyn«.
«Minä? En!« vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa toiset.
«Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan, outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein vihasin? — Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. — Maria, minun silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt, Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt, kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? — — Saako?«
«Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?» kysyi Maria nauru huulillaan. — «Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi puhtaaksi. — Sinä rakastat minua… Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. — — Aina samaa, samaa, niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!«
Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen vieressään.
Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä morsiamenaan. —
Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. — Hänen olisi pitänyt havaita Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä sinuksi nimitti.
«Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.«
Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä suurempi on hänen ilonsa sitten. — Mariakaan ei tuntenut Johannesta.
«Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut kuulevinaan Johanneksen sanoja. —
Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää tahtonut. — Maria oli onnellinen. —
Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään. Parooni näki Johanneksen, näki Marian. «Kevytmielinen, ajattelematon lapsi!« sanoi hän. «Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua onnettomuuteen vielä!« —
Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa, oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria. Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle, samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. —
Parooni Klaus naurahti. «Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko yön valvonut ja tanssinut!« — sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt, että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. —