XVI.
Saarna.
Ken voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka silmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen valtakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? — Ken voi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon säteitä?
Ken voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät tirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista viimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen katsoneet?
Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen.
Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan Jaakon poika!«
Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu.
— Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti.
«Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!« sanoi pieni rippikoulutyttö.
«Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt«, kuiskasi pappilan rouva naapurilleen. «Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa! Suloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen«.
Niin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen katsonut!
— «Kuule!«
"Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta sammuttaa, ei virrat sitä upottaa".[1]
[1] Kork. Veisu 8: 6, 7.
«Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla tavallista saarnaa«.
Nuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan hän hymyili.
Nuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden, hän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan ja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen salaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen, Kaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän näytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden.
«Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene usein kuultu«, sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa lopetti. —
Kiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden.
«Mikä on oikea rakkaus?«
«Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi, sekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka tietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö riemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin, maallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä oikea, todellinen?«
«Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi rakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas, olla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun sydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle, josta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja joutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin ei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee niinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole mikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa tähden«.
«Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi Jumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä sitä«.
«Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen«. —
«Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. — Onko hänen rakkautensa oikea? — Meille sanotaan: «Älkää maailmaa rakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!«
«Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa, sitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet tuomitsee«.
«Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus«.
«Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua — niin on tämä rakkaus ijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen tiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: «Minun ystäväni on minun, ja minä olen hänen«.
«Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä — rakkaus Jumalaan«. —
Vaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden sanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin sanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä.
Johanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen.
Mimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin
Maria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä
enemmän tunsi Maria oman itsensä.
Vaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi. Hänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun hänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä.
«Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa olennossa. — Me luulemme!«
Hän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta; rakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä.
«Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?«
«Ei ainoastaan voi, mutta on, — Jumala yksin näkee mitä sydämessä on«.
«Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä. Epäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä huudat: «Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä vastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme«.
Jo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan saarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. —
«Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun ihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi — mikä olet sinä? Ruoko ja kaisla olet sinä — vaan ruoko ja kaisla katoo«.
«Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi ylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa — mikä olet sinä? — Mitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut ulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä merellä«.
«Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! — Amen«.
Kyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi liikutettu. «Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla«, sanoivat he toisilleen.
Mariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru oli nyt kaukana hänen huuliltaan.
Sanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean saarnatuolissa; mutta kun hän oli «amen, amen« sanonut ja hän yhtä vaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he: «Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!« —
Mariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät Herran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä olen pahasti tehnyt!« — näin ajatteli hän.
Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän odotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon. Heistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka viimeisenä tuli. —
Vaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän kulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan.
Maria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen silmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti kirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla mielellä. «Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken puhutella« — ajatteli hän.
Nyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa
Johannekseen. —
Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä jätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri —s häntä niin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä selvität samalla päivän evankeliumin: Minkä luulet tästä lapsesta tulevan?»
«Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja«.
«Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden kummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään meidänkin maassamme», sanoi apulainen; «mutta se, joka näin saarnaa kuin tämä, ei saata Jumalan oloa kieltää«.
«No mitäs Kärmälä piti saarnasta?« kysyi kirkkoherra kääntyen talonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki.
«Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle«, vastasi ukko.
»Mitä saarnaaja käski rakastaa?«
«Pirua«, ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa ahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: «Jumalaa, senhän jokainen tietää ennenkin«.
«Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?«
«Olipahan tavallinen«, mumisi Kärmälä.