XIV.
Totuuden hetki.
Syys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat takaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän tulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He eivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään.
Johannes ja Maria tulivat saliin.
«Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus — sallikaa, että minä näin teitä nimitän — oletteko vihoissanne minulle, kun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä minä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin Mariaa rakastitte«.
«Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden hetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä kohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian onnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu kaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti pois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin sammunut«.
«Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä minua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. — Nyt on totuuden hetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla sana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna rakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä tiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua; Maria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata muulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun tekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido kohtalosi toiseen!«
Johannes silmäili Klausta.
Kummalliseen ahdinkoon saivat nämä Johanneksen sanat kaikki. Johannes tunsi tuon; hän näki sanoillaan koskeneensa Annan arimpaan sydänpaikkaan; mutta hänessä oli nyt miestä hillitsemään niitä voimia, joita hän kutsui esiin. Klaus loi vakavasti silmänsä Johannekseen. Nuhtelevaisella äänellä sanoi hän:
«Tekisittekö te Annana niin?«
«Nyt on totuuden hetki, sen olette itse sanonut«, vastasi Johannes. «Tämä ilta ei siis saa kulua suorittamatta kaikkia, mitä meidän välillämme on. Kummalliseen tilaan on kohtalo saanut meidät. Me kaksi, minä ja Maria, olemme onnelliset. Te taasen tunnette paremmin kuin minä sydämenne tilan. Minä sanoin toivovani, ettei niin olisi, vaan että kaikki voisimme olla onnelliset; minä olen näyttänyt välikappaleen onneen, mutta sinuna, Anna, en minä voisi tehdä, mitä sinulle olen esittänyt«. —
«Sinulla on oikein, Johannes«, lausui nyt Anna suruisesti. «Tämä hetki on totuuden hetki, minä tunnen sen. Minä! Minä en sido kohtaloani keneenkään«.
Klaus ei sanonut mitään.
Maria lähestyi Annaa. Hän syleili häntä. Hämärä oli salissa, vaan Maria tunsi kuuman kyyneleen polttavan poskeansa, kun hän Annaa suuteli.
«Ihmissydänten tiet ovat kummalliset«, sanoi vihdoin Klaus. «Intojen myrskyt eivät enää pauhaa minun sydämessäni, niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Minä tiedän, että sinä, Maria, olet onnellinen, se minun onneni. Ole minulle niinkuin tähänkin saakka ystävä, enkä minä muuta pyydä. Te, neiti Anna, jääkää te tänne, minun luokseni! Me emme voi toinen toistamme rakastaa niinkuin sulhanen ja morsian toisiansa rakastavat; veljen rakkauden tarjoon minä teille, antakaa sisaren rakkaus minulle, ja ehkä saavutamme mekin hiljaisen onnen täällä«. —
Seuraavana hetkenä olivat kaikkien kädet yhdistetyt.
Kuu kumottava nousi taivaalle. Se näki, mitä tällä totuuden hetkellä tapahtui, ja kun yön hiljaisuudessa sali vihdoin tyhjäksi jätettiin, näki se vanhan paroonin kuvan seinällä ikäänkuin hymyilevän. —