XV.
Vuosien kuluttua.
Päivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen ruusutarha — tahdotteko silmäillä niitä? —
Joko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on — sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo —?
Vuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. — Jos, arvoisa lukiani, olet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien varjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset sanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen ensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle.
Toisin on siellä nyt kaikki.
Metsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha tölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole tahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo soma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä. Siinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria.
Ihmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle on rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua vaikka Helsingissä, sanottiin.
Astummeko taloa likemmäksi? — Ne, joita tavata tahdomme, istuvat puutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän läheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! —
«Hän tulee«, sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja puitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle vanhuksien luo. — «Hän tulee, isä tulee!«
Ruohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme ennen ole nähneet. —
Ja Anna —?
Annaa ei nyt enää maa kanna. Majuri —s'en vieressä lepää hän; hän on jo kauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden tutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut enää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen laakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien kuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt viisikolmatta vuotta maan omana ollut.
Mutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen syliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät he toinen toistaan. —
Nainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut on — Sakari, hänen puolisonsa. —
Me olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset nuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. —
He istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja lapsinensa.
He ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen.
«Kiitos, Sakari, että tulit!« lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt entinen Mariamme. — Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin nuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria, vaikka toisella tavalla kumminkin.
«Ei kiittämistä, rakas täti«, vastasi Sakari. «Teidän syntymäpäivänne on minulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne«.
«Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi sielua«, lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui.
Ja kuka on tämä ukko?
Ei kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen hivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa onnellisuus.
«Niin, oppiakseni sitä«, vastasi Sakari. «Vaikka melkein tahtoisin sanoa, etten siihen opetusta tarvitse«. Ja Sakari katseli lempein silmin puolisotaan, nuorempaa Mariaa.
«Sakari!« sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan. «Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen ei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa kaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä«.
«Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä täydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet synniksi kutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti«.
«Niin! — Sen minä nyt tiedän, ja se on minun suruni, että niin on«.
«Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon« — lausui nuorempi Maria. «Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti maailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa toisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella sietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa«.
«Niin, oikein, tyttäreni!« — vastasi Johannes. «Sinä tarkoitat Annaa, minä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä merkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt. Puhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman lähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri kärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani ollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin rakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen usein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa harhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman rakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut kukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni, ellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi minua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa olla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla täydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä selkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli«.
«No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa kerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet tietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään«.
Johannes hymyili.
»Niin! Vasta nykyään olen saanut tietää, että niin on. Sinä, Sakari, tiedät tuon, enkä kumminkaan usko, että itse ymmärrät mitä tiedät. Tieto on, näet, kahtalainen: järjen ja sydämen«.
Sakari ei puhunut mitään.
«En minä sinun tietojasi ymmärrä«, sanoi vähän ajan kuluttua Klaus.
«Mutta sen minä ymmärrän, ettei hyvää paremmaksi ihminen voi tulla.
Harmaalassa eli Anna, Harmaala näki, mitkä avut hänessä vallitsivat. Hän
oli suurempi, ylevämpi kuin kukaan muu ihminen maailmassa«.
«Niin! Alhainen olen minä hänen rinnallaan« — lausui hiljaa Johannes.
Silloin tuli puutarhaan kymmenvuotinen poika. Hän oli vähäisten rattaiden eteen asettanut porsaan.
Kaikki rupesivat nauramaan; pieni kuusivuotinen Anna taputti ilosta käsiään.
»Älkää naurako!« sanoi Johannes itse nauramasta lakaten. «Pieni Aappo saa muistooni elämäni aamun. Näillä samoilla paikoilla olen minä porsaan kanssa leikkinyt, ja sinä, Mariani, kun Turussa sinut ensi kerran tapasin, pyysit sitä omaksesi, saman ikäisenä kuin Anna nyt on«.
Johannes taputti Aappoa, sisarensa Liisan nuorinta poikaa, ystävällisesti poskelle. «Kiitoksia, Aappo!« sanoi hän. «Sinä olet tätisi syntymäpäivänä hyvän lahjan sedällesi antanut. Sinä olet saanut minun selvästi muistamaan elämäni vaiheita«.
«Niin oikein, pieni veljeni!« sanoi Sakari.
Mutta Maria, tuo entinen riehakas, vallaton Maria nojausi Johanneksen rintaa vastaan, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät hänen silmissään. Hänenkin muistiinsa nousi tapauksia, joita hän lapsuudestansa saakka oli elänyt. Ei imartelua, vaan sydämen vakaumus ilmaantui niissä sanoissa, jotka hän lausui hiljaa puristaen Johanneksen kättä:
«Sinä olet taistellut ja olet voittanut«.
«Minäkö voittanut?« huudahti Johannes. «En, en vielä, ennenkuin tuolla. Siellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa sen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla on hän voittonsa voittanut!« Ja Johannes viittasi taivaaseen päin.
«Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu« — lisäsi vanha rouva hiljaisella äänellä.
«Niin, siellä, siellä!«
«Ja siellä on jo neiti Anna!« lausui nuori kuusivuotias.
«Siellä, — siellä hän on!« sanoi parooni Klaus.