XVIII.
Kevytmielisyyden ensimäinen hedelmä.
Louhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä maasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole; ei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla kasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita koivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma. Sinne on R—järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella kokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu.
Nyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla kaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä lattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu näillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka jo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään nuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa toistensa ajatuksia.
Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet, siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He puhuivat ensimäisestä Napoleonista.
«Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus se oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva. Ijankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty, ennenkuin saari perustettukaan oli«.
«Mutta sen sanon minä«, huusi innossaan parooni, «että Helenan saaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän ei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei kestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja silloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä Vapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa».
«Hän on ihminen ja — —«.
«Ja«, huusi parooni, «ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin
Napoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos
Jumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän
Elbaankaan jäänyt«.
«Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani kumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta Jumala varjelkoon meitä!«
«Hiljaa! Vaiti!« huusi parooni ja hypähti seisaalle.
Näin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni Klaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli hyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä järvelle.
Parooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen Louhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta käytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet vuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären, kanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli tinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan, mutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui hän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt, että Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria nauroi, hänen sydämensä itki.
«Kenellä on sormus?« kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä.
«Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria ei täällä ole, niin«… neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili ympärilleen.
«Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt«, sanoi apulainen.
«Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla… Kuulitte sen itse«.
«Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi«, virkkoi apulainen.
Parooni Klaus punastui… «Kenellä on sormus?«
«Ha ha!« nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen sanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. «Ha, ha! Parooni Klaus pitää itse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi«.
Klaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli hän siirtänyt sen omaan sormeensa.
«Ellen tulee! Vene tulee!« huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut.
Kaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä istui, ei silmä vielä eroittanut.
Klaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli luvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui airoihin ja lähti odotettua vastaan.
Päivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä kauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos olisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi siellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni.
Vanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen päätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän ikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka puolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita eivät laisinkaan ymmärrä.
«Älä suutu, veli kirkkoherra!« lausui hän rannalle tullessaan, kuiskaten. «Neiti Maria tulee ja — tuolla on Klaus — —«.
«Häntä vastassa!… Niin, minä ymmärrän«. Kirkkoherra hymyili. — «Se olisi sinun mieleesi..?«
«Minä ja majuri —s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat sotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys lapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin suoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja Maria… Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet tuolla —. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria… Minä Klauksena en välittäisi suuresti tuosta maisterista«, jupisi parooni itsekseen.
«Jos minä olisin Klaus«, lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia oli lähestynyt, «niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha, ha!«
«Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten eteen«, sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi apulaisen saaneen rukkaset«.
Apulainen punastui ja huokasi. «Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti
Mariaa?«
«No, kuka sitten… Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi tappiolle… Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras, sanoo sananlasku —«.
Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä naisen.
«Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra.
«Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni.
Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan.
Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena seurasi Klaus veneellään.
«Missä Maria!« huusi vanha parooni pelästyneenä.
Ellen huokasi. «Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan toisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut minulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä katsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen Kuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen silmistänsä. «Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!« sanoi hän vihdoin, ja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt, viittasi hän saarelle päin ja sanoi: «mennään sinne!« Kun tulimme sinne, istui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta. «Maria!« huusin minä. «Mikä sinun on?« Silloin pudotti hän alas kätensä, nauroi ja sanoi: «Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja Louhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene sinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä«. Tuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli niin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. «Ei, ei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille«, vastasi hän. Minä koetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan kanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja uhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä tahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. «Jos teet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla murheetonna. Minulla on vaan ikävä«. Näin hän sanoi lähteissään.
Parooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. «Tietääkö kukaan, mihin maisteri
Johannes meni?« kysyi hän.
«Vene, vene!« huusi vanha parooni. «Minä olen onneton, jos jotakin sattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta«.
Nyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä hän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen sai kaikki uudesti kertoa.
«Mikähän tuli Marialle?« — «Ja niin äkkiä!« ihmettelivät kaikki.
Parooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään ymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi mantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä kauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään. Kirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä, mutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi suu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman.
«Herra Jumala!« huusi vanha parooni. «Maria on sairas. Maria kuolee! Mitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin ovat soutajat joutuneet?« —
Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen, hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä olen onneton!«
«Oletko hullu! Eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut«, sanoi kirkkoherra tuskin saattaen nauramatta olla. «Maria meni Harmaalaan, siinä on koko asia«.
Tunti kului; soutajia ei kuulunut. Parooni oli yhä levottomampi. Klaus ja apulainenkin olivat lähteneet hakemaan kadonneita palvelioita.
Tämän ajan kuluessa oli ilta tullut. Tuo vähäinen musta pilvi oli levinnyt yli taivaan, ja kun Klaus soutajain kanssa vihdoin tuli, kävi jo ankara tuuli ja ukkosen ensi jyrähdykset kuuluivat.
Nelihankainen oli vene, neljä miestä oli sitä soutamassa; mutta tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja se oli vastainen. Kirkkoherran viehättävät koetteet saada paroonia jäämään, kunnes oli ukkonen ohitse mennyt, olivat turhia. «Minä tulen nytkin myöhään — minä onneton!« huusi hän.
«Hän on hullu!« mumisi apulainen. «Ennen puolta yötä ei hän Harmaalaan ennätä, ja silloin on hän vesiliekona märkä«.
Parooni Klaus ei puhunut mitään. Näkyi hyvin, että rauha oli hänen sydämestään kadonnut.