XIX.
Ukkos-ilma.
Kala laskee leikkiä ja ui iloisena verkon vieressä. Kärpänen lentelee hämähäkin verkon syrjällä. Kumpanenkaan ei ymmärrä, että paula on vaarallinen, etteivät heidän voimansa ulotu silmää rikkomaan. Kidukset tarttuvat kiini paulaan, ja taistellessaan kiertyy kala verkkoon. Siivet koskevat kinaan, ja kärpänen on hukassa.
Älä koske valkeaan, valkea polttaa! Älä leikittele tunteiden kanssa, tunteet kostavat! Pidä pyhänä toisen sydämen syvyydet; jos syvyys sydämen nielee, kuka auttaa silloin?
Jos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran suuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut.
Ihmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta.
Mitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo.
Maria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse kauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän, jos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut kuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle antaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se oli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria, olleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän.
Mainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka juuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian kevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei mitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian luonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän olisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka näihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan vakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei tosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä; mutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui.
Maria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja uhrasi samalla oman onnensa.
Johanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin; hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut, jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei vienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa Louhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo kuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi.
Maria rakasti töllin lasta.
Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi, olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus, ennenkuin hän heräsi.
Marialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi yhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa.
Hän pettyi.
Löytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha sana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa verelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa ihmis-ikuisen katumuksen matkaan.
Kun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja haavoittaa heittäjänsä. —
Harmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut. Aamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä vaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin. Lintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat nukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut, pakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma leikin häiritsi.
Tavan takaa kuului jyrinää. Se kiihtyi sen mukaan kuin yö kului. —
Se oli ukkosen ääni.
Yö joutui, myrsky alkoi.
Harmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan edessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä.
Hän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi tullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan henki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee tuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät hiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä katkerammasti.
Hänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se on kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä uusilla kyynelillä.
«Mitä olen, kurja, tehnyt!« huokailee hän kerta toisensa jälkeen. «Jumala! Mitä olen tehnyt! Tuon hyvän, tuon kauniin, tuon ylevän Johanneksen sydämen olen haavoittanut sanoillani! Oi, minä en ole tietänyt paljaiden sanojen saavan niin paljon matkaan. Johannes, Johannes! Jos sinä tietäisit, miten tämä sydän sinua rakastaa ja on jo kauvan rakastanut! Tuuli, vie minun sanani hänelle; vie sydämeni sanat! Missä olet sinä … minne sinä menit? Oi, jos joku sen minulle sanoisi! Minä tahtoisin polvillani pyytää sinulta anteeksi, ja jos sydämesi minusta nyt on luopunut, tahtoisin ikäni sinun onneksesi Jumalaa rukoilla«.
Maria tarttui taasen kirjeesen. Hän luki:
«Maria! Nyt on lumous kadonnut, jolla sinä minun sydämeni sidoit. Elämäni kauniin uni on loppunut, minä olen herännyt! Sinä olit minun elämäni; sinä olet ehkä minun kuolemani, vaan — minä en sinua syytä. Rakkautta ei voi kukaan herättää. Sinun sydämesi on kylmä; sinä et ymmärrä minua, sentähden tunteeni eivät löydä vastinetta sydämessäsi. Sentähden minä lähden — mihin, en itse tiedä. Elä onnellisena, toivoo Johannes«.
Yö kului, ja sen kuluessa koveni yhä ilma. Vuoret kaikuivat ukkosen jyrinästä; sade valui taivaan täydeltä.
Maria oli vetänyt akkunan kiini.
«Nyt ne muut iloitsevat Louhensaarella«, puhui hän, unhoittaen ilman hirmuisuuden. «Minäkin olisin saattanut olla iloinen ja riemuita siellä; minun iloni olisi saattanut suurin olla! Minä olisin istunut hänen vieressään, pitänyt hänen kättänsä kädessäni! Minä olisin saattanut olla onnellinen!… Vaan nyt! — Nyt on kaikki toisin! Minä, minä itse olen niin tahtonut! Voi minua tuhmaa, vaivaista!«
Salamat ympäröivät hänen; rakeet rikkoivat akkunan.
Maria säikähtyi. Huone oli kuin valkeaa täynnä.
Maria seisoi keskellä lattiaa. Hän oli katumuksen tuskassa niin murheeseen uupunut, että unhoitti missä hän oli. Salama ja hirmuinen tärähdys herätti hänet. Rikkoutuneesta akkunasta tirskusi vettä hänen kasvoilleen. «Oi, kiivas Jumala!« huusi hän.
Juhannusyö Harmaalassa oli kamala.
Pilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt olevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi.
Taasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys entistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat.
Silloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla Johanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen kasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä.
«Jumala! Jumala! Sinä rankaiset«, — jupisi hän.
Ja vielä kirkkaampi salama leimahti.
Nyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan seisoi hän.
Hän näki kumminkin!
Hän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän suuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten nuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten huulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta juoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta vähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli juossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa hymyili. — Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi Mariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi sanan: Maria!
Maria riensi avattuun syliin. «Johannes! Johannes!« huusi hän. —
Salama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi järähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt, ei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa sylissä. —
«Herra, Herra Jumala!« kuului ääni pihalta. «Mikä kauhea yö, mikä hirmuinen yö! Missä, missä on Maria!«
Se oli vanha parooni, joka näin puhui. Vaivoin oli hän yhä kiihtyvässä ilmassa saavuttanut Harmaalan.
Hän havaitsi akkunat pirstana. Hän näki taittuneen koivun, joka vielä savusi. Hän samosi epäilyksen alaisena huoneesen.
«Maria, Maria!« huusi hän. —
Kalman karvaisena Klaus jätti isän huutamaan ja meni suoraan Marian kamariin.
Hän kolkutti ovelle, ja vapisevalla äänellä sanoi hän: «Maria!»
Hän kertoi tuon sanan kovemmalla äänellä, vaan hän ei vastausta saanut.
Hän meni sisälle.
Keskellä lattiaa makasi Maria, veden ja lasipalasien keskellä. Hänen otsassansa oli haava, josta juoksi verta.
Ei epäilemistä enää.
Maria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt.
Sanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi hänet saliin. —
Tunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi?
* * * * *
Juhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti ukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko seuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan herrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki kokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui liikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä Marian otsaa.
Maria makasi yhä vaan tainnuksissa.
Heti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi majurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen tyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti.
Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa, missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille.
Kirje oli ollut tällainen:
«Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa, täytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä niistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes«.
Tuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo yöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. —
«Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!« oli silloin parooni huutanut.
«Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?« ihmetteli ukko, ja
Klaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi.
Puolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä liikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina hiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli tuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä, nauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat jääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei näyttänyt ensinkään kauhistavalle.
«Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!« änkytti parooni, väännellen käsiään. «Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa minulta vaatii?«
«Hän elää, hän liikkuu!« sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut
Mariasta eroittanut.
«Hän elää!« huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. «Hän elää, niinkö sanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!« —
Klaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin olisivat sanoneet jotakin.
Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti hän: «Maria!«
Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä. Hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo peloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi jälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä.
Vanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. «Hän elää, hän elää! Jumalalle kiitos, hän elää!«
Maria eli — mutta minkälaista elämää! —