XX.
Anna.
Sillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen serkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen, joka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta oli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä aamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna tietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva astunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen juurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin juuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin tytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä maasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan poskilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat nyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli onnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet.
Aamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta sydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen saada.
Hänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti — sitä runsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen sydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa, oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka tietää pian kuivettuneena kuolevansa.
Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi; mutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän siunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin.
Maailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta.
Tapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja kumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret.
Majuri —sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona viimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään Harmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. — Anna lupasi uudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen silmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset.
Juhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin kukilla. — Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä iltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa oli juhlapuvussa.
Juhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili
Johanneksen puolesta.
Mutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri —s hänen luoksensa. Anna peitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen hänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta nähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään onnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen.
— «Huomenna lähden minä Harmaalaan«, puhui majuri. «Hyvä, jos teidän sopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni«. —
«Minä tulen«, vastasi Anna.
Kuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna juhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän ajatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa ottanut, — sano sinä se, rakastava nainen. — Ja kun vihdoin majuri rupesi valmistaumaan matkalle — mitä mietti Anna, kun hän, silmissä kyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa puutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan?
Anna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan.
Ja aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä hyvästi sanoen kysyi: «Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle, jonka ehkä tapaan?« — mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana vastasi: «Sanokaa, että minä voin hyvin«. — Majuri oli mennyt. Anna oli asukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli suonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä olivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna tämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa, kenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa talossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään. Hän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja mieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut Marian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta tiedosta, mitä hänellä oli — että Johannes rakasti Mariaa.
Anna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi tiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut onnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen oman sydämensä haavoittamisellakin.
Marian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka majuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä, ja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan havaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli jo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä seisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin, jonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen sydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille oli kirjoitettu ainoastaan:
«Varo sydäntäsi, Maria!«
Anna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se totta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä Johanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan sydämeen. — «Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta — — —«. Ensin oli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti samalla kipeästi — «silloin olisi Johannes onneton«.
Vielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen pihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän paperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus tällä varoituksella oli.
Vielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja majuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen majurin lähteneen Harmaalaan.
Mutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen voimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen sanomantuoja Harmaalasta.
«Ettekö majuria tavannut tiellä?« kysyi Anna vavisten.
«En«.
«Onko maisteri Johannes Harmaalassa?« kysyi hän sitten hiljaisella äänellä.
«Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin lähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta«.
«Puhuiko hän mitään silloin?«
«Ei minun tietääkseni, enkä minä hänen tähtensä ole tänne tullut. Olkaa hyvä ja etsikää lääkäri, joka lähtisi kanssani Harmaalaan! — — Luullaan viime yön ukkos-ilman vahingoittaneen neiti Mariaa…«
«Jumala! Ja Johannes oli silloin jo poissa, eikä tiedetä mihin hän on mennyt?«
«Ei! Hän oli poissa, eikä hänestä tiedetä mitään. Mutta parooni käski minun kiireesti kulkea«.
Anna pani huivin päähänsä ja käski miehen seurata häntä. Hän kyseli tiellä Johanneksesta, Mariasta ja kaikista mitä mieluimmin halusi tietää; mutta aivan vähän tiesi Harmaalan palvelia vastata. Anna ei saanut minkäänlaista todellisempaa tietoa. Hän sai päättää näistä vaillinaisista mitä tahtoi. Hän päättikin. —
Kahden tunnin kuluttua istui Anna taasen Marian kamarissa. Hän ei nyt ommellut. Tuo äskeinen paperitilkku oli pöydällä hänen edessänsä, ja itkevin silmin Anna sitä katseli. Anna oli levoton, eikä se kummakaan. Hänen ajatuksensa kuvailivat hänelle, niinkuin ainakin, mitä hän ei varmaan tietänyt. Hänen sydämensä oli nyt melkein kuin vaaka, joka oli jommoiseenkin tasapainoon tullut, kun hän oli kuullut uutisen: «Maria on kuoleman käsissä, ukkosen uhri«. Jos Maria kuolisi, ei Johannes enää saattaisi häntä rakastaa; se polttava ajatus, että Johannes olisi toisen kuin hänen, Annan, olisi Marian kuoleman kautta liekkinsä kadottanut. Kentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan. Mutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen kaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen onnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli Mariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen onnellisuutensa rinnalla! Nuo kaksi ajatusta asuivat Annan sydämessä hetken. —
Annakin oli ihminen. Ihmisen itsekkäisyys ei ollut kokonaan Annasta luopunut. Mutta niinkuin aina ylevissä hengissä, ei tämä taistelu pitkällinen ollut. Parempi puoli voitti, ja vaaka oli tasapainonsa kadottanut. Anna ymmärsi nyt, ettei hän missään tapauksessa saanut eikä saattanut olla Johannekselle muu kuin ystävä. Anna tutki sydäntänsä ja havaitsi olevansa erehtymäisillään. «Varo sydäntäsi!« huokasi hän ja puhkesi katkeraan itkuun.
Vaan Anna parka huomasi jo, ettei sydämensä varominen ollut niin helppo enää. Varomisen aika oli mennyt ohitse; varominen ei nyt enää auttanut. Hän tunnusti katkerasti tuon itselleen. —
Hän oli tuota ruusua, jonka hän ennen oli Johannekselta saanut, silmäteränään tallentanut. Hän otti, niinkuin tapansa oli suruisina hetkinä, ruusunsa esiin, ja rintaansa vasten painoi hän kukkaa. Hän itki nyt katkerammasti.
Näitä kyyneliä ei nähnyt kukaan.
Annan kasvot olivat vaalenneet. Tämä vaaleus oli laskenut hänen poskilleen jotakin kaunista, hänen otsalleen jotakin ylevää, hänen silmiinsä jotakin viehkeää. Kun hän ennen oli kaupungilla kulkenut, ei kukaan ollut häntä huomannut; nyt jos olisi Anna silmäillyt ympärilleen, kun hän kadulla kulki, olisi hän havainnut, kuinka moni kaupungin nuorista herroista tarkasti silmäili häntä.
Näin eräänä päivänä, kun hän turhaan odottaessansa uutisia Harmaalasta levottomana meni äitinsä luo, seisoivat kadulla muitten herrain joukossa kreivi G. ja luutnantti Kaarle Leist. He puhuivat kapteini Leististä, joka eilen oli lähtenyt vähäiselle maatilalleen ja joka luultavasti samalla matkalla kävisi Harmaalassa. Kun Anna sivumennessään kuuli Harmaalaa mainittavan, seisahtui hän, ja herrat kääntyivät kaikki häneen päin. Vaan kun puhe heidän välillänsä samassa loppui, lähti Anna taasen matkalleen.
Kreivi G. ja luutnantti Leist olivat nähneet Annan. «Kuka oli tuo nainen? Hänellä oli jotakin kummallista silmissä«, sanoivat he molemmat yhtaikaa. —
Palatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein samalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut nytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään Harmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä. Hän huokasi ja meni — itkemään Marian kamariin.
Kun hän sinne tultuaan katseli ulos kadulle, seisoi luutnantti Leist hänen akkunansa alla ja näki hänet. —
Päivät kuluivat. Anna parka eli tunteissaan. Hänelle olivat hetket aamusta iltaan pitkät, illasta aamuun melkein loppumattomat. Hän kysyi, vaan ei kukaan vastannut; hän itki, vaan kyyneleet kuivuivat hänen poskillensa. — Harmaalasta ei kuulunut mitään. Niin onnellinen oli majuri —sen kotimies.