XXII.
Maria.
Ei ole lepoa lehossa,
Eikä onni oksapuiden
Asu mustan varjon alla.
Vaiva vaivuttaa levolle,
Vaiva vaivaapi uneni,
Vaiva herättää valolle,
Uuden päivän paistehelle.
Vanha runo.
Me leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat haihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä laatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset iloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät mukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä, iloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme. Me sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi hillitä niiden valtaa; — se on kaikki.
Suurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja.
Tunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat hirmuvaltiaista hirmuisimmat. —
Me palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme tunteiden vallan.
On ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla. Molempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta väliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän ääressä istuu ja kirjoittaa.
«Nyt on elokuun toinen päivä«, sanoi vihdoin vanha parooni.
Majuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan.
Kului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin ikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä tämän päälaelle sanoi hän: «Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni pitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. — Sinä sanoit tavanneesi kreivin?«
«Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan teidän talossanne«.
«Te kuulustelitte Johannesta?«
«Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli turhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on samana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin kaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat«.
«Kummallista!« jupisi majuri.
Samalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. — «Miten on Marian laita?« kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa.
«Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan kumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta…«
«Mitä«, huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei parasta ollut toivomista.
«Mutta mitä?« huusivat Klaus ja majuri.
«Hän olisi kuollut, ellei parooni Klaus olisi aikanansa saanut minua hänen luoksensa. Nyt minä vakuutan, ettei hän kuole. Tuleeko hän entiselleen enää, sitä en minä takaa«.
«Maria ei kuole! Maria ei jätä vanhaa isäänsä! Kiitos Jumalalle tästä sanomasta!« Ja majurin silmistä juoksivat kirkkaat kyyneleet.
Lääkäri kuiskasi muutaman sanan Klaus herran korvaan, ja Klaus, joka tähän asti oli istunut kirjoituspöydän vieressä, nousi hirmustuneena ylös.
«Niin, ellei maisteri Johannesta löydetä« — lisäsi lääkäri. «Ja minä…«
Mutta nyt kääntyivät kaikkein silmät ovelle päin. Kummallinen näkö! Maria, jonka lääkäri juuri oli jättänyt nukkumaan, seisoi siinä. Hänen hivuksensa olivat hajallaan, hänen poskensa paloivat kuumeesta, hänen silmänsä tirkistelivät kummallisesti. «Haa, petturi! Sinä istuit minun vieressäni; sinä luulit minun nukkuvan. Sinä lupasit estää nuo mustat aaveet karkaamasta minun päälleni. — Sinä menit pois«. Näin huusi hän.
Majuri oli vaipunut alas sohvalle; hän kätki käsiin kasvonsa.
«Maria! En minä mennyt pois; minä olen tässä«, sanoi nuori lääkäri, ja lähestyen neitiä, joka liikkumatta kynnyksellä seisoi, otti hän hänet syliinsä ja kantoi hänen kamariin.
«Johannes, Johannes! Minä tiesin, ettet sinä minua hyljää«, lausui Maria iloisella äänellä.
«Johannes pitää löytymän! Minä vannon, että vaikka hän olisi maailman ääressä, hän pitää löytymän!« huusi Klaus, joka Marian nähtyään vapisi liikutuksesta.
«Kiitos, kiitos, rakas Klaus!« vastasi majuri. «Sinä olet minulle antanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen jo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait lääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!« Ja majuri riensi kamariin Mariansa luo.
Klaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän istui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen.
«Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä, menettää Maria järkensä«, sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä, mitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä.
«Herra Jumala; tähän olen minä syypää!« voivotti parooni.
Marian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin tyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat antauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa enemmän kuin vuorokauden oli houraillut.
Nyt nukkui Maria. —
Kaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat, joiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla ja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa seisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se tylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan sama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka saa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän itsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin olemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi, seuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. —
Saarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän kevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi se jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli kirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona hirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon liittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta rehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt väärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi kerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi, kuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan partaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän voimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä heikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja sanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus ympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin hänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää tätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä murhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti muotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa oli.
Tässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi Maria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet muuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen sydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja varsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan herätä.
Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen.
«Johannes! Johannes!« huusi hän.
Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä oli ollut ilon kuva!
Kun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja lääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja joka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten niissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja muistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja vihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä — ei enää surun, vaan epäilyksen leimaukset.
Näin lepäsi hän muutaman minuutin.
«Isäni«, sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi hän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he jättivät hänen isänsä kanssa kahden.
Isälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla äänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän ajattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja vasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän rauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian luo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä.
Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa.
Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä entiselleen. — Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei kuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli Marian toivo voimissaan.
Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan — tulevan yksinään. Hän nousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: «Turhaa on hakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa«.
Nämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa ainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa. Hänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha, joka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja — tunnotonna kannettiin Maria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut. Silloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet hänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan samaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta toivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen aamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti Annan.
Lääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli hirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti makasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli hän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti hänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana huutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi ilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen ruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen sielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä sen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat päästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja eräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo näimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle.
Klaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä olisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen sydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin hän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan oven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä, ennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän väliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa väliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä näkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa selkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta.
Klaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma onnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen.
Klaus oli mennyt. — Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö unetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa lääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut iloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän oli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos katkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen menisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut.
Aamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko valaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita kasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos, jota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti sitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki Marian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa silmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen silmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi; mutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi ilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän:
«Pelastettu!«
Maria oli kovaa sotaa käynyt.
«Onko se totta, mitä minä unessani näin?« kysyi hän. «Onko Johannes mennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni kevytmielisyyttä?«
«Olisiko se totta?« kysyi lääkäri hiljaa.
«Se on totta, se on totta… Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä Johannes!… Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt, miten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja kuolemaani saakka rakastan«.
Marian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti.
«Kiitos Jumalan!« huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen viereen.
«Kiitos Jumalan!« huokasi parooni.
Kirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli turha. Se kirkkaus puhkesi — puhkesi kuumiin kyyneleisin.
Ja kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta hänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja kun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten vieryivät alas — silloin oli hän pelastettu. — Ja kun majuri hellästi pudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: «Sinä olet saanut takasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen käydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata«.
* * * * *
Katsoi aamun, katsoi illan,
Ei tiennyt mihin katosi.
Kalevala.
On päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen sydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa.
Klaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli suuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo kartanon pihalla. — Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä Klaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä. Että Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen kanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän hänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti kumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan Johanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä, kysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin ikäänkuin unesta heräsi ja lausui: «Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä olin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?« —
Mutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta itseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita hänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan.
Maria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun takasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi hyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa, ei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin saavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän Harmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli Marian vieressä ollut niin onnellinen.
Mutta parooni Klaus ei puhunut mitään.
Lähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa.
Viimeinen ilta oli käsissä.
«Me olemme jo vanhoja miehiä«, sanoi majuri. «Meillä pitäisi olla kokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme, täytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana olisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne lähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että Johannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin aikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei eroita heidän välinsä pituus«.
«Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta talooni, kun tiesin tuon asian!«
«Hm!« mumisi majuri. «Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi tuli«.
«Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä olisi nähty semmoisia kuin nyt«.
Näin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä silmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä levitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas kyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä ajassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän heräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin istunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä aina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta aina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän oli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin hän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen.
Töllin lasta muisti Maria näinä hetkinä.
Muistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut juhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän esiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin oli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski kirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: «Kuinka tyhmä minä olin!«
Hän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa:
«Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat tallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit minun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt loppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä on kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni ovat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni on muistikirjani toinen osa. — Ja tämä osa alkaa näin: «Harmaala, Harmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin kaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus: Johannes! Mutta — hän katosi«.
«Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja sydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama sydän: Löydät. — Minä tiedän, että minä sen löydän — muistoissani. Minulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä kaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt puhkeemattomain pilvien taakse«. —
«Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi kukaan nostanut pois? Ei — etkä kumminkaan uuvu painon alle! — Et, sillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle, ylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen ylös«.
«Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! — Mutta, Johannes! Sinä et kironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino minun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa onnetonta Mariaansa!«
Maria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi hän ylös ja lähti kamaristansa.
Pihalla näki hän Klaus paroonin.
«Minä pyydän, älkää kieltäkö!« rukoili Maria.
«Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?«
«Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!«
Ja kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä huomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut.
Siinä itki hän.
Kun Klaus puheli hänelle, sanoi hän: «Älkää häiritkö minun ajatuksiani!«
Kauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt sanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä oli tapahtunut.
«Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt«, sanoi hän. «Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala rangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä puolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen kevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan elämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja hänen muistonsa minun rinnassani. — Minä olen ylkäni uskollinen morsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää«.
Klaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria viimeksi mainitsi.
Kun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. — «Hurja tyttö!« sanoi majuri. «Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä —?«
«Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän rukkaset, mutta ahkera voittaa« — sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja lausuessaan silmäillen Klausta.
Maria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa.
Vielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He näkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta.
«Paha vieköön!« sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. «Sinä olet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus ihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?«
«Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita, jotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa keväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi vastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin saatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä«.
«Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen tiennyt!« huusi parooni.
«Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran rakastanut!«
«Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti«.
«Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos minut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian«.
«Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä kiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein…«
«Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt…«
«Surmannut itsesi!«
— «Jättäkäämme tämä puhe«, sanoi majuri. «Niinkuin arvasit, on Johanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti lupasin salassa pitää… Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut itseni«.
«Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en ymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun surmaamaan itseni«. —
«Sinua? Mutta Johannes rakasti… Maria… Kas nyt, houkuttelia, sait salaisuuteni«.
— «Rakasti Mariaa!« huusi parooni. — «Kuules, veljeni, nyt on jompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on vielä salaisempi kuin ennen«.
Kun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan.