XXIII.
Pirullisia aikeita.
Väsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat kattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin.
Vaan vaivattu sydän, särjetty sielu — missä ne lepoa löytävät? Tokko unen helmassa? —
Metsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella mieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi.
Hiljaisuudessa keskustellaan salaisia asioita; hiljaisuuden pimeydessä puhutaan pimeyden töistä. Hiljaisuus kuulee, vaan se ei näe. — Kun semmoisia salaisia asioita puhutaan, ei silloin siedetä seudussa liikaa korvaa. —
Metsän hiljaisuudessa, suuren kuusen suojassa seisoo kaksi miestä. Vesi tippuu heidän vaatteistansa. Heidän tänne tullessaan on satanut. — Eikä sade ole lakannut.
Heistä on toinen vanhempi, toinen keski-ikäinen. Toinen heistä on pitkä, laiha; toinen lyhyt — vielä laihempi. Hän seisoo oksain alla miettien. —
«No, Kyösti, vieläkö mietit?« kysyi lyhyempi, vääntäen vettä lakistaan.
Kyösti, pitempi, katsoi kolkosti eteensä. «Kuulkaa, kuinka ankarasti ukko jyrisee; nyt on oikein Jumalan ilma!« —
«Ilma! Se on minun mieleeni. Kuta julmempi, sitä parempi! Nyt ei ainakaan kukaan kuule meitä. No, mitä mietit? Viisisataa riksiä ja aika oivallinen torpanmaa Kärmälän vainion takana; viisi tynnyrinalaa niittyä, kymmenen tynnyrinalaa peltoa. Hullu, ellet siihen tyydy!« —
«Mutta mitäs te saatte! Suuren kartanon, viisikymmentätuhatta riksiä! —
Minä kalvavan omantunnon ja kiinitulemisen pelon hyvässä torpassani«. —
«Ha, haa, kalvavan omantunnon! Sitä sanaa en ole kuullut sinun maininneen, sittenkun minun tyköni tulit, ja siitä lienee jo toistakymmentä vuotta. Kuule, Kyösti! Minun täytynee nyt, koska sinä noin olet epäileväinen, sanoa, mitä aijoin sanoa vasta työsi tehtyä:
Tee työ, ja sinä saat Leenan vaimoksesi!« —
«Sanasta miestä, sarvesta härkää! Jos Leenan saan, niin en torpasta pidä lukua — —«.
«Sinä et enää epää! Se on oikein! Nyt olet taasen mies. Mutta muista, että kaikki käy omalla vastuullasi! Jos tulet kiini, niin on se sinun oma asiasi — minä olen syytön. Sinä olet luvannut, ettet minun nimeäni kertaakaan mainitse, jos noin hullusti kävisi«.
«Minä olen luvannut, ja minä pidän lupaukseni, sen olette jo ennen nähnyt«.
«No niin! Tässä erkanee tiemme. Niinkuin puhe oli äsken, rikot sinä tuulen puolisen akkunan; serkkuni luulee sen ukkosen ja tuulen syyksi. Jonkun aikaa sen jälkeen, kun sade ja ukkonen lakkaa, hiivit sinä saliin ja — sitten — — — No, kun on työsi tehty, sytytät sinä huoneen tuleen heitettyäsi pihalle raha-arkun ja paraimmat kalut. — Ennenkuin palkolliset heräävät, on tuli huoneessa saanut semmoisen vallan, ettei sitä kukaan tuumaakaan sammuttaa, ja sillaikaa pakenet sinä. — Minä, arvaat sen, valvon kamarissani, ja vasta silloin, kun naputat akkunalleni, olen minä näkevinäni valkean. Ymmärrätkö! Siten ei sinua kaivata, eikä sinua siis voi kukaan aavistaa syylliseksi«.
«Mutta, isäntä! Saattaisittehan odottaa jonkun vuoden. Vääpeli on jo vanha ja kivuloinen. Hän voisi ehkä pian kuolla«.
«Hullu, joko taasen epäät! Olenhan minä odottanut. Vääpeli tulee tosin päivä päivältä huonommaksi, mutta juuri sitä pelkään; jos hän olisi terve, en sanoisi mitään; silloin voisin toivoa hänen äkkipikaa kuolevan. Vaan nyt on hän jo usein puhunut antikirjan teettämisestä. Tuo entinen kirkkoherra mokoma otti häneltä sen lupauksen. Pitäjän köyhät saisivat silloin kaikki«.
«Mutta jos olisi semmoinen kirja jo tehtynä?«
«Ei, lempo vie, olekaan! Semmoinen mammonan orja on vääpeli, ettei hän velkakirjainsa seassa tallentaisi paperia, joka niin muistuttaisi hänen kuolemaansa. Mutta ei ole varmaa, ettei hän kuoleman käsissä sellaista kirjaa tekisi. — Vaan ilma kiihtyy. Nyt on aika sinun mennä«.
«Hyi perhana! Nyt on julmempi ilma kuin tarvittaisiin. Minä luulen akkunain olevan rikottuina, minun sitä tekemättäni«.
— «Onko sinulla…« kysyi isännäksi mainittu hiljaa kuiskahtaen — — «ymmärrät!…«
«On!« vastasi Kyösti kolkosti ja löi kädellään tuppeansa, josta puukon pää näkyi.
«No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on serkkuni…«
«Helvetissä…«
«Ha, haa! Oikein sanottu! No, — Jumalan haltuun!«
«Tahi pirun!« mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen.
Silloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä.
«Mitä nyt! — — Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?«
«En — etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. — Hyvästi nyt! —
Onnea!«
Kyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän kulkemaan jupisten itsekseen:
«Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!» —
Kun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti hämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista. Yltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat paukkuen jyrisivät.
Semmoinen yö on mustan pimeydentyön tekiälle toivottu. Silloin onnistuisivat aina rikokset, ellei eläisi hän, joka tietää ihmisten vehkeet tyhjäksi tehdä.
Kyösti kulki eteenpäin metsäpolkua. Hän ei seisahtanut, ei taakseen katsahtanut.
Mutta hänen takanansa! — Kun Kyösti lähti puun suojasta, nousi vierestä, ikäänkuin maasta, haamu, ihmisen muotoinen kumminkin. Tämä ei ollut maannut minkään puun suojassa. Pienen pensaan vierestä nousi hän, Märällä, vetisellä sammalella oli hän maannut. Hän kulki hiipien Kyöstin jäljessä metsäpolkua, ja leimaukset osoittivat hänelle tietä. —
«Piru!« jupisi Kyösti kulkiessaan. «Jo saat sinä minun työtä tekemään! Mutta ei syy ole minun. Miksi pitäisi minun elinaikani palveleman muita! Miksi on rikkaita? Meidän vaivaisten täytyy elää niinkuin linnut ilmassa; meidän täytyy rakentaa pesämme nyt sinne, nyt tänne ja joka taholla nähdä puutetta. Ei!… Julma on työ. se on totta; mutta se on pian tehty, ja sitten on Leena minun, viisisataa riksiä rahaa, torpanmaa, ja kun Kärmälä kuolee, niin…«
Tällaiset olivat hänen mietteensä, kun hän metsän halki kulki.
«Saakelin heittiö, isäntä! Luulit minun purkavan kauppamme, ja sinun täytyi itse saattaa minua tielle. Kas nyt! Tuolla on kartano… Hiljaisuus, urhous, voimaa!«
Kyösti hyppäsi aidan yli ruispellolle. Kun hän oli kymmenkunta askelta kulkenut, kuului hänen takanansa järähdys, joka ei ollut ukkosen. Aidanseiväs oli taittunut. Nyt seisahtui Kyösti, pelästyi ja silmäili taakseen.
Vaan ei hän mitään nähnyt. Hän huusi: «Onko siellä kukaan?« Hän ei vastausta saanut. Hän jupisi: «Jos se oli ihminen, ei saattanut se olla muu kuin isäntä. Hän tahtoo ehkä nähdä, uskallanko mennä«.
Kyösti lähti kulkemaan.
Mutta nyt kuului syvä huokaus, syvempi kuin äsken metsässä. Kyösti huusi kovemmalla äänellä: «Onko siellä ketään? Vaan kun hän pitkän aikaa seisottuaan ja silmäiltyään ympärillensä ei mitään nähnyt, ei mitään, kuullut, rupesi pelko tuntuvammasti tunkeumaan häneen. Hän muisti, mitä hän oli kuullut puhuttavan aaveista ja männinkäisistä, ja hän lähti kiireesti juoksemaan. —
* * * * *
Vähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko.
Hänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut sodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta sodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja lainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut rahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää!
Hän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on ovi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä, joiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän umpeen. — Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause:
«Raha on hänen elämänsä«.
«Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä panetin!« mumisi hän. «On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne rikkuvat«.
Ei ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli särkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi…
Ukko nousi ja veti kiini salin oven.
Huone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja akkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta akkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle konttaamaan. —
Siinä onkin jo mies.
Hän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan kynnyksellä. — Vaan silloin…
«Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi«, puhui vanhus kamarissaan. «Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat, eivätkä jaksa aikanaan mennä työhön… Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku huusi! Vait! — — Ei, ne lähtivät jo«.
Vaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies selällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku voimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä takasin.
Haamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki tuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. — Kummallinen näky, kun leimaukset valaisivat näitä molempia!
«Pelkää, vapise!« olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli.
Ei niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin.
Vaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi vuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut:
«Johannes, veljeni!«
Vuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat.
Molempain asema oli kummallinen.
«Pettynyt!« sanoi Johannes liikutetulla äänellä. «Sinun julma aikomuksesi ei onnistunut«.
«Jos sinä olet minua seurannut, jos huokaus metsässä oli sinun«, sanoi Kyösti, joka nyt oli tointunut ja noussut seisaalle, «niin tiedät syyn, miksi minä tähän työhön ryhdyin. Sinä tiedät, että minä olen köyhä ja siis onneton«.
«Minä tiedän syyn; mutta onnettomampi sinä olisit, jos olisi työsi onnistunut. Nyt mene, sano isännällesi, että ilman tätäkin työtä hänen on tili tehtävä nuorukaisesta, siitä nuorukaisesta, joka tänään haudattiin. Mene ja sano, että tapasit minun; mene ja pysy ammatissasi, palkollisena! Muista, että tänä yönä olet tavannut veljesi! —«
Tuon sanottuaan Johannes jätti Kyöstin.
Metsämaan Eevan nuorin ja vanhin poika — koska tapaavat he jälleen toisensa?
Kärmälän isäntä odotti tulisoihtua kesäyönä. Hän näki aamupuolella katuvaisen Kyöstin. Hän kirosi. Kyösti ei sanonut oikeaa syytä, miksi hän työnsä kesken jätti; hän sanoi vaan: «Minä tiellä tapasin pirun; piru vahtii kartanoa, ei sinne uskalla mennä«.
Johannes kulki eteenpäin, kulki kartanon ohitse. Hän ei suojaa hakenut. Hän kääntyi ja antausi uudelleen metsäpolulle. — Johannes tuskin muisti, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä ihmisen pelastukseksi. Johannes kulki kuin elävänä kuollut. —
Se polku, jota Johannes seurasi, vei Metsämaahan. Hän ei ajatellut, että hän syntymäkotoansa lähestyi. Hän ei ajatellut mitään. Hänen sydäntänsä poltti. —