I.
MATKAMME TARKOITUS.
"Legioonamme suuri ja laskematon on vielä outo ja liputon, mutta sen tuhannet osastot voivat aukaista muille tien, kun kuulat soivat."
Rudyard Kipling.
"En halua ollenkaan valehdella", sanoi perämiehemme Amos Livingston puhuen hyvin hitaasti ja harkitusti ja pyöräytellen mälliään toisesta poskesta toiseen, "mutta en luullakseni ole milloinkaan purjehtinut kurjemmassa pyykkisaavissa kuin tämä Annabel Lee on, ja minä olen sentään ollut mukana monessa myllyssä."
Laivaa ei saa kumminkaan milloinkaan moittia sen kapteenin kuullen, vaikka sen viat olisivatkin miten suuret tahansa. Tämä on totuus, jonka kokemukseni ovat osoittaneet paikkansa pitäväksi.
"Luullakseni näette siellä vielä huonompiakin", vastasi Annabel Leen kapteeni, "joita he kumminkin ylpeästi nimittävät 'sotalaivoiksi'. Peijakas, muutamat ihmiset eivät näytä ymmärtävän omaa parastaan! Muutamia viikkoja sitten, kun kerroitte minulle eronneenne entisestä laivastanne ja nähneenne viikkokausia nälkää maissa, ette voinut aavistaakaan pääsevänne Englannissa rakennetun kuunarin perämieheksi; laivan, jota —"
"Jonka rakentamiseen ei ole mennyt vuottakaan", sanoi perämies halveksivasti.
"Komentaa amerikkalainen kapteeni", jatkoi kapteeni tyynesti, "ja jonka omistaa yhtymä —"
"Puoliverisiä ja kapinoitsijoita."
"Sen miehistöön kuuluu —"
"Niin", pisti perämies vahingoniloisesti väliin, "keitä sen miehistöön oikein kuuluukaan? Sanokaahan se!"
"No niin." Kapteeni keskeytti puhaltaen sinistä taivasta kohti paru kolme savupilveä ja katseli niiden hajaantumista tarkkaavaisesti, ennenkuin hän lisäsi huomattavasti epäröiden: "Vaikka sen miehistö kieltämättä onkin hieman kirjava niin —"
"Tästä Evan Williamsista esimerkiksi, joka ei ennen elämässään milloinkaan ole ollut merellä muuten kuin hienona matkustajana, olette tehnyt toisen perä- ja päällysmiehen. Tuollainen tuhattaituri ei kykene käskemään ketään."
"Tule koettamaan!" sanoin vihaisesti, mutta hän ei välittänyt keskeytyksestäni.
"Tuki suusi, poikaseni! Puheeni on totta kuin evankeliumi etkä sinä kykene kumoamaan väitettäni."
En voinutkaan ja sen vuoksi vaikenin hämilläni, vaikka minua suututtikin vielä kovasti. Hän jatkoi entiseen tyyneen ja ärsyttävään tapaansa:
"Entä sitten tuo malaijilainen merirosvo Kasim, laivan nykyinen kirvesmies ja poosu, jolla on vyössään oikea asekokoelma? Hän sopii mainiosti juuri tällaiseen rauhalliseen kauppalaivaan, jollaiseksi tätä minulle sanottiin. Ja kiinalainen Chin, kokkimme, joka luullakseni on oppinut taitonsa vankiloissa ja kultakentillä, on, jos nyt ihmisen näöstä voidaan jotakin päättää, niin väärentämätön roisto kuin ikinä on sattunut näkyviini. Ja loput sitten: Johann Mahmud, tuo jaavalainen karkuunpäässyt taskuvaras, jota Batavian poliisit varmaankin innokkaasti etsivät, ja Froggie ja Pitkänmatkan Jussi, jotka ovat niin ujoja ja pidättyväisiä, etteivät he muista omia nimiäänkään, jos heillä nyt sellaisia on ollut olemassakaan syntymisensä jälkeen. Nuo kolme vielä mainitsematta olevaa kanakalaista poikaa ovat kyllä rauhallisia, mutta uskokaa sanojani, että he ovat synnynnäisiä tyhmeliinejä. Niin, miehistö on todellakin oikein valittua väkeä, juuri sellaista kuin tällainen vanha ravistunut nelikko tarvitseekin, joka on mädännyt niin kauan Singaporen satamassa, ettei siinä enää ole lahomatonta paikkaakaan. Muut kuin tällaiset meidänlaiset puolihullut tolvanat eivät astuisi siihen jalallaankaan, sillä siinä ei ole ehyttä lankkua eikä raakaa ja, lukuunottamatta teitä ja minua, ei yhtään kunnollista merimiestäkään."
"Onhan meillä Kasim", sanoi kapteeni tyynesti.
"Ah, pyydän anteeksi. Hän on kyllä merimies, mutta missä luulette hänen oppineen ammattinsa? Lyön vetoa, että se on tapahtunut hänen katkoessaan kurkkuja jossakin merirosvolaivassa. Jos hänellä vain olisi puhtaat paperit, ei hän olisi täällä."
"Hänen paperinsa eivät olleet niinkään huonot", vastasi kapteeni hymyillen hieman arvoituksellisesti. "Miksi hän pestautui laivaamme, en tiedä enkä halua ottaa siitä selkoakaan. Ja mitä meihin itseemme tulee, Amos, niin sanon sen sinulle, ettei ainoastaan säälimme noita köyhiä, sorrettuja ja liiaksi verotettuja filipiiniläis-raukkoja kohtaan taivuttanut sinua ja minua tähän hommaan. Tulimme tänne, koska ajat olivat huonot, ja päätimme panna henkemme alttiiksi kuljettaaksemme aseita kapinallisille. Älkäämme välittäkö Kasimin vaikutteista, kun hän vain on hyvä merimies. Ja —" kapteeni keskeytti kuullessaan perämiehen murahtavan jotakin käsittämätöntä.
"Ah, voin myöntää sen, mutta siinä onkin sitten kaikki", sanoi perämies vastahakoisesti. "Ja mitä noihin muihin tulee, niin —" Hän sylkäisi mereen tavalla, joka hyvin osoitti hänen mielipiteensä heistä.
"Luulen voivani kasvattaa heistä hyviä merimiehiä ennen heidän eroamistaan minusta", sanoi kapteeni vakavasti.
"Niin, elleivät he katkaise kurkkuanne sitä ennen!"
"Sellaista en pelkää", vastasi kapteeni nauraen. "Olemmehan olleet tällaisessa leikissä mukana ennenkin, vanha veikko, enkä ole sinun vielä milloinkaan ennen huomannut pelkäävän miehistöä, josta sinun, koira vieköön, ei tarvitse nytkään välittää. Kun pestasin nuo miehet, tiesin millaisia he ovat ja valitsin heidät juuri senvuoksi tähän tarkoitukseen. Kun tehtävämme supistuvat purjehtimiseen paikasta paikkaan ja pieneen tavaran vaihtoon näiden ja kiinalaisten kanssa, jolloin voimme näyttää niin viattomilta kuin ikinä vain ilkeämme, ei kenelläkään ole siinä puupenninkään edestä tekemistä, millaista väkeä meillä on laivassa. Asiat ovat hyvin nyt, mutta luulen liikkeemme muuttuvan toisenlaiseksi saatuamme määräyksemme ja lähdettyämme purjehtimaan saaria kohti. Olet ollut siellä pari kolme kertaa, kun olot siellä olivat rauhalliset tahi ainakin melkein säännölliset, ja sinä tiedät, millaisia he ovat. Kun sinä nuriset kaikenlaisille määräyksille aina silloin tällöin, kunnioitat sinä kumminkin oman pienen saarimaasi metsästyslakeja, jotka määräävät säästämään riistaa, määräävät suuria metsiä hirvilaitumiksi ja muuta sellaista." Perämies vaihtoi nyt levottomasti jalkaa ja punastui vihasta. Koska kapteeni tästä tiesi hänen nyt rupeavan purkamaan sisuaan, jatkoi hän nopeasti hymyillen, antamatta perämiehelle ollenkaan tilaisuutta aloittamaankaan: "Niin, luullakseni ei maailmassa nyt tällä haavaa olekaan Filippiinien saariryhmää suurempaa eläinpuistoa, jota eivät muukalaiset saa lähestyäkään ja jonka kaikki portit on heiltä suljettu. Espanjalaiset anastavat kaiken tietämättä oikein, mihin he saalistaan käyttäisivät. He eivät ole milloinkaan tehneet siellä mitään hyvää eivätkä he anna muidenkaan koettaa. Sinä et voi nousta siellä maihin luvatta eikä kukaan alkuasukaskaan voi matkustaa saarelta saarelle tahi maakunnasta maakuntaan cédulatta, eräänlaisetta lupakirjatta. Kun olosuhteet ovat tällaiset säännöllisinä aikoina, niin millaiset luulet niiden nyt olevan, kun koko Luzonin saari ja ehkäpä muutkin saaret ovat nousseet kapinaan? Ja juuri tuohon vakoilijain ja epäluulojen maahan olemme suostuneet purjehtimaan laivallamme ja viemään tavaramme maihin joutumatta kiinni. Pojat, aion antautua tuohon onnenkauppaan, kuten luullakseni tekin molemmat ja miehistökin, kunhan se vain saa selville, mistä on kysymys. Mutta meidän ei pidä kumminkaan kuuluttaa asioitamme liiaksi ja vaikka me olemmekin saaneet muutamia hurskaita, lakia pelkääviä merimiehiä laivaamme, jollaisten kanssa olen purjehtinut melkein alituisesti ja yleensä molemminpuoliseksi mielipahaksemme, hiipivät he heti ensimmäiseksi työkseen maihin, kun saavumme ensimmäiseen espanjalaiseen satamaan, juorutakseen pienistä mukavista asioista, joita he luulevat tietävänsä ja pitävät merkityksellisinä, vaatien sitten palkkansa kiemurtelematta. Ei, herra, tuollaista en aio sallia, jos vain voin sen estää."
"Mutta kuinka —?"
"Kuinkako?" sanoi kapteeni ivallisesti. "Kuulehan nyt, niin selitän. Jos otaksumme, että meillä on laivassa muutamia roistoja, niin luuletko sinä heidän omasta aloitteestaan menevän minkään maakunnan viranomaisten puheille?"
"Eivät tietystikään, sillä niin tyhmiä eivät he suinkaan ole. Luullakseni kaivataan heitä jokaista kaikissa paikoissa, joissa he joskus ovat olleet."
"Varmasti! Laivan kapteenikin tarvitsee joskus tuollaisia hurjia roistoja suunnitelmiensa toteuttajiksi ja nämä meidänkin miehemme saavat nyt näyttää, mihin he kelpaavat. Tiedän, ettei miehistöni kavalla suunnitelmiani, vaikka heidän palkkansa onkin pieni, ja, kuten jo äsken sanoin, teen heistä merimiehiä ennen eroamistamme. Muuta en heiltä vaadikaan, paitsi hieman terveellistä pelkoa kapteeniaan kohtaan. Ja mitä laivaamme tulee, en kehukaan sitä täydelliseksi enkä kiellä, että mieluummin olisin ottanut höyrylaivan tähän tarkoitukseen, mutta kerjäläisellä ei ole varaa valita, ja luullakseni ovat rahat melkein yhtä vähissä tämän omistajalla kuin sen miehistölläkin. Kuunarimme on aika näppärä laiva, eikä meidän nyt tarvitse pelätä amerikkalaisia risteilijöitä, kuten saarronmurtajien nuoruuteni aikoina, jolloin ei auttanut turvautuakaan hätätilassa purjeisiin. Mutta näiden herrain käsistä me kyllä livahdamme ja ainahan on mukava tietää, ettemme ole menettäneet rahaa. Annabel Lee on täydellisesti sen arvoinen, mitä yhtymä siitä maksoikin."
"Vai niin!" sanoi perämies vihaisesti. "Niin, hieno laivahan se epäilemättä on ja hienothan sillä on tarkoituksetkin. Ihmettelen vain, millaisia hulluja me oikeastaan olemme, kun aiomme antautua niin päättömään seikkailuun."
"Seikkailuunko?" toisti kapteeni hitaasti. "Niin, luullakseni on tuo oikea nimitys sille, vanha saapas, ja olen iloinen, että sen keksit. Siitä kehittyykin erinomainen seikkailu ja me, päällystö ja miehistö, olemme kaikki seikkailijoita. Sinä ja minä olemme tunteneet toisemme jo monta vuotta, Amos, ja kokeneet yhtä ja toista elämässämme. Mitä teit ennen tutustumistamme, et ole kertonut enkä minäkään ole milloinkaan kysynyt."
Perämiehen punakat kasvot muuttuivat yhä punaisemmiksi. "Enkä minäkään teiltä, George W. Hemingway."
"Tiedän sen!" Kapteeni ojensi pitkän ruskean kätensä, ja perämiehen päivettynyt koura tarttui siihen puristaen sitä lujasti. "Luullakseni meillä kummallakin oli omat syymme", jatkoi kapteeni, "ja pätevät olikin, poistua kodistamme ja isänmaastamme tähän kirottuun, kuohuvaan maailman nurkkaan, lähteäksemme nyt niin uskalletulle matkalle, ettei sellaista ole moni mies tehnytkään; mutta noissa syissä ei ole muilla, kuin meillä itsellämme penninkään edestä tekemistä. Sen jälkeen kuin opimme tuntemaan toisemme, olemme totta puhuen olleetkin seikkailijoita, jos vain maailmassa nyt sellaisia on olemassakaan. Ja luultavasti kuolemmekin seikkailijoina joko hukkumalla ensimmäisessä hirmumyrskyssä, johon Annabel Lee joutuu, tahi jonkun laivamiehemme puukon lävistäminä, saamalla noille saarille tultuamme iskun päähämme tahi suistumalla mereen jostakin tyrskyveneestä, riutumalla kuumeeseen jossakin likaisessa espanjalaisessa vankilassa tahi kuolemalla mukavasti kojuihimme, kuten maakravut suvaitsevat sanoa. Vanhoina hyvinä aikoina sanottiin meikäläisiä 'herrasseikkailijoiksi'. Amos, ihmettelenpä", hän paljasti harmaan päänsä katsellen hetkisen miettiväisesti sinistä merta, "saammeko mekin tuon saman nimen silloin kun muutamme maksuosoituksemme rahaksi."
"Hämärältä se ainakin nyt näyttää", vastasi perämies synkästi. Hänestä ei tänään näyttänyt mikään toivorikkaalta.
"Ei ainakaan minusta", sanoi kapteeni naurahtaen surullisesti, kuten minusta kuulosti. "Mutta kun loppu tulee, olipa se sitten millainen tahansa — ja luullakseni ei se tule niinkään pian ponnistuksistasi ja toivostasi huolimatta, vanha veikko — takaan, että kohtaat sen kuin mies, Amos, ja toivon voivani seurata esimerkkiäsi, kuten tämä nuori Williamskin, ellen suuresti erehdy."
"Koetan ainakin parastani", vastasin innokkaasti.
"No, tuohan kuulostaa jo joltakin", vastasi hän katsoen minuun ystävällisesti. "Olet ehkä liian nuori tähän hommaan, poikaseni, ja ellei kokosi osoittaisi sinua kahdeksantoistavuotiaaksi, en olisi ottanutkaan sinua milloinkaan mukaani. Nyt olet sinä kumminkin työssä kiinni ja vaikka oletkin vielä poikanen, on sinulla nyt oiva tilaisuus koettaa onneasi. Voit nimittää itseäsi myöskin seikkailijaksi, jos vain haluat. 'Seikkailusta seikkailuun!' olkoon tunnuslauseemme, ja tuottakoon se meille onnea."
Hän käveli pari kertaa edestakaisin mitättömällä kannellamme, meni sitten perään vapauttaen malajilaisen peräsimestä ja lähettäen miehen keulaan. Hän halusi ohjata silloin tällöin ehkä sen vuoksi, että hän tahtoi tuntea, miten pieni laivamme kiisi eteenpäin hänen kätensä suuntaamana pitkien, ikävien kuukausien kuluttua, jotka hänen oli ollut pakko viettää maissa.
Sillä aikaa oli meillä, perämiehellä ja minulla, aikaa ajatella äskeistä keskustelua ja tulevia tapahtumia. Olin poikamaisesti utelias saadakseni kuulla enemmän matkamme suunnasta ja sen tarkoituksesta. Vihdoin rohkaisin luontoni ruveten kyselemään vanhalta happamelta perämieheltämme.
"Noista Filippiineistä en tiedä juuri mitään", aloitin tunnustelevasti. "Olen kyllä nähnyt nuo saaret kartassa, mutta sehän on melkein sama kuin ei mitään. Purjehdimme Luzoniin, emmekö purjehdikin, saariryhmän suurimpaan? Kartassa näyttää se aivan kalalta, jolla on hyvin omituisen muotoinen pyrstö."
"Hm, omituinen kala se onkin", vastasi hän. "Luullakseni saat siitä enemmän kuin tarpeeksesi, ennenkuin olemme selviytyneet asiasta. Luzonin pinta-ala on viidettäkymmentätuhatta peninkulmaa ja siellä asuu useamman rotuisia ihmisiä kuin missään muualla maailmassa samanlaisessa paikassa, tietääkseni. Espanjalaiset sanovat koko saarta omakseen, mutta kaikkialla on vielä paljon itsenäisiä heimoja, pieniä mustia kääpiöitä vuoristossa, puoli- ja täysiverisiä malajilaisia, kiinalaisia ynnä muita, sanalla sanoen miehiä, jotka haluavat katkaista pääsi ensi näkemässä lisätäkseen sillä roskakokoelmiaan. He asuvat kumminkin vuoristossa, etkä luultavasti joudu tekemisiin heidän kanssaan. Etelässä taasen, Manillassa ja sen ympäristöillä, asuu tagalogilaisia, jotka aina näihin asti ovat totelleet espanjalaisia lakeja, maaherroja ja pappeja ja jotka ovat paksuja kuin heinäsirkat ja yhtä nälkäisiäkin. Lyhyesti sanoen, espanjalaiset ovat sortaneet heitä niin, että heidän kurjuutensa on ollut ääretön, heidän voimatta estää sitä enempää kuin lampaat, jotka eivät ymmärrä mitään. Mutta nyt ovat he, ymmärrettyään vihdoinkin asian, ryhtyneet kapinaan, ja mekin olemme matkalla pistääksemme sormemme tuohon piirakkaan polttaaksemme ne ehkä siinä, koska sekaudumme sotaan, jossa meillä ei ole hiventäkään tekemistä."
Tämä kuulosti ilahduttavalta ja minä kuuntelinkin kunnioittavasti vaitiollen. Sanoakseni kumminkin totuuden olivat tunteeni niin erilaiset ja hämmentyneet, etten luultavasti olisi voinut pukea niitä sanoiksikaan, vaikka olisin koettanutkin. Muutamia päiviä aikaisemmin olin iloinnut saadessani vaihtaa korkean tuolini eräässä Singaporen tukahduttavan kuumassa liikekonttorissa tulevaan paikkaani Annabel Leessä, vaikka kapteeni tarjotessaan sitä minulle ei tarkoin selittänytkään laivan laatua ja matkan tarkoitusta. Nyt tiesin oikeiksi perämiehen huomautukset, joita ei kapteeni olisi suvainnut kuunnellakaan keneltäkään muulta. Laivamme oli jonkun kerran maailmassa mainiona pidetyn pienen kuunarin madonsyömä jäännös, jossa ei ollut enää muuta jäljellä tuosta sen aikuisesta loistosta kuin solakka runko ja pari vaskitykkiä. Sen miehistö oli kirjaimellisesti ala-arvoinen, koottu kun se oli satamain huonoimmista aineksista, joiden ainoa halu oli päästä maasta karkuun, sanalla sanoen, se oli sellaista joukkoa, jota ei joku toinen kapteeni olisi ottanut laivaansa maksustakaan, kuten perämiehemme huomauttikin. Kuten kaikki nuo muutkin, Livingstonkin mukaan luettuna, olivat hekin tulleet laivaan aavistaen hieman vaaroja, jotka heitä odottivat ja joihin he antautuivat epäilemättä mieluummin kuin entisiin. Niin, olimme kaikki seikkailijoita, jotka olimme iloisia saadessamme purjehtia vapaasti satamasta ja entisestä elämästämme. Millaista kapteenin ja perämiehen edellinen elämä lienee ollutkaan, en tiedä, mutta heidän yhteiset kokemuksensa kuulostivat hyvinkin kovilta. Tiesin niiden sisältävän useamman kuin yhden haaksirikon ja kapinan, ja olin kuullut puhuttavan ajoista, jotka olivat olleet kovempia kuin ne, jolloin laivanomistajat olivat epäröineet ottaa palvelukseensa kovaonnista kapteenia tahi pestata perämiestä, jonka luonne oli niin ärtyisä. Sellaista olivat aina seuranneet puute ja kieltäytymiset maissa, neekerien työ nälkäpalkoilla ja joskus aivan työttömätkin ajat. Arvasin heidän läpäisseen ne, toinen katkeran ivallisesti ja toinen alituisesti muristen, mikä vain peitti hyvän joukon rehellistä luonnetta ja lannistumatonta rohkeutta.
Oma elämäni, vaikka olinkin vasta kuudentoistavuotias, ei ollut niinkään helppo. Vuosi sitten tulin Malaccaan isäni luo, joka oli kauppiaana siellä. Hänen pääsyynsä kutsuessaan minut luokseen lienee ollut hänen kykenemättömyytensä suorittamaan minun kouluttamisesta aiheutuneita kustannuksia Englantiin ja ehkä sekin, että hän toivoi liittämällä nuorta voimaa liikkeeseensä saavansa sen jälleen elpymään rappeutuneesta tilastaan. Mutta kuinka sen asian laita nyt lienee ollutkaan, eivät hänen suunnitelmansa kumminkaan toteutuneet. Hänen kauppansa oli lamautumassa, kuten hän itsekin, vaikka emme kumpikaan sitä silloin varmasti tienneet. Seuraava huono kausi tappoi hänet jättäen minut taistelemaan elämäni puolesta vararikkotilassa olevin liikkein, mitättömin tuntemuksin kauppa-asioista ja muutamin ystävin, jotka eivät olleet paremmissa varallisuussuhteissa kuin minäkään, sillä vanhan paikan merkitys kauppamaailmassa väheni vähenemistään, ja aivan rahoitta. Vähässä ajassa ennätin kiertää maat ja mannut koettamassa onneani, ennenkuin suopea kohtalo saatti minut omituisen sääliväisyyden edustajan, kapteeni George Washington Hemingwayn, Amerikan Yhdysvalloista kotoisin olevan seikkailijan yhteyteen. Muutamien viikkojen, tuttavuuden jälkeen uskoin hänelle niin paljon elämästäni kuin luulin tarpeelliseksi, ja kun hän sai kuulla minun vain kuluttavan aikaani elääkseni, vaikka minun nuoret jäseneni ja innokas mieleni ikävöivätkin jotakin jännittävämpää ja seikkkailurikkaampaa, tarjosi hän minulle paikan pienessä laivassaan, jonka päällikkyyden hän oli juuri ottanut haltuunsa.
Sellainen oli laivan päällystö, mutta entä miehistö? Malaijilainen, jonka kapteeni oli vapauttanut ruorista, tervehti meitä ohimennessään, ja nähtyäni hänen ilkeät ja viekkaat kasvonsa tiesin millaisia muutkin miehemme olivat. Esimerkiksi Froggie, eräs jostakin ranskalaisesta siirtokunnasta kotoisin oleva mustalainen, joka puhui omituista ranskan, englannin ja malaijin kielten sekoitusta, oli hyvin vaitelias entisyydestään. Hän oli kumminkin siksi kokenut kalastaja, että toivoimme hänestä hyvää merimiestä, eikä hänen luonteensa, niin paljon kuin me sitä tunsimme, ollut sen huonompi kuin muidenkaan, semminkin kun otetaan huomioon eräs toinen malaijilainen, joka makasi keulassa purjeen suojassa ja jolle toinen sanoi jotakin ohimennessään. Häntä oli Singaporessa sanottu paljon pahemmaksi mieheksi kuin tuota toista. Kasimista taasen, tuosta solakasta ja jäntevästä malaijilaisesta ystävällisine käytöksineen ja hymyineen, oli liikkeellä hyvin perusteltuja huhuja, jotka viittasivat merirosvoiluun ja hurjiin väkivaltaisuuksiin, mutta syntyperäisen viekkautensa ja muutamien vaikutusvaltaisten suojelijain avulla oli hän onnistunut välttämään rangaistuksen alkuasukasvaltioissa, eikä häntä vastaan englantilaisissa siirtomaissa ollut vielä ilmennyt mitään niin raskauttavaa, että hänet sen perusteella olisi voitu vangita. Muista miehistä näyttivät Pitkänmatkan Jussi ja Chin suurimmilta roistoilta, vaikka emme tienneetkään mitään oleellista heistä. Johann Mahmud oli liukas, öljytty ja hyvin kohtelias javalainen ja loput olivat kesyjä kanakapoikia, jotka olivat erinomaista merimiesainesta, mutta joilla ei vaaran hetkellä tehnyt mitään.
Sellaisella laivalla sellaisine miehistöineen purjehdimme nyt itäänpäin juuri niihin aikoihin, jolloin monsuunituulet muuttivat nämä aurinkoiset itäiset meret oikeiksi vaaran paikoiksi, pois kaikesta sellaisesta, jota tavallisesti sanotaan sivistykseksi, laiksi ja järjestykseksi, maihin, joissa enemmän kuin milloinkaan ennen voima oli ainoa oikeuden mittapuu. Ja kun epäilyksiemme ja turvattomuutemme lisäksi tiesimme vielä risteilymme kokonaan kansainvälistä lakia rikkovaksi ja kun olimme varmat, ettei tahtilippu, jonka suojassa purjehdimme, eivätkä vallat, joiden alamaisia me muutamat olimme, voineet eivätkä tahtoneetkaan suojella meitä ollenkaan vaaran sattuessa, oli yrityksemme todellakin oikea seikkailu.
Sillä lastiruumaamme oli viekkaasti kätketty manchesteriläisten palttinapakkain, metallitavarain ja kaikenlaisen rihkaman alle halpoja pyssyjä, ampumatarpeita ja ja muuta sotatavaraa kapinoitsijoille, jotka tahtoivat lopettaa espanjalaisten vallan Filippiineillä.