II.
MALAIJILAINEN KASIM.
"Hän oli lempein mies, mikä milloinkaan on upottanut laivoja ja katkonut kauloja."
Byron.
Muutamia öitä myöhemmin, ollessani vahdissa kannella, juttelin malaijilaisen Kasimin kanssa, joka oli ruorissa. Olin alkanut hieman aavistaa, mitkä syyt olivat tuoneet hänet Annabel Leehen; ja mitä jo tiesin ja vielä enemmänkin arvailin, muuttivat hänet hyvin mielenkiintoiseksi olennoksi silmissäni. Huolimatta siitä, mitä perämies oli kertonut hänestä, tahi ehkäpä juuri sen vuoksi, minua huvitti suuresti keskusteleminen hänen kanssaan, sillä kaikissa tapauksissa ei joka päivä suoda tilaisuutta jutella useimmista asioista taivaan alla ja muutamista sen yläpuolellakin epäillyn merirosvon ja vielä epäillymmän salamurhaajan kanssa.
Malaijilaisilla merillä harjoitettu merirosvous ei ole aivan samaa kuin tuo, joka on tehnyt kapteenien Kiddin ja Morganin nimet kuuluisiksi. Sille eivät suoneet romantiikan hohdetta mitkään kätketyt aarteet eivätkä puheet erinomaisesta onnesta, vaan se oli julmaa, tavallista ja hyvin kauhistuttavaa taistelua, jossa oteltiin rakkaan hengen ja kansallisen olemassaolon puolesta säälimättömän raivokkaasti. Olin kuullut siitä jotakin jo ennenkin ja nyt sain kuulla enemmän ymmärtääkseni sitä paremmin.
Perämies arvosteli malaijilaisia, ja heidän keinojaan valkoisen miehen kannalta, mutta minä olin syntynyt heidän joukossaan ja viettänyt lapsuuteni saman sinisen taivaan alla heidän toverinaan. Olin sitten palannut heidän luokseen, ennenkuin poikavuosieni vaikutteet olivat kokonaan haihtuneet, ja viettänyt sitten vuoden heidän keskuudessaan sellaisten olosuhteitten vallitessa, että olin oppinut katselemaan vaikutteiden ja aloitteiden pintaa syvemmälle, oppien siten tuntemaan heidät paremmin. Ruskeitten miesten tavat eivät ole samat kuin valkoisten, ja teot, jotka mielestämme ovat julmat, ovat heidän mielestään ainoat jonkun rikoksen kunnialliset rangaistukset. Verikosto on heidän mielestään oikeutettu ja kaikki keinot ovat luvalliset sen saavuttamiseksi.
Kun hänen epäilystensä ja pidättyväisyytensä kuori kerran vain oli puhjennut, selitti Kasim minulle tämän ja paljon muuta lisäksi nähtyään, että halusin oppia ja omaksua hänen opetuksensa ivatta, jota tuo arkatunteinen malaiji enimmän pelkäsi. Hän opetti minulle purjehdustaitoa ja merenkulkua paremmin kuin moni muu olisikaan voinut, miekkailua pitkällä miekalla ja keihäänkäyttöä, ilmaisten minulle, sitten kuin hän oppi minut paremmin tuntemaan, alkuasukasten tapoja ja liikkeitä, jotka sittemmin olivat minulle suureksi hyödyksi. Omituisimmat ja kaameimmat olivat kumminkin hänen minulle lempeässä tähtienvalossa kertomansa jutut, tähystäjän seistessä paikoillaan suoraan edessämme keulassa ja vahdin torkahdellessa kannella, vanhan laivamme kyntäessä tietään tuonne kaukaiseen itään, josta useimmat hänen kertomuksistaan olivat kotoisin.
Ja omituisia olivatkin nuo puheet idän viekkaudesta ja hämärästä lännen tuntemuksesta, vanhan maailman taikauskosta ja epäilyksistä, kun ne kaikki oli kummallisesti sekoitettu toisiinsa jutuiksi, joissa puhuttiin ahneudesta ja uteliaisuudesta, rohkeudesta ja pelosta, kostosta ja julmuuksista, taisteluista, murhista ja nopeasti sattuneista käsittämättömistä kuolemantapauksista, taikuuksista, asioista, joita ei voitu selittää eikä nähdä, mutta jotka värisyttivät selkää pimeydessä ja vapisuttivat hieman mieltä vielä päivänkin valossa. Omituisimpia näistä jutuista oli kertomus hänen omasta maanpakolaisuudestaan maissa, jotka sijaitsevat kaukana hänen syntymäseutunsa ihanista saarista. Osan siitä sain kuulla juuri tänä erikoisena yönä.
"Miehet ovat keskustelleet keskenään, tuan", sanoi hän katsellen kirkkain silmin minuun, koettaen nähtävästi lyhdyn himmeässä valossa nähdä kasvojeni ilmeet, "ja sanoneet olevansa uteliaat saamaan selville, mihin tämä laiva suuntaa kulkunsa poistuttuaan tältä rannikolta, tietysti vain senvuoksi, että nyt on sota. Muutamat ovat arvailleet Kiinaa, muutamat Acheenia ja eräs sanoi meidän varmasti olevan matkalla Manillaan." Koetin olla niin totinen, ettei mikään kasvojeni ilmeiden muutos ilmaisisi mitään. "Jos määräpaikkamme on Manilla", jatkoi hän tyynesti, "on se mielestäni hyvä. Me Sulun malaijit vihaamme noita lempeitten valkoisten miesten pohjoisesta tuomia orjia, mutta muutamat meistä ovat kumminkin asettuneet sinne asumaankin. Minullakin on ystäviä kaupungissa, ja mikä on vielä parempi, minulla on siellä vihamiehiäkin. Toivon erittäinkin tapaavani erään, ja jos hän on siellä, ovat asiat oikein hyvin."
"Kuka hän on ja miksi niin erikoisesti tahdot juuri häntä tavata?" kysyin, koska sekä hänen sanansa että käytöksensä kiihdyttivät uteliaisuuttani.
"Luulen sinua ystäväkseni, tuan. Mikä kummallinen ajatus, että valkoinen mies on Sulusta kotoisin olevan malaijin ystävä! Harmittaako se sinua, tuan?"
"Ei!" vastasin suoraan. "Minulla on ollut hyviä ystäviä malaijien joukossa ennenkin."
"No, se on hyvä", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ja totta puhuen ei se harmita minuakaan. Sanon sinulle kumminkin, tuan, että jos olisit espanjalainen englantilaisen asemesta, katkaisisin kurkkusi ennen tikarillani kuin sanoisin sinua tuaniksi eli ystäväkseni. Oletko kuullut puhuttavan meistä Sulun malaijeista?"
"En paljonkaan", oli minun pakko vastata. "Tiedän saarenne olevan Filippiinien saariryhmän eteläisimmät. Espanjalaiset sanovat niitä kaikkia omikseen, mutta te haluatte olla itsenäinen, oman sulttaaninne hallitsema kansa. Olette senvuoksi taistelleet —"
"Ah, olemme tapelleet ensimmäisestä valkoisten sinne-tulopäivästä alkaen. Viekkauksin ja petoksin ovat he pakottaneet muutamia sulttaanejamme tunnustamaan heidät herrakseen; ja nyt ovat he suurine teräslaivoineen ja tykkeineen hävittäneet kaupunkimme ja saaneet vanhat miehemme pelon valtaan. Mutta joukossamme on vielä monta, jotka ovat vannoneet profeetan parran nimessä tahtovansa olla vapaat, ja sellaisina haluamme joko elää tahi kuolla. Useat meistä ovat vannoneet tappavansa niin monta espanjalaista kuin suinkin ja kuolla taistelussa. He ovat todellakin onnellisemmassa asemassa kuin minä, jolla on yksityinen kosto suoritettavana ensin. Tiedätkö, tuan, että minäkin, vaikka olenkin päällikön poika ja olen ollut päällikkö itsekin, olen myöskin ollut valkoisten miesten vankina. Olen hikoillut katutyössä naisten ja lasten ivaillessa minua — minua — ja vahtien ja asestettujen sotilaitten seisoessa vieressä. Silloin, jos milloinkaan, teki mieleni kääntyä päin ja tappaa, tullakseni vain tapetuksi, ellen olisi halunnut kostaa miehelle, joka oli saattanut minut sinne. Senvuoksi odotin kärsivällisesti, söin vankien riisiä, taivutin pääni ja tottelin niin nöyrästi noita valkoisia miehiä, että he luulivat minun, Moro-merirosvon, kuten he minua nimittivät, tulleen jo niin lannistetuksi kuin nuorena viidakosta vangitun pukin. Kun olin siten saanut heidän valppautensa vähenemään, pakenin muutamalla kanootilla Borneoon englantilaisten turviin. Siellä menin laivaan ja olen sittemmin nähnyt monta maata, mutta en omaani, ja monta vierasta kansaa, mutta en heimoani. Nyt palaan vielä kerran, mutta ennenkuin matkustan kotiin ystävieni luo, on minun löydettävä tuo, joka kavalsi minut. Kysyit äsken, kuka hän on. Hän on eräs sukulaiseni ja entinen ystäväni. Yhdessä purjehtivat isämme ryöstämään Palawanin rannikoita, jonne he lopulta asettuivat asumaankin. Siellä me synnyimme ja kasvoimme luottaen toisiimme kuin rakkaat veljet. Sitten sattui tapaus, joka muutti hänet vihollisekseni. Rakastuin ja tyttö vanhempineen oli niin suostuvainen liittoon, että kaikki näytti käyvän hyvin. Mutta Muhamed, ystäväni, melkeinpä veljeni, Muhamed Kasim Tubay, rakasti tyttöä myöskin, vaikka en sitä silloin tiennyt. Hän meni salaisesti suuren espanjalaisen päällikön luo ilmiantaen minut muutaman milloinkaan suunnittelemattomankaan salaliiton johtajaksi, ja minut saatiin viekkaudella vangituksi. Silloin ystäväni huomasivat hänen petoksensa alkaen ahdistaa Muhamedia, jolloin hän pakeni, ja me olemme ajaneet häntä takaa paikasta paikkaan. Katsohan, tuan", ja hän veti kapean tikarin vyöstään, "takaa-ajo oli kerran niin hurja ja hän pakeni niin nopeasti, että tämä jäi hänen vuoteelleen, joka oli vielä kuuma hänen ruumiinsa lämmöstä. En saanut häntä silloin kiinni, mutta me tapaamme vielä toisemme jonakin päivänä. Olen säilyttänyt hänen tikarinsa tappaakseni hänet silloin. Siitä tulee mainio kosto, eikö tulekin?"
Miehen äänessä oli niin verenhimoinen sävy, että se täytti mieleni kauhulla. Tuo oli todellakin vihaa, sellaista, jollaisesta en milloinkaan ennen ollut tiennyt enkä olisi voinut kuvitellakaan.
Hän ymmärsi kai vaistomaisesti ajatukseni, koska hän sanoi hitaasti: "Valkoisten miesten veri on erilaista kuin ruskeitten. Et voi ymmärtää tunteitani, tuan, etkä käsittää, miten vihaan noita espanjalaisia, jotka ovat sortaneet meitä ryöstäen maamme omakseen, ja miten sammumaton kostonjanoni on tuota omaan heimooni kuuluvaa kavaltajaa kohtaan. Ja kumminkin, tuan, ilmaisevat sinunkin silmäsi joskus, että ne voivat sekä vihata että tappaa."
Hänen sanansa muistuivat mieleeni kerran kauan tämän jälkeen.
Hetken kuluttua jatkoi hän synkästi: "Viholliseni voi tuskin aavistaakaan minun olevan valkoisen miehen laivassa, ja senvuoksi ei hän nyt ehkä osaakaan paeta. Jos voin löytää ja tappaa hänet, eivät näiden pitkien vuosien odottaminen ja hakeminen merkitse mitään. Veri verestä! Tappaa — tappaa?- tappaa!"
Hänen äänensä kohosi ja hänen mielentilassaan tapahtui tuollainen nopea, heidän rodulleen ominainen muutos. Silmien välähdellessä ja käsien höltyessä lujasta otteestaan rattaasta mumisi hän itsekseen hurjia lauseita koraanista ja hyräili pätkiä vanhoista lauluista, joissa kerrottiin syttyneestä vihasta ja tyydytetystä kostosta. Tuollainen luonne on hirveä, tiesin sen kokemuksesta, sillä olin sen useammasti kuin kerran nähnyt johtavan murhiin.
Tiesin hänen pitävän minusta omalla omituisella tavallaan luottaen siihen, että olin hänen ystävänsä, mutta olin nähnyt heikäläisten kääntyvän lähimpiään ja rakkaimpiaan vastaan tappaen sokeasti, silloin kun tuollainen raivokohtaus oli saanut heidät valtaansa. Hänen ystävyytensä ei suojelisi minua nytkään, jos hän vaipuisi tuohon tilaan. Muistaen tuon pienen tikarin olisin nyt halunnut olla kaikkialla muualla, paitsi nykyisellä paikallani. Mutta ei mikään olisi ollut vaarallisempaa kuin osoittaa pelkoa ja koettaa paeta. Vahti nukkui, eikä siellä niin ollen ollut ketään, lukuunottamatta tähystäjää keulassa, jonka olisin voinut huutaa avukseni. Minun oli siis lannistettava hornanhenki hänessä yksinäni ja aivan heti.
Laskin käteni ruorirattaalle, katsoin Kasimia suoraan silmiin ja sanoin hitaasti: "Olet ohjannut laivan pois suunnastaan. Etkö milloinkaan voi oppia ohjaamaan?"
Hetkisen katsoi hän minuun vaitiollen, naurahtaen sitten. "Ah, ja minä kun olen opettanut sinut, tuan. Olin — ehkä nukuksissa", lisäsi hän sivellen kädellään silmiään. "Mutta nyt olen hereilläni ja tiedän velvollisuuteni." Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten: "Jos olisit paennut, tuan, olisin tappanut sinut ja sitten nuo röhkivät siat", hän viittasi kädellään nukkuviin miehiin. "Lopuksi olisin surmannut itseni enkä olisi milloinkaan voinut tyydyttää kostoani. Olet pelastanut minut siitä, tuan, ja minä kiitän sinua. Nyt on sinun herätettävä vahti, ja neuvoni on, että kutsut kapteeninkin kannelle. Noissa pilvissä tuolla on niin paljon tuulta, että työtä riittää meille kaikille, mikä onkin hyvä."
Hänen sanansa kaikuivat korvissani, sillä olin hyvin iloinen hänen mielensä muutoksesta, vaikka saimmekin työskennellä kovasti kolme seuraavaa tuntia. Emme ennättäneet muuta kuin reivata purjeet ja kiinnittää köydet keulassa, kun hurja vihuri syöksyi ylitsemme. Sitä seurasi pian toisia, ja jokainen mies sai työskennellä kaikin voimin Kasimin ollessa ruorissa koko ajan tarmokkaana, valppaana ja varuillaan, kuten hyvä merimies ainakin. Kaikki vaara hänen puoleltaan oli sillä hetkellä ohi.
"Ja hänkö siis on paras miehemme, tuo hurjimus!" huudahti perämies seuraavana päivänä kuultuaan mitä oli tapahtunut. Sillä ottaen huomioon, että tuollaisia kohtauksia voi ehkä sattua Kasimille tulevaisuudessakin, olin kertonut kaikki kapteenille, ja pienessä omituisessa tasavallassamme, jossa vain muutamia valkoisia oli kaikenvärisiä miehiä vastaan, oli asioista keskusteltava vapaasti meidän kolmen kesken. "Siunatkoon, mehän tanssimme aivan toimivan tulivuoren laella."
"Luullakseni ei tässä tanssiminen paljonkaan auta, ainakaan mitä sinuun tulee", sanoi kapteeni katsellen meidän happamiin naamoihimme.
"Tanssia tahi kiroilla, se on samantekevää eikä se meitä liikuta. Mutta miten luulette tämän kaiken loppuvan?"
"Meidän on annettava kaiken vain mennä menojaan. Nykyään on päähuolemme nykyisyys, joka ei näytä niinkään synkältä kuin sinä sen luulet olevan. Pieni laivamme osoitti viime yönä, miten se voi suoriutua kovastakin tuulesta. Se on tarpeeksi merikelpoinen näille leveysasteille huolimatta hirmumyrskyistä, joita eivät Atlantilla kulkevat postilaivatkaan voisi kestää. Ja Kasim, jos hän tulee raivoon, kuten voi tapahtua, niin tietysti —"
"Luullakseni ei meidän tarvitse pelätä sellaista enää", sanoin nopeasti väliin.
"Hyvä, toivokaamme parasta", sanoi hän hitaasti, hymyillen perämiehen epäilevälle ilmeelle. "Ja kaikesta huolimatta on hän paras merimies, mitä milloinkaan olen hänen heimostaan tavannut, eikä se ole mikään vähäarvoinen asia."
Tähän mielipiteeseen yhdyin minäkin sydämestäni, vaikkakin itsekseni, sillä tietoni meriasioista olivat vielä hyvin mitättömät, asia, jota perämies ei sallinut minun niinkään pian unhottaa.