III.
MANILLAAN.
"Satain polvien ajan on meitä tuuditettu rakkauden ja vihan harhakuviin kummiin, mutt' jokaisest', jok' valvoo nukkuessa veljen, on totuus pahempi, kun verrataan sit' näkemyksiin tummiin."
Shelley.
Sellaiset, jotka osaavat niitä hakea, löytävät varmasti "idästä" pieniä satamia, joissa tapahtuu paljon kummallisia asioita.
Ne voidaan helpommin löytää sieltä, missä Euroopan holhous tahi Kiinan tahi Siamin yliherruus painavat keveimmin kuninkaitten ja rajahien, mahtavien tahi vähäpätöisten, enimmäkseen vähäpätöisten, valtaa, hallitsijain, jotka ovat itsenäisiä kaikissa muissa suhteissa paitsi nimellisesti, kunhan he vain vuosittain lähettävät lähetystöjä ja veroja, joita sanotaan tavallisesti "lahjoiksi", Singaporeen, Pariisiin, Pekingiin tahi Bangkokiin. Tuollaisiin satamiin tulee kaikenlaisia laivoja monenlaisin omituisin tarkoituksin, ollen täynnä tahi hakien kaikenlaista omituista lastia, ja varustettuina paperein, jotka mitä häpeämättömimmin valheellisuuksin vievät voiton kaikesta, mitä milloinkaan on esitetty poliisituomioistuimien ratkaistavaksi kotona.
Tuollaisesta pienestä satamasta olimme mekin saaneet lastimme, jota oli sukkelasti nimitetty "maanviljelysvälineiksi", "rautapumpuiksi" ynnä muuksi ja joka oli huolellisesti sullottu pitkiin, vastenmielisesti ruumisarkkuja muistuttaviin lautalaatikkoihin. Ne oli tuotu, se ei kuulu asiaan miten, eräästä erityisestä puolueettomasta valtakunnasta, jonka välit Espanjan kanssa olivat nähtävästi mitä parhaimmat, mutta saatuamme ne laivaamme olimme myös saaneet ohjeita Annabel Leen isännistöltä — salamerkki sähkösanoman eräässä paikassa, johon eräs kaapeli loppui — että purjehtisimme erääseen toiseen pieneen paikkaan odottamaan "matkustavaisia" ja lopullisia ohjeita. Sittemmin poikkesi pari sotalaivaakin sinne täydellisesti ystävällisin aikein tutkiakseen jotakin merikarttaa tahi ottaakseen selville, olivatko heidän ilmahavaintonsa oikeat, tahi jossakin muussa merkityksellisessä ja tärkeässä asiassa. Sitten kuin kapteeni oli ovelasti tyydyttänyt kaikenlaisten erisuuruisissa veneissä luoksemme tulleitten kohteliasten meriupseerien uteliaisuuden ja kuten hän itse sanoi "heiluttanut tähtilippua heidän silmiensä edessä niin kauan kunnes heitä oli alkanut pyörryttää", oli hänen pakko myöntää, että oli aika lähteä jo liikkeelle.
Mutta tuo liikkeellelähtö ei ollutkaan niin helppoa kuin olisi voitu luulla, sillä kolme kertaa emme saaneet muita ohjeita kuin "tehdä joku kauppa ja matkustaa" — johonkin muualle. Vihdoin saimme hyvin huonoja uutisia. Odotettuja merkityksellisiä matkustajiamme, joiden läsnäollessa eivät tuon maakunnan, johon olimme matkalla, kapinallisten liikkeet tulisi onnistumaan, oli kielletty lähtemästä eräästä kaupungista, joka oli vielä liian kuuma, jotta he olisivat voineet olla siellä turvassa. Meidän oli pantava kaikki vaaralle alttiiksi ja mentävä sinne heitä noutamaan — lähdettävä Manillaan, joka oli Filippiinien ja espanjalaisen vallan pääkaupunki idässä.
"Suoraa hulluuttahan sellainen on! Sehän on aivan sama kuin pistäisimme päämme leijonan kitaan ja pyytäisimme sitä puremaan sen poikki", sanoi perämies vihaisesti.
"Kyllähän se on hieman onnenkauppaa", vastasi kapteeni miettiväisesti, "mutta juuri senvuoksi voi se juuri onnistuakin. He eivät voi milloinkaan uneksiakaan, että julkeamme purjehtia heidän satamaansa silloin, kun ruumamme on täynnä aseita kapinallisille, ja sitäpaitsi ei sotaa ole vielä julistettukaan, eivätkä he milloinkaan tule näkemään tähtilipulla huomattavammasti pöyhkeiltävän kuin tässä kuunarissa. Luullakseni eivät he uskalla tarkastaa laivaamme, ja kaikissa tapauksissa on meidän toteltava määräyksiä."
Arvailin, kuka miehistämme oli ennustanut meidän olevan matkalla Manillaan. Oliko se vain onnellinen sattuma, vai oliko se jonkun tietävän varma ennustus? Jos asian laita oli niin, niin kuinka se oli tullut hänen tietoonsa, ennenkuin kapteenikaan oli kuullut siitä mitään? Koetin saada urkituksi sen Kasimilta, mutta hän sanoi unhottaneensa koko tuona yönä tapahtuneen keskustelumme, ja tietysti olin minäkin niin varovainen, etten ilmaissut mitään kysymyksilläni. Hämmästyin ensin hetkeksi, mutta päätin ottaa asiasta selvän jolloinkin myöhemmin.
Tällä välin purjehdimme Keltaisen meren poikki lounaisesta puhaltavan monsuunin hännän kuljettamina ja saavuimme asianomaisesti Manillan satamaan. Sitten me ankkuroimme ulommaksi, vaikka laivamme tarvitsi todellisuudessa niin vähän vettä, että hyvin olisimme voineet purjehtia jokeenkin. Satamaviranomaiset tulivat laivaan ja heitä seurasi tuo tavanmukainen alkuasukasten veneitten joukko myytäväksi tuomineen hedelmineen, kasviksineen ja monenlaisine muine kauppatavaroineen. Meidän tavaton tulomme ei herättänyt kumminkaan mitään huomiota. Viranomaiset eivät olleet erikoisemmasti uteliaita eivätkä varustajammekaan olleet lähettäneet meille mitään erikoisia ohjeita, joten kapteeni jälleen tiesi, että hänen oli pysyttävä paikoillaan, odotettava eikä kysyttävä mitään.
Omasta puolestani suostuin mielelläni odottamiseen. Katselin tuota kaunista, outoa ja aina vaihtelevaa taulua arvostelevin silmin, taulua, joka oli täynnä tuon idän päihdyttävää tuoksua, jolle me kaikki murisemme, mutta jonne me kaikki ikävöimme takaisin kuollaksemme. Näin tuon kaiken hyvin ruusunhohteisten silmälasien värittämänä.
Kuten aina ennenkin koetti perämies nytkin parhaansa haihduttaakseen innostukseni.
"Vanhanaikainen luola, eikö olekin?" murisi hän katsellessaan suurta satamaa, kaupungin matalia taloja ja sen läpi virtaavaa täyteenahdettua jokea. "Ihmettelenpä, onko täällä ollut maanjäristystä sen jälkeen kuin olin täällä viimeksi. Ah, ne ovat täällä hyvin tavallisia", sanoi hän vastaukseksi kysyvään katseeseeni. "Etkö ole milloinkaan ollut täällä ennen? Vai et. Jos pääset täältä hengissä poistumaan, mikä ei ole ollenkaan luultavaa, et halua tänne milloinkaan enää, jos sinulla on vain hiemankaan järkeä, mitä suuresti epäilen. Nuo muhkeat maanjäristykset", hän katsahti halveksivasti muutamiin lähellämme ankkurissa oleviin suuriin laivoihin, "ovat varmaankin yhtä suuressa pulassa kuin mekin, sillä muuten ne eivät olisi täällä. Kun otetaan huomioon tulli- ja satamamaksut, kaikenlaiset viekkaudet ja sakot, joita ei kukaan ihminen maailmassa voi aavistaakaan, mitättömät rahdit, joille ei kukaan kunniallinen ihminen kallista korvaansakaan, tällaiset pienet laivat kuin tämä meidän on, joka voi purkaa lastinsa laiturille, on kunniallisen ansion saaminen hankala silloinkin, kun kauppa täällä on vilkas, saati sitten nyt, jolloin kapina on lopettanut sen kokonaan. Sitten voi myrsky saavuttaa sinut joko sisään tahi ulos purjehtiessasi, etkä ole aina suojassa siltä, vaikka sattuisit olemaan ankkurissa täälläkin, sillä tämä lahti on liian suuri suojellakseen varmasti. Jos olet täällä liian kauan, voi sattua, että miehesi sairastuvat koleraan, rokkoon tahi johonkin tuollaiseen, ja nyt tietysti liittyy näihin vielä pelko, että mahtavat ystävämme, kapinalliset, sytyttävät kaupungin ja laivat tuleen jonakin yönä, ja kun he kerran vain pääsevät kaupungin herroiksi, katkaisevat he jokaisen vangiksi ottamansa valkoisen miehen, naisen ja lapsen kurkun, olipa hän sitten espanjalainen tahi joku muu."
Hänen murinansa ei tehnyt minuun kumminkaan minkäänlaista vaikutusta. "Toivoakseni säästymme tuolta kaikelta sen ajan kuin olemme täällä. Paikka on hieno, vanhanaikainen kaupunki, joka näyttää hyvin mielenkiintoiselta", sanoin toivovasti silmieni seuratessa ympärillämme liikkuvien omituisten alusten liikkeitä. Laivojen — vierillä oli paljon proomuja, joihin joko purettiin tahi joista otettiin tavaraa, omituisesti rakennettuja lotjia, jotka olivat neliskulmaisia ja hyvin raskaita perässä olevine korkeine bamburuo'oista ja palmunoksista rakennettuine suojuksineen, ilmavasti puettuine alkuasukkaineen ja läheisistä kylistä tahi saarista tuotuine kaikenlaisine tavaroineen; monella tavalla rikattuja tahi rikaamattomia purjeveneitä, soutuveneitä ja keveitä kanootteja, jotka liukuivat sinne tänne kuumassa auringonpaisteessa lukemattomien eri kielten suristessa ilmassa. Taempana oli pieniä mitä erilaisimpia purjeveneitä täynnä oleva joki, jonka molemmin puolin kaupunki sijaitsi. Tuolta näkyivät vanhan linnoituksen harmaat vallit ja lujat tornit, ja kauempana uuden kaupunginosan poimuiset tiilikatot puitten ja puistojen vihreyden keskeltä. "Se näyttää hyvin mielenkiintoiselta", toistin lopullisesti.
"Mielenkiintoiseltako? Voi täti parkaani!" murisi perämies. "Taidat ollakin oikea 'oi voi, kuinka ihanaa!' naismatkustaja", lisäsi hän kiusoittavasti mennen tiehensä. Mutta minä vain nauroin. Idän loisto oli lumonnut minut, ja halusin maihin saadakseni lähempää tarkastella tämän minulle aivan oudon maan elämää.
Pienessä kuunarissamme oli kumminkin tarpeeksi salaperäisyyttä ja jännitystä pitämään yllä tuota tunnetta paljon senkin jälkeen kuin kaukaisten ihastusten unelmat olivat sulautuneet sataman näköalojen ja meren tavalliseen todellisuuteen. Kapteeni, ollen näennäisesti kauppa-asioissa toisten kauppiasten kanssa, myyden ja ostaen tahi ollen myyvinään tahi ostavinaan, miten milloinkin sattui, niin kylmästi ja välinpitämättömästi, että jokainen pettyi, odotti vieläkin, kuten sen hyvin tiedän, jotakin sanomaa tahi odotetun matkustajamme tuloa. Ei kukaan mies, olipa hän sitten valkoinen, ruskea, keltainen, virkamies, kauppias tahi joku muu, lähestynyt laivaa herättämättä jonkunlaista toivoa sydämessämme. Kumminkaan ei sanottu sanaakaan eikä tehty merkkiäkään, jottei salaisuutemme olisi joutunut julki.
Ainoastaan meidän kolmen valkoisen miehen piti oikeastaan tietää asiasta, mutta epäilin usein, että nuo laivassamme olevat terävät tummat silmät näkivät enemmän kuin olimme tarkoittaneet niiden nähtäväksi. Välttääksemme epäluuloja käytiin maissa niin vähän kuin suinkin. Ainoastaan kapteeni teki tuon matkan joka päivä kauppa-asioittensa vuoksi, mutta perämies ei milloinkaan. Minä kumminkin sain mennä ja tulla niin vapaasti, että se ihmetytti itseänikin, mutta huvitti minua äärettömästi huolimatta levottomuudestani, että sanoma tulee ja pakottaa meidät heti toimimaan.
Tämä hiljainen valppaus ei ollut kumminkaan ainoa kiihoittimeni. Kasim, jota perämies sanoi "eläväksi asevarastoksi", kuljeskeli, saatuaan luvan mennä maihin, joka paikassa, milloin kiinalaisten milloin alkuasukasten kaupunginosissa. Kaupungin ympäristöillä olevan maakunnan häiriytyneet olot, siellä kun alkuasukkaat joko olivat tahi luultiin olevan ilmi kapinassa, olivat aiheuttaneet ankarat määräykset, ettei saanut kantaa aseita eikä liikkua pimeän tultua ulkona. Muinakin aikoina kohdistivat morojen, joiksi espanjalaiset yleisesti nimittivät saarten muhamettilaisia alkuasukkaita, turbaanit ja jakut espanjalaisten epäluulon niiden kantajiin. Kumminkin olen nähnyt Kasimin selvästi näkyvine tikareineen ilmestyvän hiljaa ja varovaisesti milloin mistäkin etukaupungin pienestä bambumajasta tahi hiipivän ohitseni juuri silloin, kun jonkun pienen hämärän, mielestäni mitä mielenkiintoisimpia esineitä täynnä olevan kaupan varastelevalta kiinalaisomistajalta ostelin jotakin kapinetta. Eräänä iltana törmäsin häneen pimeässä ja vältettyäni töin tuskin hänen tikarinsa iskun oli meidän molempien pakko lähteä kiireesti pakoon kadulla käyskentelevää patrullia. Koska tiesin hänen pyrkimyksensä, odotin päivittäin saavani kuulla jotakin hänen ja hänen vihollisensa välillä sattuneesta yhteentörmäyksestä tahi taistelusta jonkun hänen omaan heimoonsa kuuluvan petturin kanssa, sitä seuraavasta kiinniottamisesta ja joutumisesta linnaan, koska hän oli uskaltanut häiritä maailman katolisimman hallitsijan antamia määräyksiä.
Sattui kumminkin niin omituisesti, että nuo molemmat odottamani tapahtumat — kapteenin toivomat ohjeet ja Kasimin ja hänen vihollisensa tapaaminen — yhtyivät ja minä sekauduin niihin molempiin. Poikkesin nimittäin kerran erääseen pieneen kiinalaiseen kauppaan ostaakseni muutaman kauniisti koristetun veitsen, johon muutamia päiviä ennen olin suuresti kiintynyt, mutta jonka viimeinen hinta oli kumminkin silloin kohonnut suuresti yli silloisten varojeni. Minulla oli tuo veitsi toisessa kädessäni ja toisella tarjosin juuri erilaisia hopearahoja sen maksuksi, kun käsivarteeni nopeasti tarttui joku kolmas henkilö, jota en siihen asti ollut kaupan hämärässä huomannutkaan. Rahat putosivat kädestäni vierien pitkin lattiaa. Pyydettyään nöyrästi anteeksi alkoi häiriön tekijä auttaa minua niiden hakemisessa. Ollessamme kumarruksissa toistemme vieressä kuiskasi hän: "Odotan teitä muutamia minuutteja ulkopuolella. Haluan jutella kanssanne." Sitten, ennenkuin ennätin vastatakaan, pisti hän muutamia dollareita kouraani, luullakseni enemmän kuin olin pudottanutkaan, ja poistui vaitiollen kaupasta.
Lukuunottamatta sitä, että hän oli kiinalainen, en ollut juuri nähnyt hänestä sen enempää, mutta uteliaisuuteni oli herännyt ja kaikki haluni enempään kaupantekoon olivat rauenneet. Minua kiukutti niiden muutamien minuuttien menetys, jotka kauppias pakotti minut viipymään, sillä nyt kun en enää halunnut veistä, oli hän innokas päättämään kaupan. Vihdoin hän hyväksyi ensimmäisen tarjoukseni, jolloin heitin rahat tiskille, pistin veitsen taskuuni ja poistuin kaupasta.
Tunsin noiden kavalien mongolien tavat siksi hyvin, etten toivonutkaan saavani tavata uutta tuttavaani heti. Kävellessäni katua alaspäin ilmestyi hän kumminkin muutamasta oviaukosta ja yhtyi vaitiollen seuraani. Katselimme toisiamme hetkisen luullakseni hyvin epäluuloisesti. —
En tiedä, miksi tunnuin hänestä vastenmieliseltä jo ensi katsaukselta, mutta luultavasti olin hänen mielestään vielä liian nuori käsillä olevaan tehtävään. Minulla puolestani, ainakin mitä näöstä voi päättää, oli hyvät syyt vastenmielisyyteeni häntä kohtaan, sillä hän oli epäilemättä roistomaisimman näköinen itämaalainen, mitä milloinkaan olin nähnyt, vaikka perämiehen sanojen mukaan meillä oli jo suurenmoinen kokoelma sellaisia laivassa.
Ensiksikin oli hän menettänyt toisen silmänsä luultavasti miekan iskusta, ja huonosti parantunut haava, jotka oli sen muistona, antoi niin veitikkamaisen ilmeen hänen kasvoilleen kuin olisi hän alituisesti iskenyt silmää pahaaennustavasti. Hänen niskapiiskansa oli varmaankin sitten myöhemmin leikattu poikki, sillä hänen kalottinsa alta pisti vain esiin muutamia takkuisia hiustupsuja eikä siihen kiinnitetty pitkä palmikko ollut nähtävästi hänen omansa. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi sitäpaitsi hyvin huonoa luonnetta, sillä tutustuminen lain peloittaviin kouriin kuvastui siitä selvästi, ja sitäpaitsi oli hänen hartioissaan ja selässään kyttyröitä, jotka viittasivat toisenlaisiin rangaistuksiin.
Hänen pukunsa oli aivan tavallinen kulin puku, ja puheessaan käytti hän tuon saman ihmisluokan huonoa englannin kieltä, mutta hänen äänensä ja käytöksensä olivat hyvän kasvatuksen saaneen sivistyneen miehen — miellyttävät, viehkeät ja hyvin kohteliaat.
"Oletteko", hän kumarsi, "tuon pienen kuunarin, Annabel Leen, perämies?"
"Olen", vastasin lyhyesti.
"Tahdotteko olla niin hyvä ja viedä pienen ilmoituksen kapteenillenne?"
"Kyllä", vastasin jälleen. Tiesin kumminkin silmieni ilmaisseen mielenkiintoa ja hämmästystä, koska hänen muotonsa synkistyi paheksuvasti.
"Olette vielä niin nuori, ettette voi pitää suutanne kiinni."
"Tiedän milloin puhun ja milloin olen vaiti", sanoin vihaisesti. "Ilmaiskaa minulle asianne, niin ilmoitan sen suoraan kapteenille. Ettekö ymmärrä?" kysyin, sillä en tiennyt, johtuiko hänen jatkuva epäröimisensä sanojen ymmärryksen puutteesta vai epäluottamuksesta minua kohtaan. "Vien ilmoituksenne suoraan kapteenille, ilmaisematta sitä kenellekään muulle", toistin vielä kerran.
"Ymmärrän", sanoi hän omituisesti hymyillen ja kohauttaen olkapäitään.
"Kapteeni on varmaankin lähettänyt teidät tänne kuulemaan ilmoitustani?"
"Ei minua ole kukaan lähettänyt", aloitin, mutta nähdessäni tuon omituisen hymyn jälleen puhetoverini huulilla keskeytin äkkiä. Oliko minut lähetetty? Senkövuoksi siis, että satuin osaamaan useita malaijilais-murteita ja voin niin ollen ymmärtää hieman Manillan filippiiniläisten kieltä, tagalogiakin, vai senkötähden, että nuoruuteni ja vähäpätöisyyteni tekivät minusta luotettavan välittäjän, minun oli sallittu kierrellä kaupungissa niin vapaasti, olipa perämies monesti vapauttanut minut töistänikin, jotka olivat osa velvollisuuksistani, ja lähettänyt minut maihin muristen hyväluontoisesti pojista ja huvituksien paljoudesta, joitta he eivät voi elää?
"Kapteeni näyttää olevan viisaampi kuin olen osannut aavistaakaan", sanoin itsekseni puoleksi vihoissani, puoleksi hyvilläni, lisäten sitten ääneen: "No sanokaa nyt asianne!"
"Sanokaa hänelle, että hän valmistautuu lähtemään millä hetkellä hyvänsä Tumabongiin. Hänen tietämänsä miehet tulevat huomenillalla laivaan matkustaakseen sinne. Ymmärrättekö?"
"Tuleeko miehiä huomenna laivaamme matkustaakseen kanssamme
Tumabongiin?"
Hän nyökäytti päätään. "Sanokaa hänelle myöskin, että Cavitéssa oleva pieni tykkivene pitää silmällä Annabel Leetä, joten sen on tämä sivuutettuaan jatkettava matkaansa Kiinaan päin jonkun matkaa ja palattava sitten Tumabongiin. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, Annabel Leen on petettävä Cavitéssa oleva tykkivene ja palattava sitten Tumabongiin. Onko vielä muuta?"
"En tiedä enempää. Eräs mies, eräs hyvin mahtava mies", sanoi hän halveksivasti hymyillen, "tulee laivaanne ja kertoo enemmän, kun kapteeninne vain sanoo tagalogin kielellä: 'Ne viisikolmatta haluavat matkustaa Tumabongiin.' Älkää vain unhottako tätä ja erittäinkin on teidän muistettava tuo sana 'viisikolmatta'. Ei, ei ollenkaan!" huudahti hän huomatessaan, että aioin kirjoittaa nuo sanat muistiin taskukirjaani. "Älkää kirjoittako, sillä se voi olla hyvin vaarallista." Hän vilkasi pelokkaana yli olkansa taakseen kuiskaten sitten: "Ehkä meitä vahditaan, ja jos joudutte kiinni, takavarikoidaan kirjanne ja kaikki tulee ilmi. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", vastasin ja katsoin vuorostani taakseni,, sillä hänen ilmeinen vaaranpelkonsa oli tarttunut minuunkin. Tulla äkkiä yllätetyksi ja ryöstetyksi ei ollut mitään tavatonta tähän aikaan, ja minulla oli yksinäinen pitkä matka edessäni hämäriä kapeita katuja pitkin satamaan, ja ilta alkoi jo pimetä. Pistin siis kirjan jälleen taskuuni ja käännyin sanoakseni jäähyväiset toverilleni.
Mutta hän oli hävinnyt yhtä äänettömästi kuin hän oli ilmestynytkin, jättämättä mitään jälkeä, luullakseni johonkin oviaukkoon, joita oli kummallakin puolellani. Tällainen ilmeinen pelko hänen puoleltaan vahvisti jollakin tavoin omaakin säikähdystäni ja senvuoksi aloin kiiruhtaa niin nopeasti kuin suinkin laivaa kohti. Matkani kulki erään kaupunginosan kautta, joka ei milloinkaan ennenkään liene ollut hyvässä maineessa, saati sitten nyt, jolloin ilma oli täynnä häivyttäviä huhuja ja jolloin kerrottiin, että kapinalliset pääsivät silloin tällöin tuntemattomina kaupunkiin ryöstämään ja murhaamaan vihaamiansa valkoisia miehiä, heidän itsensä joutumatta juuri milloinkaan kiinni. Niin ollen oli epävarmuus niillä tienoin suuresti lisäytynyt.
Rientäessäni eteenpäin olin silloin tällöin kuulevinani, takaani varovaisia hiipiviä askelia, jotka lisäsivät vauhtia silloin kun minäkin ja loittonivat silloin kun seisahduin kuuntelemaan, jota, tunnustan sen suoraan, en tehnyt usein. Sitten ilmautui vielä toinenkin toivottomuuden syy. Suoraan edessäni olevalta kadulta, jonka kautta minun nyt oli kuljettava, kuului meteliä, huutoja, kirouksia ja lyöntejä. Siellä ryöstettiin varmaankin parhaillaan jotakin, joten sinne meno oli ilmeisesti vaarallista, mutta takaa päin uhkaava vaara oli ehkä vieläkin suurempi. Seisahduin hetkeksi miettimään tilannetta, mutta kiiruhdin sitten eteenpäin tietäen kaikissa tapauksissa jokaisen askeleen vievän minua lähemmäksi laivaani.
Kierrettyäni nurkan voin hämärästi erottaa muutamia yhdessä kasassa kieriskeleviä olentoja, mutta tultuani lähemmäksi huomasin siinä olevan noin puoli tusinaa turbaanipäisiä malaijeja, joista eräs oli pitkänään maassa toisen seisoessa kahareisin hänen päällään nähtävästi puolustaen häntä ja muitten koettaessa hurjasti pistellä heitä tikareillaan. He pitivät pahempaa elämää kuin milloinkaan olin kuullut malaijien tapellessaan saavan aikaan — tarkoitan kaupungissa, jossa viranomaiset ovat kieltäneet katutaistelut. Mielestäni aiheuttivat tuon melun kumminkin vain nuo neljä ahdistajaa eivätkä nuo pari puolustajaa, jotka vaitiollen näyttivät vain tappelevan henkensä puolesta.
Koettaessani sivuuttaa heidät huusi kumminkin maassa makaava nopeasti: "Tuan, tule auttamaan!" jolloin huutajan äänestä tunsin hänet laivatoverikseni Kasimiksi. Vai hän siinä olikin, ja epäilemättä oli hän juuri kostotoimenpiteissään saanutkin aikaan tuon kahakan, vaikka näyttikin siltä kuin tässä erityisessä tapauksessa osat olisivat kokonaan vaihtuneet.
Tehtäväni ei kumminkaan ollut nyt tuomita, kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä. Kasim kuului miehistöömme, ollen muutamissa suhteissa ystävänikin, ja oli nyt joutunut hyvin hankalaan asemaan. Senvuoksi tartuinkin juuri äskettäin ostamaani veitseen ja syöksyin joukkoon päästäen varmasti yhtä hurjan ja äänekkään sotahuudon kuin nuo toisetkin.
Kuultuaan sen hajautuvat viholliset hieman, kuten olin toivonutkin. Hyökkäsin lähimmän miehen kimppuun ja paiskasin toisen menemään kaikin voimin. Muudan heistä, en tiedä kuka, sillä en silloin vielä tiennyt olevani haavoitettu, löi takaisin viiltäen poskeni pahasti, mutta taisteluinto oli heissä sammunut, ja arvattavasti luulivat he minulla olevan tovereitakin. Kaikissa tapauksissa he pakenivat huudellen mennessään ja koettaen siten, kuten sitten jälkeenpäin huomasin, lähettää patrullin niskaamme, sillä en ennättänyt muuta kuin nostaa Kasimin maasta ja silmätä hänen haavojaan, kun huomasin sotamiesosaston ympäröineen meidät, ja eräs lihava luutnantti selitti espanjan kielellä meidät vangituiksi, koska olimme tapelleet kadulla.
No niin, sitä emme voineet kieltääkään, eivätkä he voineet tahi sitten eivät tahtoneet ymmärtää selityksiäni, että olin sekautunut asiaan puolustaakseni erästä miestämme. Ajatellessani sanomaa, joka minun oli toimitettava kapteenille heti, yritin pakoon, mutta lyönti miekanlappeesta palautti minut jälleen järkiini ja minun oli seurattava heitä hiljaa ja katkerin mielin vankilaan.
Koska en ollut milloinkaan ennen ollut vankilassa, tuntui tämä ensimmäinen tutustumiseni siihen hyvin vastenmieliseltä, semminkin kun sanoma poltti aivojani ja olin juuri huomannut haavani. Tilanne tuntui minusta perin sietämättömältä, sillä en tyhjän vuoksi ole tulinen walesilainen. Tietysti oli minun suunnattava vihani jotakin kohtaan, ja haukuttuani tarpeeksi oven toisella puolella olevaa tyhmää ja puhettani ehkä aivan ymmärtämätöntä vahtia käännyin Kasimin puoleen, joka sitoi omiaan ja ystävänsä haavoja ja kiroili kovaa onneaan, joka oli auttanut vihollisen pakoon hänen kostoltaan.
Lausuin hänelle mielipiteeni hänen kostostaan vihaisesti ja säästelemättä sanoja. "Ja tämän mielettömyytesi johdosta on meidät nyt teljetty tällaiseen likaiseen ja mitättömään koppiin, joka on liian kurja englantilaisille sioillekin, sen sijaan että meidän pitäisi olla töissämme Annabel Leessä, jonne meitä juuri kiihkeästi odotetaan!" lisäsin raivoissani. "Kauniiseen loukkuun olet sinä nyt saattanut sekä itsesi että minut."
Hän kuunteli moitteitani hämmästyttävän nöyrästi. "Olen pahoillani, tuan. Tämä paikka ei todellakaan sovi valkoiselle miehelle, mutta en voi sitä todellakaan nyt auttaa. Tällä kertaa en hakenut vihollistani, vaan hän ystävineen väijyi minua, tahi jotakin toista, en tiedä varmasti. Tiedän ainoastaan, että kun Abdulrahman, tämä ystäväni, ja minä, kiersimme kulman, huusi joku heistä, ei Muhamed Asim Tubay, viholliseni, vaikka hänkin oli siellä: 'Täällä on eräs Annabel Leestä', jolloin he hyökkäsivät muitta mutkitta kimppuumme. Taistelimme henkemme puolesta emmekä kostaaksemme. Olin jo kaatunut muutaman iskusta ja minut olisi tapettu, ellet olisi tullut avukseni."
Tämä hämmästytti minua. "Mikä syy heillä oli hyökätä jonkun Annabel
Leen miehen kimppuun?"
"Kukapa sen tietää, tuan? En minä ainakaan."
Tämä oli oudoksuttavaa ja merkillistä antaen aihetta monenlaisiin ajatuksiin. Miten tuo lihava luutnantti miehineen oli juuri parahiksi ennättänyt siihen meitä vangitsemaan? Olivatko he ajaneet minua takaa aina siitä asti, jolloin erosin kiinalaisesta, ja miksi? Kuumuuden, itikoiden, lian ja muun sellaisen johdosta en voinut nukkua juuri ollenkaan sinä yönä, joten minulla oli kylliksi aikaa tuumailla tätä hämmästyttävää arvoitusta, jolle en kumminkaan keksinyt minkäänlaista ratkaisua. Vasta seuraavana päivänä sain sen selville.
Ennenkuin vangitsijamme olivat sulkeneet meidät pieneen koppiimme, olivat he tarkastaneet meidät hyvin huolellisesti, varovaisuustoimenpide, joka ei ollut niinkään tarpeeton, kuten minun oli tunnustaminen itselleni nähtyäni Kasimin ja hänen ystävänsä asevaraston koottuna yhteen eräälle penkille. Sellaista määrää tikareita, miekkoja, pamppuja ja kaikenlaisia veitsiä en ole nähnyt missään sekalaistavarain kaupassakaan. Vasta ostamani veitsi, muutamat taskuissani olevat kolikot ja muut arvoesineeni, niiden joukossa taskukirjanikin, otettiin minulta ja taskukirjani annettiin tuolle lihavalle luutnantille, joka näytti käsittelevän sitä jonkinlaisella kunnioituksella.
Aamulla tulivat vankilaan kapteeni ja englantilaisen ja amerikkalaisen konsulaatin virkamiehiä. Kun mitä valheellisimpia selityksiä oli annettu puolelta jos toiseltakin, laskettiin meidät suureksi hämmästykseksemme vapaiksi maksettuamme pienen sakon. Aseitamme ei luovutettu meille takaisin, sillä meille selitettiin, ettei meillä ollut oikeutta kantaa sellaisia, mutta muut tavaramme, osa rahoistammekin, luovutettiin meille kullekin. Muistikirjani oli kumminkin mitä kummallisimmalla tavalla hävinnyt, sillä sitä ei voitu löytää mistään. Kysyessäni sitä luutnantilta pyysi hän kohteliaasti anteeksi syyttäen rottia, jotka hänen sanainsa mukaan tekivät hirmuista vahinkoa, ja tarjoutuen jalomielisesti ostamaan minulle toisen sijaan. Ymmärsin silloin, etten omaani mitenkään enää voisi saada takaisin.
Muistin silloin kiinalaisen varoituksen: "Älkää kirjoittako, sillä kirjanne voidaan varastaa."
Mitä olinkaan kirjoittanut? Ainoastaan sanan "Viisikolmatta", ensimmäisen osan tuosta salaperäisestä tunnuslauseesta, jonka avulla saisimme lisää ohjeita tuolta suurelta mieheltä, jota silmäpuoli tuttavani oli ivannut. Paikan nimeä, jonne meidän piti mennä ja joka varmasti oli sanoman tärkein osa, en ollut kirjoittanut muistiin. Ihmettelin senvuoksi, muodostaisivatko nuo muutamat kirjaimet sellaisen johtolangan, että ne, jotka halusivat estää kapteenia ja hänen varustajiaan toteuttamasta suunnitelmiaan, voisivat niiden avulla toteuttaa tuumansa.