XXIV.
MYRSKY PUHKEAA.
"Ah, ei luoti eikä pistinkään voi milloinkaan tappaa sinun todellista minääsi, ystäväni, sillä sielusi, jonka olen nähnyt, on suurimpien ja parhaimpien vertainen."
Walt Whitman.
Istuimme, kapteeni, Livingston ja minä, odottaen päivällistämme sen majan kuistilla olevan pöydän ääressä, jota sanoimme "klubiksemme". Hapen ja Lyyhä-Topi eivät olleet vielä saapuneet, vaikka Kasim olikin päryyttänyt puurumpuaan, jolla kutsu tavallisesti ilmaistiin. Olimme sitäpaitsi hyvin nälissämme ja kärsimättömät.
Olimme viettäneet hyvin jännittävän yön. Pilvisen taivaan ja myrskyisen tuulen suojassa uskalsi eräs espanjalainen joukko-osasto lähestyä asemaamme yllättääkseen meidät. Mutta vahtimme valvoivat — Livingston oli juuri tarkastanut ne, ja hukka peri sen vahdin, jonka hän löysi nukkumasta — ja hälyyttivät meidät heti. Syöksyimme pihalle, järjestyimme taistelurintamaan ja ajoimme vihollisen suinpäin takaisin kapteenin johdolla. Kaikki tapahtui muutamissa minuuteissa meidän kärsimättä suuriakaan vahingoita. Onnittelimme toisiamme sydämellisesti niin helposti saavutetun täydellisen voiton johdosta, sillä espanjalaiset eivät palanneet enää takaisin. Olimme kumminkin aseissa päivänkoittoon asti miesten murinasta huolimatta. Livingston huomautti kumminkin, että he olisivat murisseet yhtä paljon muussakin tapauksessa, "sillä jos olisitte vapauttaneet heidät taistelun jälkeen, olisivat he sanoneet teidän tehneen sen juuri siksi, että vihollinen voisi katkaista heidän kurkkunsa pimeässä."
Keskustelimme juuri näistä miestemme osoittaman lannistumattoman vihollisuuden oudoista ilmiöistä odotellessamme päivällistä, kun kapteeni katsahti meihin puoleksi leikillisen suuttuneena. "Luullakseni pakottavat nuo veitikat tahallaan päällikkönsä odottamaan ateriaa kymmenen minuuttia. Nyt emme varro heitä enää kauempaa."
Katsahdin Kasimiin ilmoittaakseni hänelle ja näin hänen silmäilevän rukoilevasti minuun. Hän viittasi keveästi ja anteeksipyytävästi sormellaan, ja minä hyppäsin seisoalleni nauraen. "Komissariaatissa on luullakseni jotakin hullusti, päättäen Kasimin vakavista kasvoista. Otanko siitä selvän, kapteeni?"
"Ota ja heti, sillä olen hyvin nälissäni", vastasi kapteeni, jolloin juoksin portaita alas rummun vieressä seisovan Kasimin luokse.
"No, mikä nyt on hätänä?" kysyin huolettomasti. "Onko Froggie polttanut paistin?"
"Ei, tuan, asia on hieman vakavampi. Nuo molemmat filippiiniläisroistot, jotka luulevat olevansa kapteeni-tuanin vertaiset, ovat tuolla miesten joukossa puhumassa heille pahoja asioita."
"Pahoja asioitako? Mitä tarkoitat, Kasiin?"
"En voinut kuulla kaikkea, tuan, mutta kuulin kumminkin tarpeeksi. Kun menin ilmoittamaan heille, että ruoka on valmis, ja sanoin kapteeni tuanin odottavan, sanoivat he: 'Odottakoon vain!' Mutta silloin, koska minua suututti heidän osoittamansa kunnioituksen puute, sanoin Topille ajatukseni suoraan. Se kävi kumminkin hitaasti, sillä kuten tiedät, tuan, on meidän malaijien hyvin vaikea puhua heidän kieltään. Silloin käänsi Topi kumminkin ivallisesti minulle selkänsä huutaen miehilleen: 'Tuo muukalainen on lähettänyt malaijilaisorjansa pyytämään minua syömään kanssaan, ikäänkuin minäkin olisin orja, jonka on pakko totella häntä. Kuinka kauan aiomme kärsiä noiden meren toiselta puolelta tulleitten miesten tyranniutta?' Sanoin heille, etten ole orja, vaan vapaa mies, mutta he ivasivat minua vain, tuan. Luvatkaa minun nyt mennä tappamaan nuo molemmat miehet, Topin ja Hapenin, jotta mieleni jälleen rauhoittuisi. Silloin ei kapteeni-tuanin, sinun eikä Livingston-tuanin tarvitse pelätä enää mitään."
"Ei, Kasim", sanoin nopeasti, "et saa tappaa heitä. Mutta tule kanssani ja kerro kapteenille samat asiat kuin minullekin, sillä tämä on kapinallisuutta, joka on tukahdutettava."'
Puristellen toisella kädellään lupaavasti tikarinsa kahvaa seurasi malaiji minua kuistille sanoen sanottavansa. Kapteeni kuunteli vaitiollen, nousi sitten pöydästä, vyötti miekan kupeelleen, latasi revolverinsa ja sanoi tyynesti: "Tämä on ajoissa ehkäistävä, sillä muuten voi se aiheuttaa ikävyyksiä."
Livingston ja minä seurasimme hänen esimerkkiään Kasimin päästäessä pienen omituisen huudahduksen. Heti näimme Abdulrahmanin ja Froggien ilmestyvän majan alikerroksesta heiluttaen uhkaavasti paljastettuja tikareitaan, mutta kapteeni tyynnytti heidät viittauksella.
"Menen rankaisemaan enkä tappelemaan", sanoi hän hiljaa ja vakavasti.
"Pistäkää tikarinne piiloon. Toivoakseni ette niitä tarvitse."
Seurasimme häntä portaita alas ja aukeaman poikki, jossa palmupuut olivat kasvaneet. Sen toiseen laitaan olivat miehet pystyttäneet karkeatekoiset majansa, koska ei ollut olemassa telttoja. He olivat nyt kokoutuneet niiden edustalle suureen ympyrään, jonka keskeltä joku puhui heille. Kun tulimme lähemmäksi, kuulimme Lyyhä-Topin kertovan kansan kärsimistä vääryyksistä terävästi, katkerasti ja kaunopuheisesti.
"Ainoastaan nämä amerikkalaiset estävät meitä nyt", kuului hän juuri sanovan, "sillä muuten olisimme nyt jo valloittaneet Manillan. Saamme sen kumminkin haltuumme luultavasti hyvinkin pian. Luullakseni julistautuu Aguinaldo jonkun päivän kuluttua vapaan filippiiniläisen tasavallan presidentiksi, ja sitten saamme nähdä, voiko meitä kukaan vastustaa. Samoin kuin me ajoimme espanjalaiset pakoon viime yönä, ajamme amerikkalaisetkin. Pakotamme heidät menemään laivoihinsa ja jos he vastustavat meitä, kohtelemme heitä samoin kuin kohtelemme espanjalaisiakin, joiden on kaikkien kuoltava."
"Aivan niin! Aivan niin! Kuolema espanjalaisille! Häpeä amerikkalaisille!" huusivat ympyrään kokoutuneet kiihkeät isänmaanystävät.
"Olkaa vaiti!" huusi kapteeni oikein karkein merimiesäänin. "Puhutte ajattelemattomasti. Amerikkalaisitta ja heidän laivoittaan ette ikinä olisi voineet lopettaa espanjalaisten valtaa näiltä saarilta ja te olette voimattomat taistelemaan amerikkalaisia vastaan. He ovat teidän ystäviänne ja liittolaisianne, ja jokainen, joka kertoo teille muuta, valehtelee. Tulkaa lähemmäksi, majuri Tomas, että saan katsella teitä ja heittää valheen kasvoihinne."
"En aio totella käskyjänne!" huusi Tomas takaisin. "Teillä ei ole minkäänlaista valtaa käskeä meitä vapaita filippiiniläisiä. Vaadin teitä lähtemään takaisin omaan maahanne."
Kapteeni suoristautui täyteen pituuteensa ja nauroi halveksivasti. "Olen kenraali Aguinaldon valtuuttama päällikkö täällä, ja ainoastaan hänelle ja vain silloin kun hän ilmoittaa rikkovansa liittonsa kansalaisteni kanssa, luovutan valtuuteni. Majuri Tomas, käsken teitä vielä kerran tulemaan esille tahi saatte kärsiä harkitun tottelemattomuutenne seuraukset."
Tomas huudahti vihaisesti, hyppäsi eräälle laatikolle tahi jollekin muulle korokkeelle, jota emme voineet nähdä välissä olevien miesten takaa, ja ennenkuin osasin aavistaakaan, mikä hänellä oli mielessä, kohotti hän kätensä ja revolverin piippu kimalteli auringonpaisteessa.
Mutta vanha Livingston oli ymmärtänyt hänen aikeensa. Nopeasti kuin ajatus hyppäsi hän kapteenin eteen saaden omaan rintaansa hänen ystävälleen aiotun luodin. Huudahtaen omituisesti ja läähättävästi kaatui hän Hemingwayn leveätä rintaa vasten ja kapteenin vasen käsi kietoutui hänen ympärilleen kannattaen häntä. Mutta hänen oikea käsivartensa oli kohonnut ilmaan ja hän tähtäsi tarkasti tuota petollista salamurhaajaa, ja toinen laukaus kajahti kuumassa tyynessä ilmassa.
Tomas hypähti noin puolet pituuttaan ilmaan, revolveri putosi hänen kädestään ja hänen molemmat käsivartensa tavoittelivat heikosti tukea. Sitten pakeni elämä hänestä, liikkeet lakkasivat ja hän vajosi yhteen kasaan maahan. Luoti oli lävistänyt hänen otsansa ja pysähtynyt aivoihin.
Kun johtajien välinen sanasota oli alkanut, olivat miehet vaienneet heti, ja nytkin he vielä seisoivat hiljaa ja liikkumatta kuin sanattomina hämmästyksestä. Mutta joku tunkeutui heidän riviensä välitse, ja minä tunsin Hapenin, tuon viekkaan petturin ja petollisen ystävän. Hänen kasvonsa olivat siniset ja pöhöttyneet vihasta. Sekaisin pelkoa, vihaa ja toivottomuutta säteili niistä toimettomia miesrivejä vastaan. Ellei hän voinut kiihoittaa niitä heti toimimaan, tiesi hän voimansa olevan mennyttä samoin kuin hänen kuolleen kanssarikollisensakin.
"Toverit", änkytti hän, "he ovat tappaneet teidän oikean johtajanne.
Tappakaa heidät! Kuolema amerikkalaisille!"
Kuului pidätettyä murinaa vastaukseksi, murinaa, joka voi äkkiä paisua hillittömän kiihkon karjunnaksi. Vetäisin revolverini katsoen kapteeniin, mutta hän oli jo kohottanut omansa toistamiseen..
"Eversti Hapen", huusi hän ankarasti, "onko aikomuksenne kieltää minulta oikeus käskeä teitä?"
"Kyllä, kapteeni", vastasi hän hieman epäröiden. Sitten hän näytti nopeasti huomaavan sen seikan itsekin ja katsoi vielä kerran miehiinsä. "Toverit, tappakaa nuo amerikkalaiset!" änkytti hän.
"Tämä on aivan samaa kuin ampuisi määkivää lammasta", mumisi kapteeni pahoittelevasti, mutta hänen kätensä oli vakava kuin kallio. Kuului toinen laukaus ja Hapen pyörähti puoleksi ympäri ja kaatui.
"Näin on minua opetettu kukistamaan kapinoita!" huusi kapteeni katsoen vihaisesti yhteen sulloutunutta miesjoukkoa edessään. "Onko siellä vielä muita halukkaita sijaani. Jos on, niin tulkoon hän vain esille."
Hiljaisuus tuntui melkein sietämättömältä eikä yksikään mies liikahtanutkaan. Kapina oli tukahdutettu. Tottuneina aina virkavaltaan, joka oli pitänyt espanjalaisten filippiiniläiset alamaiset kurissa kolme vuosisataa, alistuivat nämäkin miehet nyt siihen. Koska heillä ei ollut enää ketään johtajaa, eivät he uskaltaneet ryhtyä toimimaan ominpäin.
"Hajautukaa!" huusi heidän päällikkönsä aivan yhtä tyynesti kuin hän olisi hajoittanut paraadin. "Menköön jokainen mies paikoilleen!" lisäsi hän, jolloin miehet hajautuivat ryhmittäin tahi yksitellen puhumatta juuri sanaakaan.
"Emmekö saa hyökätä niiden kimppuun, tuan?" rukoilivat malaijimme, sillä tämä rauhallinen loppu tapahtumalle, josta oli ollut vähällä syntyä toivoton taistelu, ei tyydyttänyt heidän sotaista mieltään.
"Ette", sanoi päällikkö yhtä tyynesti, "sillä minun asiani vain on rangaista. Menkää hakemaan vettä Livingstonille. Amos, rakas veikkoseni, oletko pahastikin haavoittunut?"
"Olen mennyttä miestä", vastasi vanhus läähättäen. "Laske minut maahan." Kun sitten kapteeni laski hänet hellävaroen ruohikkoon katsoen surullisesti noihin harmaihin kuihtuneihin kasvoihin, katsoi perämies häneen takaisin melkein hymyillen. "Hyvin tehty, George Hemingway! Siten on heitä juuri kohdeltava. Jumalalle kiitos, etteivät he tappaneet sinua, vanha veikko."
"Mieluummin minut kuin sinut, Amos!" huudahti kapteeni katkonaisesti.
"Olet uhrannut henkesi puolestani."
"Mitä sen on väliä", sanoi perämies välinpitämättömästi. "Olen pelastanut parhaan miehen, ja se riittää." Sitten rupesi häntä yskittämään eikä hän voinut sanoa enempää.
"Williams, satuloi hevoseni ja ratsasta noutamaan tohtori Valdez tänne", aloitti kapteeni, mutta Livingston esti hänet viittauksella.
"Joutavia, sillä nyt se on jo liian myöhäistä", mumisi hän. "Seikkailuni ovat loppuneet, Hemingway. 'Seikkailijoita molemmat, seikkailijoita kaikki!' Sanoit kerran niin, muistat kai sen?" Sanat kuuluivat heikosti pitkin väliajoin. "Asia on ollut sen arvoinenkin, erittäinkin tämä viimeinen tapaus!"
Hän vaikeni. Sitten hän haukkoi vielä kerran ilmaa ja verta pursusi hänen suustaan. Muutamia minuutteja myöhemmin oli kaikki ohi.