Maailman loppu: Romaani ankarasta elämästä avaruudessa

by K. N. Rauhala

ENSIMMÄINEN OSA

TAISTELU LUNTA, JÄÄTÄ JA PAKKASTA VASTAAN.

I. luku. Merkit auringossa ja kuussa.

"Kimmelsi kitehet yössä kuin kirot sydämen synkän, meri vankui valkeana niinkuin paatunut ajatus, kohosi luminen korpi maasta kuolon-mahtavasta kuin uhma urohon hyisen, viha välkkyvän teräksen."

Eino Leino.

Borealia kuihtui kuihtumistaan.

Maan keskilämpö laski laskemistaan senjälkeen kuin Auringossa oli tapahtunut Borealian asukkaille tuntematon mullistus ja sen valo- ja lämpövoima oli alkanut nopeasti aleta. Tästä huolimatta olisi vaatimaton ja sitkeä kansa voinut pitkittää elämisen taistelua Borealiassa kuitenkin vielä vuosituhansia, mutta lisäksi tuli muita järkähtämättömiä luonnontapahtumia, jotka kuivattivat "ikuisen voiman", auringosta virtaavan energian vuota ja ohjasivat sitä yhä enemmän toisaanne kuin elimellisen maailman piiriin, elon portista sisään. Hiilihappomäärä väheni peloittavasti ilmakehästä, ilmakehä ohentui ja, mikä pahinta, kosmillinen tomu, jota viimeaikoina oli ilmaantunut suunnattomat määrät, oli vuosituhansien kuluessa tasoittanut Borealian melkein aavikoksi.

Hiilihappoa kuluttivat kasvit ja rapautuminen — sen tiesivät Borealian asukkaat. Hiilihappo oli sitoutunut maan kamaraan. Se oli hiljalleen tapahtunut vuosituhansien ja -miljoonien kuluessa. Luonnon kiertokulku ei ihmisten avustamanakaan palauttanut kaikkea kasvien ottamaa hiiltä ilmakehään, vaan jäi se maan kerrostumiin. Täten imi maa lapsiltansa elämän alkuaineen. "Elämän myllyn" energiavirta kuivui kuivumistaan. Kulttuuri palautui taaksepäin vuosisata vuosisadalta.

Mitään muuta kookkaampaa eläinkuntaa ei Borealiassa enää ollut kuin ihmiset ja heidän vetojuhtansa. Ravinto oli pääasiassa otettava kemiallisesti elottomasta luonnosta tai siitä vähäisestä kasvikunnasta, mitä vielä voitiin ylläpitää. Eteläisillä jääkentillä ja varsinkin sulan merenlahden rannoilla tapasi täällä elämään mukautunutta eläinkuntaa, kaikki pienikokoisia lajeja. Ainoastaan yksi suuri eläin oli säilynyt ravinnonpuutteen uhallakin. Kun tämä, jäätikköilves, karjui valtavat ääniaallot koleaan kevyeen ilmaan, oli kuin olisi menneiden aikojen ilmestys pasuunaa soittanut. Merenlahdessa oli kaloja. — —

Kosmillisen tomun täytyi olla peräisin jostain pimeästä tähtiryhmästä tai pyrstötähdestä, jonka läheisyydessä maapallo on käynyt. Borealiassa ei tosin voitu enää harjoittaa tieteitä, ei myöskään tähtitiedettä, sillä kansan koko voima oli käytettävä ravinnon hankkimiseen. Tieteellä ei ollut enää mitään mahdollisuuksia avartaa elämän puitteita, auttaa taistelua olemassaolosta. Kaikki Borealian mahdollisuudet olivat tunnettuja, kaikki rajat näkyvissä. Vanhan perimätiedon kautta olivat kuitenkin tieteellisen maailmankuvan pääkohdat säilyneet kansan tajunnassa ja näiden varassa elettiin. Vanhaa tietoa käyttäen pääteltiin m.m. kosmillisen tomun alkuperä.

II luku. Iltatunnelma.

Turja, Borealian päällikkö, asteli joelta asunnoille. Antoi katseensa liitää pitkin taivaanrantaa, pysähtyi, katsoi taaksensa, pudisti päätänsä niin että omegametallinen päähine heläsi valittavalla äänellä. Joka haaralla, paitsi lounaassa, kumotti jäätikön uhkaava vyö. Koillisessa ei tosin näkynyt muuta kuin korkean nunatakin, jäisen vuoren, lumipeitteinen huippu, mutta Turja tiesi sielläkin katkeamattoman jäätikön, tuhat mittaa vahvan, hiipivän Borealian asuntoja kohti. Takanansa oli hänellä koillisen jäätiköiltä alkunsa saava joki, Borealian "elämänlanka". Joki ja aurinko antoivat Borealialle jokseenkin kaiken energian: valon, lämmön, käyttövoiman j.n.e.

Turja tuli juuri putoukselta, jonka kohina kaikui ohuessa kellertävänvaloisessa ilmassa joen takana sangen lähellä olevasta jäätiköstä valtaisana pauhuna. Siellä putouksen äärellä kimaltelivat voima-asemat, Borealian "sydän", valtaisat holvit, läpinäkyvästä kevyestä omegametallista. Tummasta raskaammasta ja kiinteämmästä metallista, teräksestä, tehdyt koneistot niiden sisällä kuvastuivat jäätikköä vasten mahtavana ryhmänä. Viimeisen putouksen työskentelyn tasainen jyske kuului selvimmin. Siellä toimi Urjan suunnittelema jättiläislämmityskone, joka otti talteen 95 prosenttia putouksen energiasta ja muutti sen lämmöksi, jolla lämmitettiin 75 prosenttia Borealian asunnoista. Turja oli taaskin ihmetellyt sen nerokkaan yksinkertaista rakennetta. Vain jättiläissiipiratas putouksen niskassa, joka joen juoksun kääntämänä automaattisesti sulki koko putouksen viideksi sekunniksi ja taasen avasi, sekä männällä varustettu suunnaton sylinteri, johon vesi putosi ja puristi männän alapuolella ilman kuumaksi. Lämpöä johtamattomasta aineesta tehtyjä torvia myöten johdetaan tämä kuuma ilma asumuksiin.

— Ainoastaan nerokkaan naisen käytännöllinen järki on voinut luoda tuollaisen ihmeen, niin päätteli Turja.

Lounaassa näkyi sula vesi. Turja ihmetteli itseksensä vieläkin kerran, että se oli sula. Siinä kiersi lämpimän merivirran haara. Mutta kun päävirtakin hävisi merellä ajelehtivan jääpeitteen alle, niin olisi luullut lahdenkin jäätyvän. Ainoa selitys sen sulana pysymiselle oli se, että lahden rannoilla ja pohjassa oli lämpimiä lähteitä.

Oli lämpimin aika vuodesta. Aurinko läheni himmeänä, punertavalla valolla paistaen läntisen jäätikön huippuja ja puistattavan kolea yökylmä valui jäätiköiltä yli Borealian. Turja tunsi sen hyvin käsiinsä ja kasvoihinsa vaikka puvun vuorina oleva pienen radioakkumalaattorin lämmittämä johtoverkkokangas suojeli muuta ruumista ja piti sen hauskan lämpimänä. Lähimmistä asunnoista kuului omegametallin heläjämistä. Kasvismaiden yli levisivät kuin näkymättömän käden kosketuksesta suojaverhot, jotka olivat olleet kasaan vedettyinä. Kaukaa kaakosta kajahti jäätikköilveksen karjunta.

Turja kiirehti nyt, sillä hän tahtoi taaskin tarkata auringon lämmön mittaria Kapitolionsa katolla juuri kun aurinko koskettaa Kara-nunatakin huippua. Hän taivalsi asuntorivien ohi. Puhdasviivainen, kuutionmuotoinen rakennus toisensa perästä oli rivissä oikealla kädellä ja kasvismaat vasemmalla. Useimmat rakennukset olivat jo verhotut sisältä ja valot sytytetyt. Mutta toiset olivat vielä verhoamatta ja omegametallisten seinien läpi näkyivät asukkaat ilta-askareissaan sekä paljon muuta taustasta. Kauimpana paistoi pohjoisnunatakin punakeltaisessa auringonvalossa kylpevä luminen huippu jokaisen verhoamattoman asumuksen läpi. Leveä, aivan sileäksi laskettu katu kohosi tangenttikäyrän muotoa noudattaen Borealian keskustaa kohti.

Turja silmäsi laskevaa aurinkoa, arveli hetken ja hypähti sitte nopeasti kadun vasemmalle puolelle, tempasi yhden istuimista, joita oli runsaasti pitkin katuviertä, sovitti sen kadun yllä kulkevasta radasta riippuviin pidikkeihin, veti raput alas, nousi istumaan, vetäen raput jälleen ylös sekä kosketti oikeanpuolista kädensijaa. Kulkuneuvo läksi liikkeelle nopeata vauhtia. Samanlaisia kulkuneuvoja tuli vastaan toisia ratoja myöten sekä maassa katuvierellä. Niissä palasi myöhästyneitä kansalaisia töistänsä, tai joku perhe meni vierailulle. Verrattain hiljaista oli kuitenkin liike tähän aikaan vuorokautta.

III luku.

Energomittarin käyrä.

Kymmenen hetken kuluttua oli Turja asuntonsa edustalla. Se oli yleensä samannäköinen kuin muutkin asumukset, suurempi vain. Ainoana erikoisuutena oli punertavasta omegametallista tehty hyperboloidin muotoinen torni asumuksen katolla, sen päällä pieni kuutiomainen maja. jonka katolla maljakonmuotoisella jalustalla oli pystyssä ellipsoidi, paistaen päivällä punaisena, yöllä kirkkaalla valolla.

Kun Turja hypähti alas, näki hän puolisonsa Urjan nousevan hitaasti ovesta sisään. Turja saavutti hänet, laski kätensä olalle, silmäys ja päännyökkäys — Turja kiirehti edelleen.

Kun hän tuli pieneen kuutiohuoneeseen läheni aurinko Kara-nunatakin huippua. Turja huomasi, että auringon kehä oli entistäänkin epämääräisempi, koko aurinko oli paistavan sumun kaltainen. Mutta hän arvioi, milloin aurinko kosketti Kara-nunatakin huippua ja tarkkasi sinä hetkenä mittaria. Se oli toiminut aivan oikein, juuri oikealla hetkellä piirsi viisari käyrän tälle hetkelle määrätyn poikkiviivan, ordinatan, yli. Turja antoi koneen käydä vielä hetkisen, irroitti sitte siitä rullan, johon käyrä oli piirtynyt, ja levitti paperin kuutiohuoneen ulkopuolelle laajalle aukeamalle. Se sisälsi sadan vuoden käyrän.

Turja tutki käyrän juoksua. Yhä vain alaspäin! Tosin hitaammin kuin joskus muulloin, mutta kuitenkin alaspäin. Auringosta virtasi siis maahan yhä vähemmän voimaa, lämpöä ja valoa. Tosin ei tästä energomittarin käyrästä voitu aivan tarkalleen sanoa, paljonko auringosta tulevan energian määrä oli alentunut, sillä olisi tarvinnut laskea pois eräät virheet ja muuttaa hiukan lukuja. Turja ei jaksanut sitä nyt tehdä. Tosiasia oli, että energomittari, tuo Borealian tuomionpasuuna, oli taasen puhunut hyydyttävää kieltänsä.

Turjan tavoitti puutumus, väsymys. Hän istahti tuijottamaan tuohon turmion karttaan jalkojensa juuressa, jonka hienojakoisimmatkin ruudut, vain suurennuslasilla nähtävät, julistivat Loppua, Kaiken Loppua, tuohon kirottuun hienoon käyrään, energomittarin viisarin piirtämään, joka hienon tappavan radiovirran tavoin tunki elollisen luonnon sydämeen. Tämän käyrän tahdissa laski ja nousi koko Borealian kansan mieliala. Kun käyrä joskus nousi, humahti kansan sydämiin täältä Kapitolion katolta hiljainen toivo. Mutta kun se seuraavina aikoina taasen laski entistäänkin enemmän, painuivat päät, vaikenivat laulut ja katseisiin tuli syvä vakavuus.

Ja vaikka Turja hyvin tiesi, että Avaruus ei tunne ihmisten arvoa, ei sääliä eikä oikeamielisyyttä, paisui hänen povessaan yhtäkkiä luonnonlakeja vastaan kapinoitseva tunne. Hänestä tuntui ikäänkuin halki avaruuksien huutavalta vääryydeltä, että hänen kansansa noin kuristetaan, hävitetään, hiljalleen kidutetaan kuoliaaksi niinkuin häkkiin suljettuna. Borealian kansa, joka oli ollut uljaimpia, ihanimpia elämän ilmiöitä, mitä kuvitella saattaa — ja oli sitä kaikesta huolimatta vieläkin! Se oli vuosisatoja sitte yrittänyt luoda tasa-arvoa ja järjestystä Ekvatoriaan kaukana etelässä, mutta se oli kukistettu ja sille annettu valittavaksi kaksi rangaistusta: joko orjuus tai maanpako jääkentille. Se oli valinnut jälkimmäisen, antanut mies mieheltä, nainen naiselta kunniasanansa oman ja jälkeläistensä puolesta, ettei yksikään tämän kansan jäsen sinä ilmoisna ikänä ilmaannu Ekvatoriaan, kulkenut kauas pohjoiseen ja löytänyt Borealian maan vapaana jääpeitteestä.

Tässä maassa oli silloin vielä työn kansan ilo asua. Maa ei antanut mitään ilmaiseksi. Mutta työllä luotiin yhteiskunta, jossa sitkeä, terve ja karkaistu kansa eli jotakuinkin onnellisena. Kaikki Borealian suurimmat laitokset ovat satoja vuosia vanhoja. Valittu eduskunta suunnitteli ja ohjasi yhteiskunnan työskentelyä ja joka vuosi valittiin työpäällikkö. Erimielisyyksiä oli, mutta enemmistö käytteli aina valtaa taitavasti ja lujasti — työpäällikkö sai käskeä täydellä vallalla silloin kun suunnitelmia suoritettiin. Monia urotekoja työn ja luomisen tanterilla olivat tämän kansan jäsenet suorittaneet ja niitä lauluissa ylistettiin. Kansalla oli terve, voimakas tunne-elämä, sen yksilöt omasivat yleensä lujan tahdon, vahvat, terveet aivot ja sopusuhtaisen ruumiin. Turja oli varma, että Avaruudessa kukkiva salaperäinen Elämä hänen kansassansa pyrki sangen yleviin ilmenemismuotoihin.

Siihen aikaan, jolloin hiilihapon väheneminen sai Borealian tekemään päätöksen osittain kesytetyistä, osittain Ekvatoriasta tuoduista kantaeläimistä peräisin olevan eläimistön hävittämisestä, puhkesi kansassa omituista atavistista raakuutta. Hermosairauden tavoin se, runsaan lihansyönnin seuralaisena, ilmeni siellä ja täällä. Työpäällikkö sai erikoiset järjestyspäällikön valtuudet. — Mutta tämä sairaus on ollut aikoja ohi. Ja kansa on valmis ponnistamaan viimeiseen saakka taistelussa ankaraa kohtaloansa vastaan.

— Turhako on tuhansien luomiesi malminen tahto, uljas voima ja loputon aivoenergia, teki Turja kysymyksensä Avaruudelle varmaankin tuhannennen kerran?

Ja kun hän ei pystynyt löytämään kysymykseen muuta vastausta kuin: turhaa, niin pusertui hänen rinnastansa hiljainen raivokas sähähdys: käsittämätöntä, järjetöntä!

Hän asteli kuutiomajan ympäri hvperboloidin reunaa pitkin ja silmäili Borealian asuntoja. Hän ajatteli edelleen sitä kansaa, joka niissä asui. Hän tunsi melkein jokaisen asuntokunnan ja hän tiesi heidän askareensa, hän tiesi, mikä ajatus painoi heidän aivojansa yötä päivää. Hän näki miten siellä ja täällä katoille ilmestyi ihminen, missä mies, missä vaimo. Kaukaisimpienkin jäätiköitä vasten kumottavien asuntojen katoilla näkyi musta piste. Siellä ojentui kiikari kohti Kapitoliota — odotettiin merkkiä.

Kun oli kulunut puoli tiimaa auringon laskusta, alkoivat asumukset kietoutua pimeyteen. Taivas alkoi tulituksensa Turjan pään yllä. Siellä säkenöi ja lainehti kuin tulimeren pinnalla. Kosmillinen tomu hohti fosforivaloa, sähkövaloa, ja tähdenlennot, kokonaiset sarjat ja viuhkat räiskivät ympäri taivasta. Meteoreja vonkui ja räiskähteli maahan silloin tällöin. Ja vaikka asunnot olivat niiden varalta erikoisesti varustetut, sattui sittekin usein onnettomuuksia.

Kun oli tiima kulunut auringonlaskusta, oli merkin määrä syntyä. Turja ei ollut käyttänyt tätä aikaa, kuten tavallisesti, laskujen suorittamiseen. Hän luotti siihen, että käyrä oli tälle päivälle kuuluvalla millimetrin matkalla yhä painunut alaspäin ja päästi ilmaan putkesta punaisen loistavan radiosäteen. Se sinkosi rätisten ja vonkuen tuhat mittaa korkeaksi ja sammui muutaman silmänräpäyksen kuluttua. Turja näki kumarahartiaisten varjojen mykkinä horjuttelevan pois lähimpien asumusten katoilta ja tiesi, että samalla tavalla horjuttelivat onnettomat varjot tällä hetkellä alas kaikkien Borealian asuntojen katoilta. Turjan rintaa poltti ja kouristi. Verestävin silmin hän astui takaisin kuutiomajaan kädessä käyräkartta, jonka hän oli vaistomaisesti käärinyt aukiolta rullalle. Hän heitti sen nurkkaan ja istuutui koneellisesti tähtikiikarin ääreen, joka siinä oli turhaan odotellut tähtien tutkijaa ainakin vuosisadan ajan.

IV luku. Näky avaruudessa.

Turja tunsi tähtitiedettä ja oli aikaisemmin seurannut Avaruuden tapahtumia ahkeraan tällä kiikarilla. Nyt sen okulariin harvoin kukaan silmäänsä asetti — mitäpä oli juuri katsottavaa. Tähdistä ei saanut juuri mitään selvää sen jälkeen kun kosmillinen tomu oli täyttänyt kirkkaan avaruuden. Turja otti päähineensä pois ja painoi otsansa viileään otsakilpeen kaukoputken okularin yläpuolella. Se teki hyvää pakahtuville aivoille. Ja kuin viihdyttääkseen itseään hän alkoi asetella linssejä ja katsoa kiikarilla taivaalle. — — —

Yhtäkkiä hänen liikkeensä pysähtyvät, ruumis jäykistyy tarkkaavaan asentoon, kuuluu vain rinnan kiihtyvä läähätys — — —. Hän hyppää ylös tuolilta, juoksee kuin mieletön kerran edes takaisin permannolla ja kuuristuu taasen katsomaan kiikariin. Hän katsoo tiiman yhtämittaa, ottaen kiikarin kenttään yhä uusia ja uusia osia Avaruudesta, mutta päätyen kohta taasen äskeiseen kohtaan.

Vihdoin hän hellittää. Ja kun hän nousee seisomaan, vapisee hän, Turja, joka muuten on sen näköinen kuin ei hän vapisisi milloinkaan. Häntä puistatti kuume.

Alhaalta kuuluu hissin soinnukas nousu ja sitte Urjan ääni:

— Turja, oletko siellä?

— Olen, odota, tulen alas heti.

Äärettömällä tahdonponnistuksella hän sai äänensä luonnolliseksi.

Hän pyyhkieli otsaansa, otti päähineen päähänsä, lisäsi hiukan lämpöä radiojohtoverkkoonsa ja alkoi laskeutua alas. Aluksi hän liikkui kuin unessa. Mutta sai lopulta vähin erin vallan oman itsensä yli.

V luku. Tulevaisuuden aavistelua.

Kun Turja tuli isoon suojamaan, oli koko eduskunta koolla häntä odottamassa. Tyynesti asteli hän varmoin askelin korokkeelle ja istui paikallensa.

— Minulla ei ole mitään ehdotettavana, lausui hän kömpelösti, etsien sanoja. Meidän on jatkettava entiseen tapaan. Onko jollakulla jotain uutta sanottavaa?

Hiljaisuus. Kosken kohina kuului ja Urjan koneen tasainen jyske. Taivaalla paloivat monenlaiset tulet. Ja silloin tällöin kuului meteorin humina, rätinä ja loppuräiskähdys.

Kaukana nurkassa nousi ylös mies, jolla ei ollut toista kättä. Vanha, kurttuinen äijänkäkkyrä, pää vapisi.

— Tarja pyytää puhua, ilmoitti Turja. Kuuntelemme.

— Päällikkömme kysyy, onko uutta sanottavaa. Onko täällä sitten uutta sanottu vuosikymmeniin? — Ei ainakaan niin kauan kuin minä olen täällä istunut. Vanhaa täällä on puhuttu. Vanhoja töitä uudestaan toistettavaksi suunniteltu, vanha painunut mieliala on puheissa soinnahtanut. Minä olen kerran tehnyt yhden uuden ehdotuksen, mutta te, veljet ja sisaret, heititte minut ulos, te raivositte, te karjuitte ja vikisitte kuin jäätikköilvekset. Te vannoitte ja kirositte, niin että ilma tulta iski. Te uhkasitte lähettää minut jäätikölle. — Tiedättekö mitä minä silloin tein? Tiedättekö, sanokaa, koettakaa arvata, te Borealian miehet ja naiset? — Minä nauroin. Minä nauroin Teille!

Ja Tarja kähisi ja natisi kuivaa naurua, se puistatti hänen ruumistansa niin että olisi luullut sen hajoavan. Joukosta kuului uhkaavaa liikehtimistä ja mutinaa. Joku huusi: hävytöntä! Ulos mies! Mutta Turja hillitsi kokousta. Hänellä oli jokin merkillinen halu antaa Tarjan puhua loppuun.

Tarja oli työn sankareja. Hän oli miehuutensa aikana ollut melkein voittamaton työssä, nim. kestävässä, sitkeyttä kysyvässä työssä. Turja muisti vielä elävästi Tarjan johtamassa taistelua jokea vastaan, joka eräänä vuonna oli jostakin käsittämättömästä syystä alkanut tulvia. Yötä päivää täytyi olla suluilla. Tarja kokosi vapaaehtoisen joukon nuoria miehiä, jotka taistelivat suluilla koko lämpimimmän vuodenajan, söivät silloin kun joutivat, nukkuivat silloin kuin unessa maahan kaatuivat. Tässä taistelussa menetti Tarja kätensä. Häntä kunnioitettiin työn sankarina ja mielipiteitänsä kuunneltiin eduskunnassa, sillä hänellä oli suunnaton kokemusvarasto. Mutta häntä pidettiin myöskin omituisena kuivuneena sieluna, sieluna, josta on "veto loppunut". Hänen päähänpistojansakin koetettiin sietää, mutta kun hän meni yli rajojen, sai hän vihaa ja suuttumusta vastaansa.

— Te luulitte heittävänne kohtalonne ovesta ulos, kun minut heititte, jatkoi Tarja. Te luulitte hukuttavanne totuuden suureen huutoon ja meluun. Miksi te raivostutte minulle, enhän minä tee muuta kuin sanon suoraan teille totuuden, jota ette itse uskalla itsellenne ääneen ilmaista: Borealian loppu on tulossa. Te voitte — tämä kansa voi elää eteenpäin ainoastaan palaamalla — — —

Puhkesi melu kuin rajumyrsky. Kaikki hyppäsivät pystyyn ja polkivat jalkaa ja huusivat, naiset kirkuivat.

Mutta Turja painoi pöydässä olevaa nappia, jolloin katossa olevasta torvesta kajahti pasuunanääni. Kaikki rauhoittuivat silmänräpäyksessä ja istuivat vakavina paikoilleen. Turja nousi ylös:

— Me olemme lapsia, ellemme jaksa kuunnella loppuun yhden kunniakkaimman vanhuksemme puhetta. Meidän on valmistuttava kuulemaan ja tietämään millaisia asioita hyvänsä, jos tahdomme jatkaa taistelua. Päinvastaisessa tapauksessa on meidän parasta järjestyä riviin ja juosta Borealian lahteen.

— Hyvä! kuului kumea ääni suojaman keskuksesta ja mies jättiläiskokoinen nousi seisomaan näyttääkseen, että hän oli se, joka sanan sanoi, noin nimesi.

Nyt nousi mies muutamalta etumaisimmista istuimista. Hänellä oli solakka ruumis ja pieni inuva ääni. Hänen mielestään ei Borealian kansan pitänyt väistyä milloinkaan, vaan, jos Kaiken Loppu on tulossa, kuolla kotonansa. Olisi rajoitettava yhä lasten lukumäärää ja siis myöskin kansan lukumäärää, kunnes tultaisiin siihen hetkeen, jolloin kansa itse pitäisi kuolinpeijaisensa ja lakkaisi kokonaan synnyttämästä. Puhujan mielestä voitaisiin suunnilleen arvioida, milloin jälkeläisiä jo odottaisi nälkäkuolema jäätiköllä. Ja näitä jälkeläisiä ei olisi enää synnytettävä.

Tuntui siltä kuin kokous olisi hyväksynyt tämän puhujan kannan. Joku naisista ainoastaan huomautti, että jos joudutaan tällaisen kohtalokkaan ratkaisun eteen, on luonnollisestikin kansan itsensä annettava määrätä kansanäänestyksessä.

Turja nousi tuoliltansa:

— Kysymyksen käsittely lykätään. Pyydän että kaikki valmistuvat vakaviin ratkaisuihin. Käsitykseni on, että Borealian kansalla on oikeus ja velvollisuus elää niin kauan kuin tällä taivaankappaleella ihminen voi elää. Itsemurha on Elämän Uskonnon mukaan suurin synti. Avaruuden ihmeellisin ponnevoima on elämän ponnistelu jatkua edelleen. Mistä me tiedämme, vaikka Avaruus olisi kutsunut meidän kansamme pelastamaan korkealle kehitetyn ihmiselämän sen häiriötilan yli, mihin maapallomme kenties aivan tilapäisesti on joutunut? Siis: taistelu loppuun saakka, viimeiseen hedelmöitettyyn naiseen saakka!

Emme voi ratkaista nyt vielä, mitä teemme. Ensin on hankittava tietoja. Toistaiseksi jatkamme, kuten tähänkin saakka. Kysymyksen käsittely lykätään. Istunto on päättynyt.

* * * * *

Edustajain hajaannuttua Turja kiiruhti pieneen kuutiohuoneeseen kiikarin ääreen. Taas hän tarkasti kauan taivasta ja taas häntä vapisutti ja huimasi se mitä hän siellä näki.

Urja odotteli puolisoansa illallispalalle. Kun häntä ei kuulunut, läksi itse etsimään. Hän käveli ajatuksissaan kaikissa suojissa, missä näki valoputkien toimivan. Palatessaan kierrokseltaan totesi hän hämmästykseksensä ja ajatuksistaan heräten, että hän ei ollut löytänyt etsimäänsä. Ensin hän arveli hänen menneen jonkun edustajan kera ulos, mutta hylkäsi sitte tämän olettamuksen. Vaistoten ja ymmärtäen puolisonsa sielun tavalliset liikehtimiset melkein paremmin kuin omansa, saattoi hän jokseenkin varmasti päätellä, miten Turja missäkin tilaisuudessa menettelee. Ja nyt hänestä tuntui aivan selvältä, että hän ei ole voinut mennä ulos, ellei hänellä ole ollut jotain aivan erikoista asiaa sinne. Ei, hänen täytyy olla asumuksessa. Onko hän siis ylhäällä? Mutta mitä hän siellä tekisi?

Urja nousi kuitenkin pieneen kuutiomajaan. Siellä nukkui Turja istuallansa kiikarin ääressä, edessä avoinna vanha tähtitieteen käsikirja:

VI luku. Jokapäiväistä taistelua.

Tämän jälkeen kulki elämä Borealiassa jonkun aikaa tavallista rataansa. Joka ilta kohosi Kapitolion katolta punainen säde taivaalle ja joka ilta palasivat ihmiset raskain askelin katoiltansa pohtien hiljaisessa mielessänsä, mitä tulee lopuksi.

Lähestyi kylmin vuodenaika, jolloin lumi ja jää peitti Borealian. Odotettiin synkkinä, lakkaako Borealian sydän jo tänä talvena sykkimästä, s.o. seisahtuvatko voima-asemat senvuoksi, että joki jäätyy pohjia myöten. Varustaudutaan siltä varalta. Asumuksia ei lämmitetä muuta kuin mitä ne lämpiävät heikosta auringon lämmöstä, jonka omegametalli päästää huoneisiin ja säilyttää siellä. Kaikki liikenevä energia kootaan jättiläisakkumulaattoreihin. Jokainen pisara kallisarvoista voimaa koetetaan täten tallettaa talven varalle. Näin oli jo menetelty pitkät ajat. Mutta tähän saakka oli kuitenkin joessa säilynyt elo, vaikka heikkokin, yli talven. Joku voima-asema oli voitu sentään pitää käynnissä. Varastoitu voima oli käytetty sangen tarpeellisena lisänä.

Mutta nyt peljättiin pahinta. Energomittarin käyrä oli laskenut siinä määrin, että joki oli kaiken todennäköisyyden mukaan jäätyvä kokonaan.

Ja kansan kohtalo riippuu siitä, milloin se jälleen virkoaa virtaamaan — riittävätkö voimavarastot niin kauan kuin "sydän on sykkimättä".

Kun vanhat akkumulaattorit ovat täyteen ladattuja, lasketaan Turjan johdolla, miten käytettävissä oleva voima on jaettava, jotta voidaan valmistaa uusia akkumulaattoreja tarkalleen samassa tahdissa kuin ne voidaan ladatakin, niin ettei hetkeäkään kulu hyödyttömästi.

Eduskunnan päätöksen mukaan antaa Turja käskyn, että jäätikköilveksiä on pyydystettävä niin paljo kuin mahdollista, niiden liha valmistettava ja varastoitava ja nahkat varattava siltä varalta, että johtoverkkokankaan käyttöä lämmittävänä pukuna täytyisi rajoittaa.

Naiset hoitavat kemiallista ravintoaineiden valmistusta ja ottavat talteen kasvitarhoista kaiken, mikä ikinä syötäväksi kelpaa. Useat järjestävät asumuksiinsa kasvilavoja, joihin panevat kasvamaan sopivia ruokakasveja. Naisten taholta tehdään ehdotus, että eduskunta harkitsisi, eikö olisi syytä antaa yleinen määräys, että energiaa ei ole tuhlattava lämmittämällä asumuksia ainoastaan ihmisiä varten, vaan on jokaiseen asumukseen sijoitettava kasvamaan syötäväksi kelpaavaa. Mutta ehdotus hyljätään siitä syystä, että eduskunta ei voi tietää riittääkö auringonvalo talvella kasveille.

Eduskunta lausuu kuitenkin kehoituksen, että niin monet kuin suinkin käyttäisivät lomahetkiä kasvilavojen rakentamiseen asumuksiin. Sillä jos auringonvalo riittää kasveille, voidaan heti, kun tämä huomataan, vastaavassa määrässä supistaa kemiallista ravintoaineiden valmistusta ja siten säästää voimaa.

Borealian kansan jokainen hermo tähtää alkavan talven voittamiseen. Voima-asemat jymisevät, omegametalli heläjää ympäri maan, kolmisointuiset ja jykevätahtiset työlaulut kaikuvat. Energia rätisee ja jymisee korkeajännitysakkumulaattoreissa, kun sitä niihin ladataan, ja radioputkien säteet vongahtelevat jäätiköillä kun ilvekset kaatuvat metsästäjien saaliina. Joskus sattuu onnettomuuksia, hirvittäviä purkauksia. Vahingossa joku väärä kosketus: kuuluu jymähdys, rätinää ja tulenliekki leimahtaa taivaalle. Kuolleita, toiset salaman muodottomiksi ruhjomia, kannetaan pois. Uudet sankarit astuvat sijaan. Ja työlaulu kaikuu — — —

Turjaa ei näy juuri missään. Hän istuu päämajassa, esikunta lähistössään. Tiedot tulevat ja menevät, eri teitä, langattomia ja langallisia. Kaksi tiimaa päivässä hän liikkuu työpaikoilla. Hänellä ei ole milloinkaan kiirettä, mutta lyhyeen hän puhuu ja kaunistelematta. Tällä matkalla hän saattaa sanoa vain viisi tai kymmenen sanaa. Mutta jokainen niistä merkitsee tuhat isoa mittaa säästynyttä energiaa, suuren onnettomuuden välttymistä t.m.s. Hänellä näyttää aina olevan koko taistelun pohjapiirustus avoinna edessään ja hän tietää aina missä on ratkaiseva kohta. Hän näytti elävän mukana jokaisella työmaalla, vaikka istuikin päämajassa. Hän näytti vaistoavan edeltäpäin jokaisen tapahtuman työssä, jokaisen onnettomuudenkin. Hän tunsi melkein jokaisen työssä mukana olevan luonteen, kyvyt ja heikkoudet.

Kun tuli tieto akkumulaattorin n:o 116 räjähdyksestä ja kolmen miehen ja yhden naisen kuolemasta, niin vastasi Turja vain:

— Minä annoin kesken kiirein huomautuksen, että Mataran piti itse tarkata mittaria. Hän on nähtävästi jättänyt sen Aijan huoleksi. Aija näki huonosti ja on lisäksi huolimaton. He tekivät meille huonon palveluksen. Mutta älkäämme moittiko heitä enää, he ovat antaneet henkensä sovitukseksi.

Illalla vongahti Kapitolion katolta punainen soihtu, mutta kansa ei jouda eikä jaksa sen johdosta sen enempää — — —.

VII luku. Borealian päällikön puoliso.

Turja työskentelee pienessä kuutiohuoneessa joka ilta myöhään yöhön. Hän tutkii taivasta kiikarilla ja vanhoja tähtitieteen käsikirjoja. Hän on järjestänyt itselleen erikoisen koneiston laskuja varten. Ja hän pyrkii lujasti tulokseen. Taivas jatkaa yöstä toiseen tulitustansa hänen päänsä päällä. Mutta hän ei näytä kiinnittävän tähän erikoista huomiota. Päinvastoin näyttävät hänelle olevan mieluisampia ne illat ja yöt, jolloin taivas on hiukan puhtaampi kosmillisesta tomusta, jolloin Avaruuden kaukaiset ilmiöt näkyvät hiukan selvemmin. Silloin hänen kiikarinsa tähtää tuntikausia samaan Avaruuden kohtaan ja kiihkeästi kaivaa hän laskuistansa tuloksia. Kolme kertaa pääsee hän laskujen loppuun ja pettyneenä ja masentuneena nukkuu hän istuallensa kiikarin ääreen. Siitä hänet Urja noutaa alas, itsekseen ihmetellen joka kerta yhä enemmän puolisonsa käytöstä.

Kun hän sitte eräänä yönä neljännen kerran alkaa nousta pieneen kuutiomajaan noutaakseen Turjaa, joka varmaan taasen oli nukkunut sinne, ei hän enää sivuuttanut tätä asiaa pelkällä ihmettelemisellä. Hän ajatteli sitä syvemmin ja päätti kuin päättikin tehdä Turjalle suoran kysymyksen.

Mutta juuri kun hän oli astumaisillaan majaan, pysähtyi hän yhtäkkiä. Suuri meteori sähisi ja vongahti lähellä. Raikuva pamahdus ja sen jälkeen kuului selvästi kappaleiden putoamista. Mutta Urja ei kiinnittänyt tähän huomiota.

— Totta tosiaan, missä on järkeni ollut? puheli hän itseksensä. Missä on järki parkani ollut?

Hän pudisteli nyrkkiänsä ja iski sillä otsaansa:

— Sehän on selvä kuin vanhojen aikojen kirkas päivä. Kosmoksen nimessä, olenpa ollut tyhmä.

Hän astui reippaasti ja päättävästi majaan. Aivan oikein: Turja nukkui taasen kiikaripöydän ääressä. Urja laski yksinkertaisen ystävällisesti kätensä hänen olallensa ja lausui Turjan nimen. Nukkuja heräsi. Urja katsoi häntä avoimesti silmiin pienen kiikarilampun valossa ja kysyi:

— Et pääse selville?

Turja tuijotti puolisoansa hämmästyneenä ja vastasi epäröiden, tuskaisesti:

— En.

— Sinä et usko Turja kuinka tyhmä ihminen saattaa toisinaan olla. Minä sanon sinulle yhden esimerkin eräiden aivojen sietämättömästä tuhrusmaisuudesta. — Minä kun luulin, että sinä istut ja kiikaroit ja torkut täällä — — — noin muuten vain — — — jonkunlaisesta tunteellisuudesta — — — tai oikeammin sanoen senvuoksi, että minä olen, kuinka sanoisin, ymmärräthän sinä sen ilmankin, että minä en ole kaunotar ja että sinä et viihdy seurassani — — —. Mutta minä vakuutan, että tämä johtui vain siitä, että en yrittänyt ajatella asiaa syvemmin, olin niin kiintynyt tähän työhön, tähän taisteluun saapuvaa talvea vastaan, etten oikeastaan joutanut ajattelemaan syvemmin. Kansamme tavan mukaan olet sinä, niinkuin minäkin, vapaa menemään uuteen avioon, jos selitämme valamiehille sopimuksemme — — — en sitä puolta aatoksissani halveksi. Vaan sitä, että saatoin luulla sinun kuluttavan aikaa ja voimia täällä turhanpäiten tällaisen taistelun aikana. Sinä ymmärrät. Minä halveksin näitä aatoksiani. Älkäämme puhuko sen enempää siitä.

Turja oli katsonut häntä hymyillen ihmeissään. Yhtäkkiä lausui Urja päättävästi, melkeinpä kiihkeästi:

— Minä tahdon katsoa mitä sinä näet siellä taivaalla!

— Avaruuden nimessä, etkö sinä siis tiedä, kiljasi Turja — — — mistä sinä sitten tiesit kysyä enkö saa selvää — —?

— En minä tiedä, mutta minä arvasin. Siellä täytyy olla jotain, joka on vielä enemmän, kuin energomittari, kosmillinen tomu, hiilihapon puute ja joen jäätyminen. Muuten sinä et istuisi täällä. Sinä näet siellä jotain kamalaa. Siellä näkyy varmaan kansamme loppu, kenties Kaiken Loppu, niinkuin kansamme sanoo. Minä tahdon katsoa, tahdon tietää, millä Avaruus meitä uhkaa. Minä en tahdo kuolla tietämättömänä.

Turja kiersi kiikarin entisestä asennosta, pysäytti sen kellokoneiston ja siirsi linssejä. Sitte hän kääntyi Urjaan päin ja puheli, yrittäen hymytä:

— Entäs, jos minä sittekin olisin kyllästynyt sinuun ja haaveilisin täällä uudesta puolisostani, laulelisin täällä Avaruudelle ja tähdille lemmestäni. Älä ole niin varma, Urja hyvä. Olen ihminen ja mies ja sydän tykyttää rinnassani — luullakseni, arvatenkin. Enkö minä saisi mielestäsi ollenkaan tunteilla? — Puhukaamme asiasta enemmän alhaalla. Tule, menkäämme.

— Turja hyvä, puhui Urja katsoen kiinteästi puolisoansa, jätä turhat jutut. Onko asemamme mielestäsi sopiva joutavuuksille? Olethan jo tunnustanut, että taivaalla on jotakin, josta sinä koetat saada selkoa uhraten suuren osan öistäsi ja voimistasi. Sinä et kansasi päällikkönä ja ollen vastuussa sen kohtaloista tätä tekisi, ellei siellä kiikarissa näkyisi jotain vakavaa. Ja sinulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan kieltää minua katsomasta sitä.

— Ole hyvä ja katso, sanoi Turja ystävällisenä ja vältellen.

Urja aikoi ensin istuutua kiikaripöydän ääreen. Mutta sitte hän pyysi tyynesti:

— Turja hyvä, aseta kiikari, minä en osaa.

— En. Sitä minä en tee, kuohahti Turja.

Urja katsoi häntä pitkään.

— Etkö — vaikka minä pyydän hartaasti.

— En, Urja ystävä, minä en tahdo, minä en voi.

— Sepä ikävää, lausui Urja hiljaa, aivan kuin itseksensä.

— Ymmärrä, Urja kulta, minua. Minä olen niin epätietoinen. Enhän minä voi — jos se ei olisi muuta kuin päähänpisto — — —?

— Sepä ikävää, puheli Urja vieläkin hiljemmin ja kääntyi mennäkseen.

— Miksi aiot mennä, mitä sinä nyt? hätääntyi! Turja. Kuuletko, minä en voi!

— Jos minä olen Turjan, Borealian päällikön puoliso, niin sinä voit. Ellet sinä voi, en minä kelpaa Turjan, Borealian päällikön puolisoksi, tuli Urjalta hiljaa kuin helähtäen.

— Minä sanon sinulle, Urja, nyt asian niin selvästi kuin osaan, mörähti Turja päätänsä ravistaen, hampaat yhdessä, kuin raskaan taakan alle vaipuva, joka ylpeästi tahtoo salata heikkoutensa. Olen elänyt tuskassa kauan. Se on kenties huomattu. Minä olen nähnyt taivaalla — — — sanokaamme kamalaa. Mutta minä en ole selvillä vielä onko se Borealian loppu, onko se Kaiken Loppu, en ole selvillä, mitä se oikeastaan on. Vapisuttavat kuvat ovat nousseet mieleeni kenties turhanpäiten. Olen päättänyt, että en ilmaise näkemääni kenellekään, ennenkuin tiedän jotain varmaa. Minun itsetuntoni, miksen sanoisi ylpeyteni, ei salli, että minut saadaan kiinni turhasta kuvajaisten pelosta. Eikä ole oikeinkaan rasittaa yhtään tämän kansan jäsentä liialla taakalla. Tästä syystä en ole puhunut sinullekaan mitään, Urja. Minä olen mies. Miltä tuntuisi, jos sinä näkisit minut turhan pelkurina. Olin päättänyt ilmoittaa sinulle heti kun olen varma asiasta — että on jotain ilmoittamista. Tässä syyni. Tee mitä tahdot. Minä asetan kiikarin, jos haluat.

— Luuletko saavasi selville totuuden?

— Toivon ainakin, vastasi Turja epäröiden, ainakin koetan parastani.

— Minä teen ehdotuksen, reipastui Urja. Kuinka kauan luulet tarvitsevasi vielä aikaa, saadaksesi varman käsityksen ilmiöstä — tai päästäksesi selville, ettet voi sitä selittää?

— En voi sitä sanoa.

— Mutta meidän täytyy sopia määräajasta. Katsos, minä olen varma, että sinä et istu täällä turhaan. Turja, Borealian päällikkö, ei ole koskaan sillä tavalla erehtynyt. Vaikka sinun laskusi nyt jo sanoisivat, että ei ole mitään pelättävää, niin minä en niitä laskuja uskoisi sen jälkeen kun olet istunut täällä tuskaisia öitä. Sano minulle: pelkäätkö, että se lähestyy nopeasti — — — Näen kasvoistasi, että se lähestyy nopeasti. Pankaamme lyhyt määräaika. Ellet sen kuluessa pääse tulokseen, niin sinä annat minun katsoa — ja olipa laskujesi tulos minkälainen hyvänsä, saan minä katsoa.

— Mutta onhan jokseenkin samantekevää silloin, katsotpa sinä kiikariin nyt tai sitte.

— Ei, ei ole samantekevää. Minä tahdon kunnioittaa sinun perusteitasi.
Mutta minä tahdon myöskin tuntea uhkaavan onnettomuuden.

VIII luku. Avaruuden puheilla.

Määräaika oli kulunut. Turja oli viidennen kerran päättänyt laskunsa turhaan ja laskeutui itse noutamaan Urjaa.

He nousivat kuutiomajaan äänettöminä, vakavina, käsi kädessä. Oli verrattain valoisa yö. Taivas oli tavallista selkeämpi. Ellipsoidi kuutiomajan katolla hehkui ja soi, itseksensä hiljaa valittaen. Turja sammutti sen ja viittasi Urjaa istuutumaan kiikarin ääreen.

Itse hän istui hiukan syrjään tarkaten kiikarilampun valossa Urjan liikkeitä. Hetkisen haki Urja oikeata asentoa. Turja näki, että hän oli äärettömän jännittynyt. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Kuului vain voima-asemien jyminä, joku jäätikköilveksen kaukainen karjunta ja muutaman meteorin suhina.

Kellokoneisto, joka kuljetti kiikaria maan liikunnan mukaan ja piti sitä samassa kentässä, hyrisi hiljaa.

Yhtäkkiä huomasi Turja puolisonsa hätkähtävän. Hänen rintansa alkoi kohoilla kiivaasti ja hikikarpalot kimalsivat otsalla kiikarilampun valossa.

— Nyt hän näkee sen, ajatteli Turja. Näkeeköhän hän kaikki. Myöskin pimeät, äännähti hän tietämättänsä ääneen.

— Niin, kuiskasi Urja.

Hän katsoi kauan, kouristaen käsin kiikaripöydän reunoista.

Kun hän kääntyi, kuvastui hänen silmissänsä ehdoton kauhu. Mutta tyyni hän oli. Hirvittävän tyyni. Hän tuijotti Turjaan kuin häntä ihmetellen.

— Urja, äännähti Turja.

— Niin, nyökäytti tämä. Nousi ja tarttui puolisonsa käteen johtaen häntä ulos majasta, aukeamalle. He astelivat pitkin hyperboloidin reunaa ja pysähtyivät silmäilemään yöhön. Pohjoinen paloi. Pohjoisnunatakin huippu leimusi. Jäätikkö ylt'ympäri kumotti yössä. Borealiassakin oli jo hiukan lunta. Voima-asemien valomeri näkyi idässä ja niiden jyminä ja jyske kuului hiljaisessa yössä. Silloin tällöin kajahti jäätikköilveksen karjunta, kaikui omituisesti, toisinaan kuoleutuen, toisinaan taasen kuuluen. Vain joistakuista asunnoista tuikahti yksinäinen valo ja vain muudan kaukainen työlaulu värisi tavallista kuulakkaammassa yössä.

Siellä kattojen alla nukkui heidän kansansa. Tuolla ylhäällä Avaruus valmisti sille ikuista unta. Täällä kansansa yläpuolella Avaruuden alla nämä kaksi ikäänkuin tekivät tiliä kummallekin. Oli kuin olisivat he pyytäneet Avaruudelta armoa kattojen alla nukkuvalle kansallensa.

Mutta he tiesivät ja tunsivat, että se ei kuule heidän pyyntöänsä. Se ei tunne sääliä. Se murskaa elämää armotta ja synnyttää uutta. Eetteri ei kanna tuskan huutoja. Siellä täällä hukkuu Avaruuden aalloilla kukkiva elämän ulpukka rajumyrskyyn. Mutta toisaalla avaa se tyynessä lahdessa terälehtensä.

He tiesivät, että ainoa mikä saattaa auttaa, on taistelu. On saatava täydellinen selvä asemasta, uhkaavasta tilanteesta, voimat on suunnattava sen mukaan. Silloin pelastutaan, jos se yleensä on mahdollista. Ellei, niin kuollaan, vaivutaan, me elämän pisarat Avaruudessa, maahan ja hajotaan, hukutaan. Elämämme on ollut kuin atoomin värähdys.

Tähän suuntaan kulkevat ajatukset kummankin mielessä katkesivat, kun
Urja tarrasi molemmin käsin kiinni puolisonsa käsivarteen ja kiljahti:

— Näetkö!

Turja silmäsi ehdottomasti niitä Avaruuden seutuja, joita hän oli monena yönä kiikarilla tähdännyt.

— Totta tosiaan, hän mumisi. Se näkyy, se näkyy — — —. Mutta ainoastaan näin kirkkaana yönä. Ja ainoastaan jos tietää.

Turja sytytti ellipsoidin ja he kuulivat sen hiljaisen valituksen alas laskeutuessaan.

IX luku. Myrsky alkaa.

Päivä oli ankara. Lumimyrsky raivosi. Yhtenä pyrynä oli Borealian ilma. Se oli tullut mukanansa kokonaisia vuoria rakeita ja lunta itäisiltä jäätiköiltä. Se pauhasi ja jyski ja jyrisi jo tullessansa jäätikön vuorissa ja kuiluissa. Tiedettiin, mitä se merkitsi ja varustauduttiin sen varalta. Kaikki sopivat työt järjestettiin asunnoihin ja muihin suojamiin. Ne jotka jäivät ulos, ottivat vara-akkumulaattorin lämmitysverkkoansa varten, kypärän silmikoineen ja metallikäsineet.

Myrsky tuli keskellä päivää. Päivä pimeni. Valot sytytettiin. Tuuli oli niin voimakas, että se puhalsi voima-asemien metallipiippuihin kuin urkupiippuihin. Ne ulvoivat ja mörisivät epäsoinnuissa. Asunnot ratisivat ja huojuivat. Rakeet synnyttivät kaikkialla, missä ne putosivat omegametallille, korvia huumaavan melun. Metalli soi ja valitti kuin kuoleman tuskassa kiemurrellen. Lunta ja rakeita tuli toisinaan tuulen lennättämänä sellaisissa tukuissa kuin olisi niitä jättiläislapio heittänyt. Borealia näytti hautautuvan lumeen ja jäähän tuossa tuokiossa.

Turja neuvotteli esikunnassansa. Ensiksi olivat hänen mielessänsä, myrskyn tullessa, ilveksen metsästäjät, jotka olivat jäätiköillä. Kun hän oli aamulla kuullut jäätikkösemaforien kuuntelukoneella myrskyn soivan itäisessä jäätikkösemaforissa, oli hän käskenyt heti kaikkien sinä päivänä jäätiköille määrättyjen jäädä kotiin. Mutta jäätiköillä oli toista sataa miestä, jotka olivat lähteneet edellisinä päivinä eivätkä olleet palanneet. He pelastuisivat, jos he huomaisivat myrskyn ajoissa ja kukin joukkue kokoontuisi kasemattiinsa, jollaista he kuljettivat mukanansa kokoonpantuna. He voivat sen lämmittää mukana olevalla akkumulaattorilla ja katon läpi he pystyttävät ilmanvaihtotorvet. Vaikkapa he hautautuvat kokonaan lumeen, voivat he pelastua myrskyn lakattua. He antavat radiosäteellä merkkejä ja heidät löydetään tai he kaivautuvat itse ulos ja palaavat. Jos myrskyn käsissä lentävät jääkimpaleet särkevät kasematin tai jos myrsky yllättää joukkueen hajallaan, on edessä useimmiten varma kuolema.

Neuvottelu johti siihen tulokseen, että jäätiköillä olevain auttamiseksi ei tällä hetkellä voida tehdä muuta kuin lähettää kolme avustusretkikuntaa lumivetureilla niihin kolmeen solaan, joista tavallisimmin käytetyt tiet jäätiköille johtavat. Retkikuntien miehistöt otettiin vapaaehtoisista, joita tarjoutui kolme kertaa niin paljon kuin tarvittiin.

Toinen pulmallinen kysymys oli lähellä jäätikön reunaa olevien asuntojen kohtalo. Joka talvi oli lumelle ja jäälle luovutettu Borealian maa-alaa. Oli tyhjennetty asumus siellä ja täällä ja revitty ja kuljetettu kaikki keskemmälle maata. Toisinaan oli joku asunto hautautunut ankarimpien lumimyrskyjen aikana niin, että sen kaivamiseen ei katsottu voitavan ryhtyä. Muutamia asuntokuntiakin olivat ensimmäiset hirmumyrskyt yllättäneet Ja haudanneet elävältä. Siellä ne nukkuivat jo kaukana, tuhat mittaa vahvan jäätikön alla ikuista untansa.

Mutta sittemmin oli alettu noudattaa yhä suurempaa varovaisuutta. Myrskyn saapuessa tyhjennettiin nopeasti äärimmäiset talot, varsinkin ne, jotka olivat jäätikön sisään tunkeutuvissa vuonoissa, sillä tällaiset vuonot saattoi yksi ainoa hirmumyrsky ammentaa täyteen lunta ja jäätä ja tasoittaa sen muun jäätikön tasalle. Kauan oli suunniteltu koko asuntojärjestyksen muutosta. Olisi haluttu rakentaa kaikki asumukset maan keskeen tiheään ryhmään ja järjestää hyvät kulkuneuvot maan äärille. Mutta niukka voiman saanti ei sallinut enää tällaista suuruudistusta.

Turja oli aamulla antanut määräyksen maan äärillä olevain asuntojen tyhjentämisestä. Kaikki kuljetusneuvot ja vetojuhdat, mitä suinkin liikeni keskuksesta, lähetettiin apuun. Useat asumukset tyhjennettiin onnellisesti, mutta toisissa viivyteltiin liian kauan. Myrsky saapui ja silloin ei enää ollut syytä lähteä pitemmälle taipaleelle muuten kuin lumiveturilla.

Osa lumivetureista päätettiin lähettää enimmän uhattuihin tyhjentämättömiin asunnoihin maan äärillä. Mutta osa täytyi pitää keskuksessa niillä teillä, joilla täytyi ehdottomasti pitää liikennettä yllä niin kauan kuin voima-asemat olivat käynnissä ja energiaa varastoitiin.

Kolmanneksi harkittiin tuulivoima-asemien kehittämistä. Nämä olivat aikaisemmin olleet Turjan lempiaate. Niitä hän oli miettinyt yötä päivää, kokeillut, rakentanut ja esitellyt eduskunnalle. Hänellä oli jo kokonainen sarja oppilaita, jotka tunsivat näiden koneistojen rakenteen pienimpiin yksityiskohtiin saakka ja jotka pystyivät kehittämään niitä omintakeisesti edelleen. Mutta ne olivat vielä epäkäytännöllisiä. Myrskyt niitä rikkoivat, vaikka niiden jättiläistuutit olivat suojatut verkolla, jossa kulki tulikuuma voimavirta — tyynellä ne eivät taasen toimineet — ja Borealiassa puhalsi harvoin tuuli, jolla ei olisi ollut mukanansa jäätä ja lunta.

Turja oli toivonut näistä voima-asemista apua Borealialle, sitte kun sen entinen sydän lakkaisi talvella sykkimästä. Ja antoivathan ne jo pienen osan tarvittavasta voimasta — antaisivat enemmänkin, siitä oli Turja varma, jos niitä tarmokkaasti kehitettäisiin.

Mutta nyt häneltä ei liiennyt enää mielenkiintoa tälle kysymykselle. Leikinlaskija Hara ilvehti esikunnassa, että Turja osoittaa häilyväisyyden oireita niinkuin olisi rakastunut. — Täytyy olla korkeajännitysakkumulaattori sisässänsä sillä miehellä, joka lemmiskelee tällaisessa myrskyssä.

Ainoastaan Urja tunsi todellisen syyn tähän "häilyväisyyteen."

X luku. Kansa myrskyssä.

Turja päätti tehdä tavallisen päiväkierroksensa hiukan aikaisemmin, jotta ennättäisi takaisin, ennenkuin ensimmäisen myrskypyörteen keskus saapuisi jäälohkareinensa. Silloin oli kaikkien vetäydyttävä suojaan. Turja astui ulos kypärä päässä, silmikko alas laskettuna ja omegametalliset käsineet käsissä. Lumiveturi möyrysi juuri voima-asemille päin. Hän kiipesi siihen. Se ryömi lumessa kuin jättiläisetana. Koneisto surisi ja rätisi, lumi ja rakeet pieksivät sen kylkiä ja selkää, se kiljahti silloin tällöin, kuin kiukkuansa purkaen Se laahasi lumeen suuren kourun, mutta se täyttyi heti sen jälessä. Vanavesi ei säilynyt hetkeäkään tällaisessa myrskyssä.

Lumiveturin pysähtyessä nousi siihen mies, joka, huomattuaan Turjan, viittoi ja pauhasi, kaikesta päättäen iloisena. Kun hän kohotti kypäränsilmikkoansa, tunsi Turja Karman, sen jättiläiskokoisen miehen, joka oli eduskunnassa huutanut "hyvä".

— Hei päällikkö, sanoin minä, hauska ilma! kuuli Turja hänen nyt pauhaavan. Kylläpä itä meitä nyt hyssyttelee ja hyväilee! Mitä päällikkö arvelee, olisikohan sillä paha mielessä?

Turja pudisti päätänsä ja nauroi. Hän ei yrittänyt vastata tässä melussa. Koneisto surisi ja rätisi, myrsky ulvoi ja kaikki sisällä olijat pauhasivat toistensa korviin.

— Tämä hiukan piristää laiskaakin, jatkoi Karma jyrisemistänsä. Jos loppu tulee tällä tavalla, niin hauska loppu. Tämä panee veret liikkeelle ja iloiselle tuulelle. Totta tämmöinen toista on kuin juosta korvat lupassa Borealian lahteen. Mitä päällikkö arvelee, riittääkö tätä nyt sata päivää?

— Taitaisi Karmankin silloin jo olla lunta suussa sulamatta, kiljui
Turja nyt vastaan.

— En usko, mörisi Karma. Kyllä meitä joitakuita sittekin vielä konttaisi jäätiköllä. Tietääkö päällikkö, että minä tulen jokseenkin suoraan jäätiköltä?

— Jäätiköltä! kiljahti Turja.

— Niin. Eksyin joukkueestani kun ajoin takaa komeata jäätikköilvestä. Kuulin myrskyn möyryävän idässä. Kaadoin ilveksen, otin sen puoliskon ja taljan selkääni ja aloin taivaltaa kotiin. Myrsky pani parastansa, minä vielä parempaa. En ole koskaan harjoitellut juoksemista, joten se taakka seljässä aluksi kävi hiukan kömpelösti. Mutta kun raajani vertyivät, huomasin katkaisevani matkaa aika kyytiä. Minun täytyi kiertää solalle, myrsky painoi suorin matkoin, se pahuus ei hakenut mitään solia ja sillä tavalla se pääsi edelle. Kun minä livistin solaa alas, näin sen pudistelevan harjaansa jo voima-asemien luona. Ajattelin jättää taakkani ja vaatia raajoiltani lisää nopeutta, mutta sitte ajattelin, että jos tässä täytyy jäädä jonnekin odottamaan myrskyn lakkaamista, niin voi talja ja ilveksen takapuoli olla tarpeen pitämään minua sellaisessa kunnossa, että lumi suussa sulaa.

— Kaikki kävi kuitenkin hyvin. Kuljin parin aution asumuksen ohi. Kolmanteen päätin pysähtyä, sillä loppumatkan jo kierittelin ja laahasin vatsallani. Mutta siellä olikin lumiveturi lähtövalmiina, koko asuntokunta mukana. Se toi minut kotini kynnykselle.

Tällaisen kuvan sai Turja Karman kiljumista katkonaisista lauseista. Kun veturi pysähtyi hetkeksi ottamaan peräänsä vaunua, metallista sukkulanmuotoista alusta, joka ui lumessa verrattain kevyesti, pauhasi Karma edelleen, vaikka hänen äänensä nyt, koneen surinan lakattua, oli aivan liikaa voiman tuhlausta. Kaikki sisällä olijat nauroivat ensin hänelle, mutta kiintyivät sitte kuuntelemaan kertomusta.

— Entä muu joukkue, kiljui Turja Karmalle, kun tämä seuraavalla pysäkillä astui ulos veturista.

— Kyllä Jorman joukko kotiin tulee, ellei tätä sataa päivää kauemmin kestä — — —

Loppua Turja ei enää kuullut.

Tämä kohtaus Karman kanssa teki hyvää Turjalle. Näissä kahdessa, Karmassa ja Jormassa, arveli Turja kansansa mukautumisen kovaan elämään jääkenttien keskellä ehtineen kaikkein pisimmälle. Heissä oli kulttuuri palautunut hennolta ja herkältä asteeltansa kauas muinaisaikojen tasolle. He olivat kauimmaisia ilmiöitä kansan kehityksessä takaisin suurikasvuiseksi, jykevävoimaiseksi, kaikin puolin kykeneväksi jylhään olemisen taisteluun. Karmasta ja Jormasta säkenöi ja huokui Turjan aistimiin aina valoisa yksinkertainen voima ja luottamus. He olivat aina hyvällä tuulella, aina humoristisen ylimielisiä kaikille vaaroille ja vastuksille.

Ympärillänsä hän näki paljon samantapaisia yksilöitä, miehiä ja naisia, vaikka vain heikompia jäljennöksiä Karmasta ja Jormasta. Vain siellä täällä näkyi väsynyt, alakuloinen ilme. Turja tiesi, että tämä oli työn viritys. Se johtui työstä, se kuului työhön. Siellä ei kärsitty happamia kasvoja. Se teki Turjan hyvätuuliseksi, vaikka hän tiesikin, että vakavuus ja väsymys valloitti illalla toiset, alakuloisuus ja epätoivo eräät.

— — — Vielä toimivat voima-asemat. Niitä ei lähelläkään seisten nähnyt. Ne peittyivät lumimyrskyyn. Mutta niiden metallipiiput ulvoivat ja mörisivät myrskyssä, niiden seinät ja katot valittivat. Ladattiin akkumulaattoreja, korjattiin lumivetureita ja uusia rakennettiin. Vielä jyski Urjan kone ja lämmitti asumuksia.

XI luku. Räjähdys.

Turja kulki voima-asemien läpi, kahlasi ulkona lumessa, antoi neuvoja, sijoitti toisin henkilöitä, tarkasti koneita, mittareja. Kaikki tapahtui tyynesti, järjestyksessä. Askel askeleelta seurasivat havainnot, sanat ja teot täsmällisessä järjestyksessä.

— — — Hän oli juuri astumassa neljännen voima-aseman ulko-ovesta ulos, kun hän tunsi tärähdyksen ilmassa, voima-aseman sisus leimusi liekkien vallassa, koko holvi ratisi ja huojui, myrskyn seasta kuului kumea jyrinä. Hän hyökkäsi sisään. Paha haju tunki ovesta vastaan. Palanut nainen makasi tunnottomana oven edessä. Hän oli nähtävästi pudonnut ylhäältä sillalta. Vasemmalla vesijohtosuojassa valitti kaksi miestä ja kolmatta kannettiin sinne parhaillaan. Osa koneista seisoi ja jota pitemmälle Turja ehti sitä selvemmin hän huomasi suuren onnettomuuden tapahtuneen. Useampia kuolleita virui käytävillä — — —.

Hetken kuluttua tuotiin sana, että suuri meteori oli rikkonut erään suurimmista akkumulaattoreista, jota tämä voima-asema latasi. Se oli aiheuttanut itse voima-asemalla räjähdyksen. Kun Turja kuunteli tätä ilmoitusta joukon ympäröimänä, alkoi ilmassa kuulua ilkeätä sihinää ja rätinää. Joukko hajosi kauhistuneena.

— Käykö radiokone? huusi Turja.

— Käy, vastattiin. Hoitaja on kuollut eikä kukaan ole sitä pysäyttänyt.

Hetkisen ajatteli Turja, että heidän kaikkien loppu on nyt tullut. Ilma alkoi jo salamoida, kun johtoa vailla oleva kone purki siihen yhä paisuvia latauksianasa. Voimattomuus ja jäykistys valtasi jo useimpien nivelet, niinkuin tavallisesti voimavirran kulkiessa ruumiin läpi.

Silloin nähtiin Turjan hoipertelevan radiokoneen rappujen juureen. Ne olivat rikki, palaneet poikki. Hän ei päässyt ylös. Hän silmäsi melkein älyttömin silmäterin miehiin ja naisiin, jotka läähättivät kaukana seinillä ja nurkissa. Hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, hampaat kiristetyt yhteen. Hän hoiperteli radiokoneen alla, pitkin käytävää oikealle, kaatui maahan, ryömi nelinkontin dynamon luo, joka oli nurkassa. Käden ja pään nähtiin kohoavan, käsi haparoitsi ruuvia, johon paksu jättiläisjohto oli kiinnitetty. Ruuvi kiertyi. Sitten nähtiin Turjan ponnistautuvan ylös, käyvän sylin johtoon, kuului pamahdus — ja radiokone pysähtyi.

Hetken kuluttua kannettiin Turja vesijohtohuoneeseen tunnottomana.

XII luku. Miten käy aurinkokunnan?

Illalla istuivat Turja ja Urja pienessä suojamassansa. Heillä oli hallussaan vain kaksi pientä suojaa. Koko muu Kapitolio oli luovutettu pakolaisille, joita oli tullut maan ääriltä. Tässä osassa asumusta oli hiljaista, mutta etäämpää kuului liikettä ja melua. Myrsky oli hiukan hiljentynyt, niin että sen meteli ei kuulunut kovin tänne asumuksen keskukseen. Valoputkista lähti hiljainen viihtyisä sävel.

Turja oli vielä raukea, kuin äsken syvästä unesta herännyt. Mutta hän söi äänettömänä hyvällä ruokahalulla illallispalaa ja Urja katseli häntä mietteissään.

— Tänä iltana minä en olekaan lemmenlauluja laulamassa ja Avaruuteen huokailemassa, lausahti Turja hymyillen. Ajatteletko sitä?

— Mitä nyt aiot? kysyi Urja ikäänkuin kuulematta Turjan kysymystä.

— Taistella myrskyä vastaan. Se voi kestää kauan ja käydä varsin kiusalliseksi, vastasi Turja.

— Mitä minä myrskystä. Se kestää aikansa ja vie uhrinsa. Mutta se ei ole Kaiken Loppu. Mitä aiot ilmiön suhteen Avaruudessa?

Turja kävi vakavaksi.

— Totta puhuen, aivoni ovat tätä kysymystä vatvoneet myrskystä ja onnettomuuksista huolimatta. Luulenpa, että tiedottomana maatessanikin näin sen. Kuva on nähtävästi syöpynyt syvälle aivoihini.

— Aiotko jatkaa tutkimuksiasi?

— Miten? Ei ole suurempaa kiikaria. Ei ole muita koneita. En osaa niitä valmistaa. En osaa laskea kuin yksinkertaisimpia tehtäviä. Eikä kukaan muukaan Borealiassa osaa niinkään paljoa kuin minä.

— Jos se on kaukana, niin se on hirvittävä massa, puheli Urja matalalla äänellä.

— Jos se olisi lähellä, niin olisin saanut etäisyyden lasketuksi. Sen täytyy olla kaukana. Ja se on hirvittävä massa.

— Miten käy siis aurinkokuntamme?

Hiljaisuus. Kuului myrskyn pauhina ja voima-asemien metallipiippujen ulvonta ja mörinä.

— Miten käy tämän pienen aurinkokuntamme? lausui Turja raskaasti.

Hän ponnahti ylös.

— Emme saa siitä tietoa. Se on kirottua. Se on uhkaava tuntematon kohta taistelusuunnitelmassamme. Meillä on miehiä ja naisia, jotka pystyvät hurjimpiinkin yrityksiin. Meillä on voimaa ja koneita, meillä on tietoa ja taitoa. Mutta nyt tulee tällainen ilmiö, ilmestyy taivaallemme uusi uhka — ja me olemme avuttomia, tietämättömiä kuin lapset. Se on kirottua.

— Mutta emmekö voi rakentaa koneita ja perehtyä tähtitieteeseen?

— Kyllä, jos annat meille aikaa ja energiaa, Urja hyvä. Mutta minä pelkään, että se massa siellä Avaruudessa ei odota kunnes me opimme tähtitieteen. Se on toimessa yötä päivää. Luulen saaneeni selville, että aurinkomme on poikennut radaltaan, luulen saaneeni selville, että oma pallomme jo tottelee massan käskyjä. Pelkään, että ei ole aikaa enää opetella tähtitiedettä ja kokeilla tuhansia koneita, niinkuin täytyisi, ennenkuin on Avaruuden salaisuuksien tuntija. Avaruus ei luovuta salaisuuksiansa vuodessa eikä parissa. Se vaatii maksuksi miespolvien työn. Minä pelkään, että tuho tulee, jos se tulee, tämän miespolven aikana. — Ja silloin me emme tiedä yhtään, miten se tulee, millainen se on ja onko siitä väkevimmälläkään kansalla pelastumisen mahdollisuutta ja millainen on se mahdollinen mahdollisuus — — —. Piru vieköön tähtitieteilijät, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon liian aikaisin. Miksi eivät he kirjoittaneet kirjaa meille tästä tapauksesta. Heidän olisi pitänyt, jos he ammattinsa oikein osasivat, tietää tästä massasta jo satoja vuosia sitte.

Meidän täytyy saada selko siitä, mikä on massan vaikutus aurinkokuntaamme ja mikä on oman tähtemme kohtalo. Mutta miten — siinä kysymys.

XIII luku. Kansa edelleen myrskyssä.

Myrsky raivosi kymmenettä päivää. Se oli muuttunut äkäisistä vihuripäisistä puuskista, pienistä, päivässä ohi kulkevista rajuista pyörteistä mahtavaksi jymiseväksi voimavirraksi, jonka teho nousi ja laski hitaassa jykevässä tahdissa. Se toi entistä enemmän lunta, mutta vähemmän rakeita ja jäälohkareita. Myrskyn, metallin ja voima-asemien piippujen melu ei ollut niin helvetillistä kuin ensimmäisinä päivinä. Se oli juhlallisempaa, siedettävämpää.

Lumivetureja möyri siellä ja täällä Borealian alueella. Lunta oli kymmeniä mittoja vahvassa siellä missä oli pidikkeitä ja epätasaisuuksia. Mutta tasaisilla paikoilla saattoi silloin tällöin pöllähtää ilmaan muraa ja kiviä. Paljon asuntoja maan äärillä oli hautautunut lumeen ja jäähän. Tiedettiin, että muutamia hautautuneita asuntoja ei oltu tyhjennetty eikä asukkaista tiedetty mitään. Ei niistä liioin vastattu radioon. Osa jäätiköillä olleista metsästäjistä oli pelastettu. Mutta suurin osa oli vielä siellä myrskyn käsissä.

Taistelu myrskyä vastaan kävi yhä ankarammaksi. Se vaati uhreja yhä enemmän. Se alkaa tuntua raskaalta kansasta, vaikka se oli satoja vuosia saanut tuta luonnon rautaista julmuutta. Tehdessään päiväkierrostansa lumiveturissa huomasi Turja ihmisten olevan vähemmän äänekkäitä kuin ennen. Puhuttiin myrskystä ja sen vaatimista uhreista. Kukaan ei muistanut sellaista luonnonvoimain raivoa nähneensä. Eräs kertoi äidistä lapsineen, jotka olivat hukkuneet lumeen. Toinen kertoi veljestään, joka nähtävästi oli kenenkään huomaamatta jäänyt lumiveturista ja hautautunut. Kolmas kertoi miehestä, jonka pään putoava jäälohkare murskasi. J.n.e.

Voima-asemista kävi enää puolet. Joki alkoi nopeasti kuivua. Tuulivoima-asemat toimivat kaikki, kun muutamia oli aamulla korjattu. Turja tarkasti niitä ja hänen mielessään välähti, että ne saataisiin kenties kestävämmiksi, jos systeemi käännettäisiin, niin että ne toimisivat tuulen aikaansaamalla ilmavedolla eikä suoraan tuulen voimalla.

XIV luku. Ongelma alkaa olla selvillä.

Illalla keskustelivat Turja ja Urja taasen pienessä suojamassansa. Urjakin oli saanut tuta taistelun vakavuuden. Hän oli järjestänyt ja johtanut sairaiden, loukkaantuneiden ja turvattomiksi jääneiden lasten hoitoa. Hän puheli kokemuksistaan Turjalle ja kysyi lopuksi:

— Luuletko tätä kestävän kauan?

— Tuntuu kuin sitä kestäisi vielä kauan, vastasi Turja.

— Valloittaako jäätikkö nyt yhdellä ryntäyksellä koko maamme?

— Ei. Sitä se ei tee. Mutta suuren osan. Kenties puolet paljastuu vielä seuraavana lämpimänä vuodenaikana.

— Mutta ellei käännettä tapahdu, niin ovat kansamme jäännökset ainakin muutaman vuoden kuluttua jäätiköllä. Oletko ajatellut sitä?

— Olen. Olen ajatellut sitä kauan. Ja minä tiedän, että käännettä ei tapahdu ennenkuin kenties sadan vuoden perästä, lausui Turja ikäänkuin kauas avaruuteen tähdäten.

Pitkä hiljaisuus. Lumiveturi kiljahteli jossain läheisyydessä. Sitte lausahti Urja hiljaa: — Vasta sadan vuoden perästä.

— Niin. Ellei sitä ennen ole tullut Kaiken Loppu.

— Mistä päättelet näin? kysyi Urja.

— Tiedätkö mistä johtuu tämä kylmyys ja kuolema? kysyi Turja, vastaamatta Urjalle.

— Auringon antaman voiman ja ilmakehän hiilihapon vähenemisestä. Mutta miksi sitä kysyt?

— Mistä johtuu auringon antaman energian väheneminen?

— Auringossa tapahtuneesta mullistuksesta ja viime aikoina kosmillisesta tomusta, joka imee auringonsäteitä.

— Mistä johtuu kosmillinen tomu?

— Sehän on vieraslahja joltain pyrstötähdeltä tai sen tapaiselta pimeältä massalta, jonka vieraana olemme käyneet.

— Jonka vieraana olemme, oikaisi Turja.

— Kuinka, mehän kierrämme aurinkoa — — —?

— Jonka vieraana on myöskin aurinkomme!

Urja hypähti ylös, tuli Turjan luo ja katsoi häntä, ikäänkuin hakeakseen hänen silmistään selitystä.

— Sinä siis tarkoitat, että se on se — — — jonka näimme.
Turja nyökäytti.

Urja mietti, palasi paikoilleen ja mietti edelleen. Myrsky pauhasi ja jäätikköveturi kiljui. Jostain läheltä kuului lapsen valitusta.

— Kosmoksen nimessä, sinä olet aivan oikeassa! Kaikki on peräisin siitä. Ja aurinkomme on jo vuosituhansia kulkenut sen massan valtakunnassa, sen kiroissa. Ja nyt me olemme suhteellisen lähellä sitä, kaukana aurinkokunnan mitoissa puhuen, mutta lähellä sen omissa mitoissa puhuen. Ja sinä luulet, että käänne tulee vasta sen jälkeen kun olemme sen sivuuttaneet.

Turja nyökäytti taasen.

— Mutta mikä tuo massa sitte on? Onko se aurinkomme radan keskuskappale? Tai onko se Avaruuden keskuskappale? Entä jos putoamme siihen?

Turja nousi.

— Minähän sanoinkin äsken: ellei sitä ennen tule Kaiken Loppu. — — — On tuhansia mahdollisuuksia. Me voimme sen sivuuttaa saamatta tuta muuta kuin kosmillista tomua, meteoreja ja kylmyyttä. Me voimme sivuuttaa sen niin, että menetämme suuremman tai pienemmän osan ilmakehästämme. Me voimme sivuuttaa sen kuumuudesta hehkuen ja sulaen. Me voimme törmätä sen tuhansiin kuihin ja muihin kiertolaisiin tai sen massan kiinteisiin osiin. Me voimme vajota sen äärettömän massan helmaan kuin pisara mereen. Kaikkien näiden tapausten välillä on tuhansia mahdollisuuksia. Mutta me lapset, me tyhmyrit, me tuhrukset emme tiedä mikä on meille määrätty. Me emme osaa tutkia, emme osaa rakentaa koneita emmekä laskea. — Sehän se tässä on kirottua ja helvetillistä. Jos pallomme ei sula, ei hajoa tomuksi eikä vajoa tuon hirviön vatsaan, niin meidän olisi nyt jo kiireesti varustauduttava, sillä kaikki muut kohtalot me voisimme voittaa, kaikissa muissa tapauksissa minä näen pelastumisen mahdollisuuden. Mutta emmehän voi varustautua, kun en tiedä, mikä tapaus tuhansista mahdollisista on määrätty osaksemme. Enhän voi varustautua kylmyyttä vastaan, kun en tiedä vaikka meitä uhkaisikin kuumuus. Enhän voi varustautua säilyttämään ilmakehää, kun en tiedä, vaikka saisimme sitä liikaakin. Se on helvettiä se!

Raivoissaan hän tarttui Urjaa olkapäihin ja ravisteli häntä:

— Sano minulle, Urja, pieni pelastava sana, pieninkin viittaus! Sano, kuuletko, sano. Mikset anna kuulua! — Joko loppui sinunkin älysi? Kananpää, naakanpää, joka pettää pulmallisimmassa kohdassa. — — — Mutta minä sanon sinulle, että halkaisen tämän oman pääni, ellei sieltä löydy neuvoa. Mitä sellaisella päällä tekee, joka ei tee tehtäväänsä.

Turja hyökkäili sinne tänne suojamassa kuin vangittu peto. Urja katseli onnetonta miestänsä suruissansa. Hänelle oli aikoja sitte pulpahtanut aivoihin ajatus, mutta hän punnitsi uskaltaisiko sanoa sen Turjalle. Hän odotti kunnes Turja rauhoittui. Ja lausahti sitte:

— Minä olen ajatellut — — —

— No, mitä, pian, pian! Turja seisahtui kuin naulittu, sieraimet levällään, silmät suurina.

— Ekvatoriaa.

Urja odotti räjähdystä, mielenkuohahdusta ja valmistui tyynesti ottamaan sen vastaan. Mutta hän erehtyi tällä kertaa. Turja hyökkäsi hänen luoksensa, katsoi nyt vuorostaan häntä silmiin ja sähähti:

— Sitäkö! Ja sinä uskallat sanoa sen?

— Uskallan.

Turja hoippui istuimellensa. Pitkä hiljaisuus. Ja sitte puheli Turja:

— Tiedätkö, minäkin olen sitä ajatellut. Muuta keinoa ei ole. Mutta entä vanha vala, kansan tahto, kansan viha? Kansan toinen luonto on kammo Ekvatoriaa kohtaan ja tahto elää yksin, vapaana.

— Me voisimme ajatella erästä kiertotietä. Jos koettaisimme hankkia
Ekvatoriasta tietoja rikkomatta valaa.

— Miten? Meillä ei ole ollut lähtömme jälkeen mitään yhteyttä heidän kanssansa. Tuskinpa on yhtään ainoata elävää olentoa, joka taitaa meidän ja heidän kieltä.

— Ekvatoriahan ajaa tuomittujansa jäätiköille kuolemaan. Mitä arvelet, jos ottaisimme näistä joitakuita kiinni ja opettaisimme heille kielemme — ja oppisimme heidän kieltänsä. Jos Ekvatoriassa tunnetaan yleensä aurinkokuntamme kohtalo, tietäisivät nämä vieraamme varmaan siitä, selitteli Urja. Matka on tosin pitkä, sillä tuomitut elävät lähellä Ekvatoriaa. Muutaman kerran sadassa vuodessa ovat rohkeimmat ilveksenmetsästäjämme nähneet heitä. Mutta jos retkikunta varustetaan vartavasten, ei yritys ole mahdoton.

— Ehdotuksesi on hyvä. Mutta se tuskin riittää. Muistathan mitä äsken sanoit: muutaman vuoden kuluttua maamme on jäätikköä, ellei käännettä tule. Ja minä sanoin, että käännettä ei tule ennenkuin ehkä sadan vuoden kuluttua. Mitä siitä seuraa?

— Kuolema jäätiköllä!

— Tai elämä Ekvatoriassa! vastasi Turja.

Nyt oli taas Urjan vuoro hämmästyä.

— Mutta itsehän äsken sanoit: entäs vala, entäs kansan tahto, kansan viha? Kansan toinen luonto on kammo Ekvatoriaa kohtaan. Muistathan, miten Tarjalle kävi?

— Aivan niin, aivan niin. Mutta se toinen luonto on muutettava. Tarja on viisas mies. — Jos Ekvatoriassa elää kunniallinen kansa, ei se kiellä meiltä maapalaa. Meidän tuomiomme viisisataa vuotta takaperin ei ollut kuolemantuomio. Silloin tiedettiin jäätikön keskessä vielä löytyvän sulia maita. Nyt se muuttuu kuolemantuomioksi. Siksi on meillä oikeus sitä ennen ainakin vedota Ekvatorian kansaan — tai minä tahdon sanoa: meillä on oikeus alkaa oikeudenkäynti alusta. Yksityiskohtia en ole vielä ajatellut — mutta sinun ehdotuksesi on mainio. Se toteutetaan. Sitä seuraa jatko aikanaan.

Vaan nyt meidän on taisteltava myrskyä vastaan. Karma sanoi, että se hyssyttelee meitä. Se aikoo hyssyttää meidät kuoleman uneen. Mutta vauva potkii vielä, eikä aijo nukkua — ainakaan tällä kertaa.

— Salli vielä yksi kysymys, kiirehti Urja. Miksi sinä raivosit, jos kerran olit itsekin ajatellut Ekvatoriaan siirtymistä.

— Hyvä Urja. Vieras tieto ei ole oman tiedon arvoinen. Minä en suuria luota Ekvatorian tietoon. Toiseksi on meillä edessä aikoja, jolloin meidän pitäisi tietää aina enemmän kuin Ekvatoria. Ja vihdoin viimein: Olen kansani jäsen. Sen vaistot ovat veressäni. Urja hyvä: Ekvatorian kammo ja kuolema jäätiköllä painiskelivat vastakkain ja molempien takana uhkaa Avaruuden massahirviö. — Raivosinko? Sepä tyhmää. Ihminen on toisinaan aika tuhrus.

Mutta ongelma alkaa olla nyt selvä: Jäätikkö contra Ekvatoria antaa tulemaksi ehdottomasti Ekvatorian. Ekvatoriasta ja Avaruuden Hirviöstä on tulemana joko Kaiken Loppu tai Uusi Maailma. Viimeinen ratkaisu riippuu tähtitieteellisistä laskuista ja Borealian kansan voimasta.

Hyvää yötä!

XV luku. Myrsky lakkaa.

Kaksikymmentä päivää raivosi myrsky. Sitte se lakkasi tuokiossa ja jätti jälkeensä vonkuvan pakkasen.

Kaikki lahdekkeet ja vuonot jäätikön reunoissa olivat täyttyneet lumesta ja jäästä. Ja suunnattoman vahva lumi- ja jääpeite oli valunut varsinaisen jäätikön rinteiltä kauas Borealian keskustaa kohti. Myöskin maan keskiosassa oli vahvalta lunta. Asumukset olivat muodostaneet usein korkuisiansa lumiharjanteita, jotka kulkivat idästä länteen ja joita asumusten läntisille seinustoille muodostuneet solat katkoivat.

Kaksikymmentä päivää takaperin oli elämä Borealiassa ollut verrattain vilkasta. Kun myrsky lakkasi, näytti ensin kuin maassa vallitseisi täydellinen liikkumattomuus ja hiljaisuus. Kuolemanrauha näytti laskeutuneen tähän aavan jäätikön laaksoon myrskyn pauhun jälkeen. Mutta tarkemmin katsoen huomasi, että vielä siellä sykähteli elon suoni. Elämä oli sittekin säilynyt raivoavan ja mylvivän myrskyn, lumen, jään ja pakkasen keskessä. Siellä täällä liikahteli katoilla ihminen katsellen yli lumisen maan. Siellä täällä möyri, rätisi ja kiljui lumiveturi. Vielä oli eloa yhdessä voima-asemassakin. Ja vähitellen kaivautui elämä esille lumesta ja jäästä ja tarkasteli tappioitansa.

Ne olivat suuret, voi sanoa hirvittävät. Asumuksista oli viidennes auttamattomasti ja ijäksi hautautunut, toiset kokonaan, toiset niin ettei niissä voinut asua. Jälellä olevista asumuksista olivat monet rikki. Kaikki koneistot, etenkin lumiveturit olivat kärsineet vaikeita vaurioita.

Mutta kaikkein vaikein oli ihmishukka. Oli sittekin hautautunut kokonaisia asuntokuntia. Yksityisiä henkilöitä paleltui, hautautui taipaleille tai ruhjoutui niin paljo, että lukua ei voitu pitkään aikaan tarkalleen ilmoittaa. Jäätiköiltä palasi tai pelastettiin myrskyn lakattua ainoastaan viisi joukkiota, kahdeksan jäi sille tielle.

Viimeisenä palasi Jorman joukko, tuoden saaliinsa mukanaan.

— Eukkoasiko sinun tuli ikävä, vai mitä pirua sinä sieltä kesken karkasit kotiin? tokaisi Jorma Karmalle heidän tavatessaan.

— Ei. Minä tulin pitelemään sinun eukkoasi, ettei sitä tuuli veisi — se kun on niin pieni ja laiha.

Turja ja Urja kävivät katsomassa sairaita ja loukkautuneita. Niitä hoidettiin sitä varten varatussa asumuksessa. Siellä oli miehiä ja naisia, joilta oli paleltunut raajoja. Siellä hoidettiin miestä, jolta suuri terävä jäälevy oli pudotessaan leikannut pois oikean käsivarren. Siellä oli räjähdyksessä pahemmin ja lievemmin palaneita. Ja niin yhä edelleen.

Eräissä suojissa säilytettiin niitä, jotka olivat menettäneet jäätiköllä myrskyn käsissä järkensä.

Kaikki, jotka huomasivat, että heistä ei tule enää taistelukuntoisia, pyysivät "unijuomaa" — kuolemanjuomaa. Ja monelle se annettiin. Muutamat kuolivat ilman juomaa. Toiset paranivat.

Myöskin mielenvikaisista parani muutamia, toisille annettiin unijuoma.

Borealia alkoi asettua talviteloilleen. Silloin tällöin tulla tupsahti myrsky milloin mistäkin päin. Mutta ne olivat vain pieniä, sen 20-päiväisen myrskyn poikia.

Pakkanen yltyi yltymistään. Ja kävi niinkuin oli aavistettu: viimeinenkin voima-asema pysähtyi. Elettiin akkumulaattorien ja tuulivoima-asemien varassa. Mutta elettiin kuitenkin. Vieläpä vahvistuttiin ja karaistuttiin. Heikommat kuolivat, vahvimmat jäivät.

Turja suunnitteli kolmea retkikuntaa Ekvatorian rajoille. Niiden piti lähteä heti kun talven selkä taittui — päälliköinä Karma, Jorma ja Turja itse.

Urja ensin vastusteli Turjan lähtöä. Mutta kun Turja osoitti miten tärkeätä hänen oli tulevien ratkaisevien tapahtumien varalta tuntea tarkoin jäätikköelämä ja tie Ekvatoriaan, niin varusti hän innokkaasti Turjaa matkaan. Turjan poissaolon ajaksi valittiin Urja työpäälliköksi.

XVI luku. Jäätikkömatka alkaa.

Aurinko kumotti jäätikön huipuilta melko kirkkaana. Pakkanen oli parhaalla tuulella. Kaikki voima-asemat seisoivat. Lumi oli jo kovettunut kaikkialla kannattavaksi. Tiet ja kadut oli jättiläisjyrillä ja lapioilla tasoitettu ja kovetettu. Ellipsoidi Kapitolion katolla paistoi punaisena.

Kansaa oli liikkeellä tavallista enemmän. Kolmen erikoisesti varustetun retkikunnan, päällikköinä Turja, Karma ja Jorma, piti lähteä pitkälle metsästysmatkalle eteläiselle jäätikölle, jossa ei kukaan Borealian metsästäjä juuri koskaan käynyt. Muutamia tarunomaisia kertomuksia kiersi kansan suussa muutamain rohkeiden seikkailijain matkoista etelään ja heidän tapaamistaan tuntemattomista ihmisistä. Nyt tähän satujen maahan aiottiin jälleen tunkeutua. Siksi tahdottiin nähdä lähtöä ja lähtijöitä.

Lausuttiin arveluja sinne ja tänne. Päälliköt tiedettiin rautaisiksi miehiksi, verrattomiksi sitkeydessä ja neuvokkuudessa. Miehistöt, jotka oli valittu tarjoutuneista vapaaehtoisista, olivat valiojoukkoa. Yleinen olikin se käsitys, että, niinkuin Tarja lausui, "kyllä ne sieltä palaavat, ellei maa sillä aikaa hajoa ja retkikunnat joudu toiselle taivaankappaleelle". Oli kuitenkin epäilijöitäkin. Heidän mielestään eteläinen jäätikkö oli "miehensyöpää" jäätikköä. Se oli täynnä ohuen lumikerroksen peittämiä pohjattomia kuiluja, jotka ottavat osansa, jotka vievät miehen silloin toisen tällöin ja parhaassa tapauksessa koko retkikunnan. Nämä epäilijät ihmettelivät ja paheksuivat erikoisesti Turjan lähtöä. Hänet oli vuodesta vuoteen valittu työpäälliköksi ja nyt hän jättää tehtävänsä tuollaisen päähänpiston vuoksi.

Kaikkien puheista kuului, että kansa tunsi etelää kohtaan jonkinlaista vaistomaista kammoa. Sen jäätiköt olivat tuntemattomia, uhkaavia alueita ja niiden takana oli jotain vielä pahempaa.

Retkikuntien varustelu aiheutti erään ankaran selkkauksen, joka jännitti kauan mieliä.

Kun Jorma sai kuulla, että häntä aiotaan kolmannen retkikunnan päälliköksi, jos hän suostuu matkalle lähtemään, niin tuli hän erinomaisen touhukkaaksi ja hyvälle tuulelle. Hän puuhasi yötä päivää. Hän vakuutteli jo kauan aikoneensa lähteä sinne päin ja vannoi Avaruuden kaikkien tähtien ja tähdenpoikien kautta, ettei enää muualla metsästäisikään. Hänen kuultensa ei kukaan matkan onnistumista epäilevä uskaltanut suutansa avata. Pari sellaista hän tapasi aluksi. Ne suututtivat hänet ja löysivät itsensä toisen suojaman nurkasta yhdestä mytystä. Koreasti Jorma heidät sinne kantoi ainoatakaan jäsentä rikkomatta, pyytäen vielä, etteivät panisi kieltänsä hampaiden väliin ja että he pysyisivät siellä siksi kun hän olisi puhunut asiansa loppuun ja päässyt ulos.

Mutta sitte Jorma saapui eräänä päivänä Turjan puheille. Ei tavannut häntä heti. Istui synkkänä ja sanattomana, vastaamatta Urjalle niin tai näin. Kun Turja tuli, pyysi Jorma puhutella häntä kahden kesken ja ilmoitti sitte:

— Ei siitä taida tulla mitään?

— Mistä niin? ihmetteli Turja.

— Tämän pojan matkasta etelään.

— Mistä syystä? tiedusti Turja yhä enemmän ihmeissään. Luulin että
Jorma on ollut erinomaisen halukas lähtemään.

— Kyllä.

— No, mikä nyt tuli?

Jorma istui allapäin ja ähki.

— Pelkäätkö?

Jormalta pääsi nauru:

— Päällikkö laskee leikkiä.

— Oletko sairas?

— Johan nyt, kaikkea vielä.

— Onko pääsi sekaisin, oletko — — — no mikä sinua vaivaa?

— Otettaisiko matkaan yhtään akkaväkeä? tokaisi Jorma.

Asia selvisi Turjalle. Häntä nauratti tuhannesti, mutta hän pidätti itsensä.

— Se on siis Orma, joka — — —.

— Sehän se, räähkänä.

Turja tunsi hyvin Orman, Jorman puolison. Pieni, laiha nainen, kuuluisa pahasta suustansa, kuuluisa päähänpistoistansa ja oikuistansa. Hiukan ruuveja vailla. Mutta kova ja sitkeä kuin teräs, kun sille paikalle sattui. Ja hyväsydäminen kun sille päälle sattui.

— Mitä hän sanoo? tiedusteli Turja.

— Sanoo tahtovansa mukaan tai toisen miehen. Ei sano rupeavansa yksin kotona istumaan, kun ukko vaaran paikoissa reissaelee.

— Jorma ei siis halua hänestä luopua? koetteli Turja.

— On ollut olevinaan rakkauden pihistystä ja muuta senkaltaista — ja eikö tuo liene liikaa energian tuhlausta ruveta nyt uudestaan niissä asioissa reistailemaan — —.

Tuloksena oli Urjan käynti Orman puheilla. Mutta lähettilään matka oli tulokseton. Ehdot eivät muuttuneet. Ne saneltiin sanasta sanaan samoin Urjalle kuin Jormallekin. Ainoastaan pienen lisäselityksen hän antoi ehtoihinsa, nim. että hänet saa jättää ilveksenruuaksi, jos hänestä on haittaa miehille matkalla.

Mikä siinä auttoi muu kuin Orma mukaan!

Sitte sujui kaikki taasen entistä luistavammin. Kansa naureskeli, mutta se ei häirinnyt Jormaa eikä Ormaa.

Ja nyt oli lähdön hetki. Nopeakulkuinen lumiveturi oli valmiina viemään retkikuntia alkumatkan. Siihen ja sen vetämään alukseen olivat varusteet lastatut. Ravintoa oli mukana pariksi sadaksi päiväksi. Oli mukana kolme erikoisen hyvin rakennettua ja varustettua kasemattia, kukin kolmessa osassa, kokoonpantuina. Varusteita kuljetettiin kuudessa kevyessä, taipuisasta metallista tehdyssä kelkassa, jotka olivat varustetut yksinkertaisella koneistolla, joka kuljetti niitä tasaisemmilla kentillä. Purjekin niihin voitiin kiinnittää ja käyttää hyväksi tuulta. Miehistölle oli varattu suksia ja lumikenkiä.

Turjan matkasuunnitelma oli: Ensin lumiveturilla tasaisesti jäätynyttä merenlahtea niin kauas lounaaseen kuin pääsee. Sitte maajäätikölle ja sitä mahdollisimman suoraan etelään.

Kaikki oli valmiina. Turja vain puuttui. Hän oli puolisonsa kanssa Kapitolion katolla pienessä kuutiohuoneessa. Turja otti mukaansa eräitä käsikirjoja sekä ne muistiinpanot, joita hän oli näkemästänsä Avaruuden ilmiöstä tehnyt. He puhelivat matalalla äänellä keskenään. Astuivat ulos ja kiersivät hyperboloidin reunaa pitkin, katsellen lumista maatansa. He muistelivat muutamalla sanalla menneitä aikoja, he tarkastivat kaukoputkella sitä asumusta, jossa he molemmat olivat lapsuutensa viettäneet. Se asumus oli silloin Borealian hauskimpia paikkoja. Nyt uhkasi sitä jäätikkö. He puhuivat toisilleen muutaman sanan, joissa kaukana ja syvällä humisi lämmin hehku, kuin maan sisällä. He muistivat harvoin itseänsä ja omia henkilökohtaisia, keskinäisiä tunteitansa. Nyt toi eron hetki muutaman vavahtavan sanan heidän huulilleen.

Sitte saattoi Urja iloisena Turjan lumiveturiin. Se kiljahti ja lähti. Lähimpien asumusten katoilta kajahti satojen miesten ja naisten äänten voimalla mahtava työmarssi. Se vyöryi asumuksesta asumukseen sitämukaa kuin lumiveturi niitä sivuutti.

Urja seisoi tuokion paikoillansa. Asteli sitte aatoksissaan Kapitolioon. Hetken kuluttua hän nousi pieneen kuutiohuoneeseen, tarkasti kaukoputkella merenlahtea ja löysi pienen tumman pisteen, joka liikkui. Se läheni taivaanrantaa ja katosi pian sen taakse.

XVII luku. Eteläisellä jäätiköllä.

Kymmenentenä päivänä loppui tasainen lahden jää ja vastaan tuli puristusselkiä. Ajettiin lähelle maajäätikköä, pysäytettiin lumiveturi ja Turja nousi Karman kanssa jäätikköharjulle.

Kaikesta päättäen oli tultu lahden suulle ja edessä oli aava meri. Rannikko näytti kääntyvän etelään ja jää oli edessäpäin, niin pitkältä kuin silmä kantoi, liikkuvaa jäätä, täynnä puristusselkiä ja jääröykkiöitä. Kun kaiken lisäksi juuri sillä kohdalla oli sola, jota pitkin näytti sopivalta nousta maajäätikölle, päätti Turja alkaa tästä maamatkan.

Seuraavaan aamuun saakka vietettiin vielä mukavia hetkiä lumiveturissa ja sen vaunussa. Oltiin niin huolettomasti kuin osattiin. Syötiin ja juotiin kotiväen tätä hetkeä varten varaamia herkkuja. Kirjoitettiin muutamia sanoja lumiveturin mukana kotiväelle. Nukuttiin vahvasti ja oltiin hyvällä tuulella. Lahdella tullessa oli pyrytellyt. Nyt näytti ilma kirkastuvan. Kaikki näytti toivehikkaalta.

Seuraava aamupäivä käytettiin nousuun jäätikölle. Lumiveturin miehistö avusti. Sitte tapahtui ero. Retkikunnat lähtivät ensimmäiselle varsinaiselle taipaleellensa ja lumiveturin miehistö alkoi laskeutua alas rantaan.

Koko iltapäivä taivallettiin rivakasti melkoisen hyvää jäätikköä. Illalla leiriydyttiin erään harjun pohjoisrinteelle suojaiseen paikkaan. Tästä näkyi lahti kauas koilliseen. Kaukoputkella nähtiin vielä lumiveturi erään niemen taakse kääntymässä. Ja kun ilta oli pimennyt, nähtiin taivaalla sen viimeinen tervehdys: loistava radiosäde.

Ensimmäisen kerran ryömittiin jäätikköilveksen nahasta valmistettuihin makuusäkkeihin, joiden vuorina oleva johtoverkkokangas voitiin lämmittää pienillä akkumulaattoreilla. Jos oikein mukavasti haluttiin nukkua, pantiin makuusäkin alle venyvästä ilmatiiviistä kankaasta valmistettu patja, johon voitiin pumputa ilmaa. Kasematteja lämmitettiin vain pahemmilla ilmoilla.

Turja nukkui huonosti. Lienee jonkunlainen tottumattomuus jäätikköelämään vaikuttanut sen. Hän näki unta, että oli palaavinaan Borealiaan ja nousevinaan pieneen kuutiohuoneeseen Kapitolion katolla. Siellä nukkui Urja kiikaripöydän ääressä. Hän laski kätensä puolisonsa olalle mielessä monta lämmintä sanaa, joita ei ennen ollut tullut lausuneeksi. Hän oli oikein iloinen kuvitellessaan saavansa puhella Urjan kanssa hauskasti, mieli aaltoili niin lämpöisenä. Mutta Urja ei herää, vaikka hän pudistaa häntä olkapäästä. Kylläpä on Urja kulta väsynyt, ajattelee hän ja koskettaa kädellään hänen otsaansa. Se on jääkylmä. Urja on jäätynyt. Turja kauhistuu ja alkaa silmäillä ympärilleen. Hän huomaa, että koko Borealia on kuollut, hautautunut jäähän. Ainoastaan Kapitolion huippu kohoaa jäätikön pinnalle ja siellä kuutiohuoneessa istuu Urja kiikarin ääressä jäätyneenä.

Turja herää hiestyneenä. Makuusäkissä oli liian lämmin. Hän työnsi päätänsä ulos, viillytteli ja mietti unta. Hän päätteli sen olevan tulosta viime aikojen mietteistä.

Aamulla selitti Turja kaikille matkasuunnitelman, ilmaisematta vielä matkan oikeata tarkoitusta. Nyt matkataan kaikki yhdessä, metsästämättä muuta kuin retkikunnan tarpeiksi. Myöhemmin eroavat retkikunnat. Ja palatessa vasta metsästetään. Tarkemmat ohjeet kullekin retkikunnalle antaa hän sitte kun on saavuttu eroamispaikkaan.

Sitte taivalletaan päivämatka toisensa jälkeen, toisinaan hyvää kyytiä tasaisella jäätiköllä, mutta useimmiten ponnistellen myrskyssä, lumessa ja kuilujen uhkaamana. Nunataki toisensa perästä nousee taivaanrannalta näkyviin, sivuutetaan ja häipyy taasen taivaanrannan taakse. Turja tekee havainnoita, tarkkaa ja miettii kaikkea ja tekee muistiinpanoja.

Karma ja Jorma ovat kerrassaan mainioita jäätikön kulkijoita ja matkatovereja. Ja miehistö on yleensä reipasta ja kunnollista. Pian huomataan Ormakin mitä parhaaksi retkikunnan jäseneksi. Kun on taivallettu tuima päivämatka, rallattaa hänen kielensä illalla kuitenkin niinkuin olisi kotonansa istunut. Hänen ja Jorman kustannuksella lentää toinenkin sukkeluus. He vastaavat puolestaan sen kun kerkeävät. Vielä illalla huudellaan makuusäkistä toiseen. Ja kun Turja on jo tuokion nukkunut ja herää, kuulee hän Jorman ja Orman makuusäkistä puheen pärinän, jonka katkaisee silloin tällöin lyhyt joraus. Orma pitää huolta kaikkien miesten ruuasta ja puvuista puolueettomasti. Jorma pyrkii joskus piloillansa näissä asioissa parempaan suosioon, mutta saa nenällensä miesten suureksi iloksi.

Vaarallisilla paikoilla kulkee kukin retkikunta pitkiin köysiin sidottuna. Silloin tällöin soljahtaa joku aina kuiluun pettävän lumipeitteen läpi mutta hänet vedetään ylös.

Kerran on etumaisimman joukkueen johtajana, "langanpäässä" Karma. Kuljetaan juuri railoja täynnä olevaa jäätikköä. Railojen yli johtaa lumisilta, joka useimmiten kestää, mutta saattaa myöskin pettää. Etumaisen "langan" miehet ponnistelevat juuri loivaa rinnettä ylös vetäen rekeä perässään, kun langassa tuntuu nykäys. Pysähdytään ja katsotaan. Langanpäämies on kadonnut. Vakuudeksi luetaan miehet. Yksi on poissa. Minne se on joutunut? — Vähitellen saadaan selville, että Karma on soljahtanut railoon ja hän on jollain käsittämättömällä tavalla irroittunut köydestä. Kun kaikki kerkiävät paikalle, pidetään neuvottelu. Railo on varmaan hirvittävän syvä. Vähän on toiveita Karman kotiutumisesta. Mutta päätetään kuitenkin yrittää. Jorma lähti ryömimään suksien varassa köyteen sidottuna aukolle, josta Karma oli pudonnut. Päästyään perille hän pani kätensä torveksi ja huusi kaikin voimin aukosta alas. Sitte hän kuunteli ja ilmoitti, ettei kuullut kuin oman äänensä kaikua.

— Huuda hyvä poika vielä, toimitti Orma. Tai sinun on mentävä hakemaan
Karmaa sieltä. Eihän semmoista miestä sellaiseen rakoon jätetä.

Jorma huusi ja kuunteli.

— Luulen että kuuluu kaukaista ääntä, ilmoitti hän. Kuuluupa varmaankin Ja ilostuneena hän kiljasi oikein täysin voimin:

— Tulisitko sinä pois sieltä? ja kuunteli.

— Kuuluu vain pientä pirinää, ilmoitti hän sitte.

Turja heitti Jormalle langan puheluaparaatteineen ja kehoitti häntä laskemaan aparaatin syvyyteen. Jorma laski hiljalleen ja Turja päästi mitan toisensa jälkeen kerältä. Vihdoin kiljasi Jorma:

— Jo nykii, jo nykii!

Turja kiinnitti aparaatin lankaan ja kuunteli. Hetken kuluttua hän kuuli Karman äänen.

— Oletko loukkautunut? kysyi Turja.

— Oliko tämä sitte kujetta? kuuli Turja Karman kysyvän.

— Ei, ei, minä tarkoitan: oletko ehjä ja terve ja voitko liikkua?

— On minulla viime aikoina ollut hiukan nuhaa. Mutta muuten kyllä. Liikkua en paljoa voi, sillä tämä jääheulake on niin perhanan ahdas. Totta puhuen minä kaipaan hiukan laajempaa liikkumisalaa. Alaspäin näyttää kyllä olevan tilaa. Mutta minussa on ollut pienestä pojasta saakka sellainen vika, että huimaa päätäni pitkiä matkoja pudotessani, joten minä en haluaisi jatkaa matkaa alaspäin — — —

— Saatko köydestä kiinni, jos se lasketaan samoin kuin tämä lanka? keskeytti Turja.

— Totta puhuen sitä samaa minäkin tarkoitin, että jos olisi nakata köyden päätä tänne alas. Hävettää tosin kun miestä kiikutetaan kuin kapalovauvaa, mutta matkani täältä sinne ylös omin neuvoin voisi kestää niin kauan että — — —

— Laskemme köyden samasta paikasta kuin langankin, keskeytti Turja taasen.

— Parempi olisi laskea se hiukan idempää.

Köysi laskettiin ja Karma vedettiin ylös.

Kysymyksiä sateli hänelle tukuttain. Ihmeteltiin miksi hän ei murskautunut. Kävi selville, että hän oli pudonnut railon itäisestä seinästä ulkonevalle heulalle syvään pehmeään lumeen. Vaikka putousmatka oli hirvittävä, ei hän sittekään saanut vammoja, menetti vain tajuntansa. Vasta toinnuttuaan ja kaivauduttuaan lumesta hän kuuli Jorman äänen ja ryhtyi vastailemaan.

Muuan salaperäinen seikka oli tässä Karman putoamisessa: Vaikka lanka laskettiin aivan siitä mistä hän oli lumen läpi soljahtanut, ei se tullut aivan Karman luo, vaan niin lähelle jääheulan reunaa, että Karma ei uskaltanut kurottaa sitä, vaan oli hänen sidottava akkumulaattorinsa metallipala nauhaan ja heitettävä se puhelulangan ympäri sekä siten ongittava se luoksensa. Mistä syystä osui Karma heulalle eikä jatkanut matkaa kohtisuoraan syvyyteen? Turja kiinnitti tähän heti huomiota ja löysi sille kaksi selitystä: Kun Karma irtautui köyden päästä, saattoi se heilauttaa hänet hiukan sivuun aukon kohdalta ja toiseksi saattoi ilmiöön vaikuttaa maan pyöriminen.

Sitte taasen taivallettiin eteenpäin. Iltapäivällä saapui tuuli takaapäin. Monta päivää oli ollut alituista nousua. Nyt saavuttiin tasangolle. Kelkkoihin kiinnitettiin purjeet ja annettiin mennä hyvää vauhtia. Illalla sakeni tuuli myrskyksi ja toi lunta tukuttain. Aiottiin ensin leiriytyä tasangon reunaan. Mutta kun myrsky näytti yhä kiihtyvän, kuljettiin vielä hämärässä jäätikköharjun yli ja löydettiin sen eteläiseltä rinteeltä verrattain suojaisa leiripaikka. Kun kasematteja pystytettiin, mylvi ilmassa jo hirmumyrsky. Kasematit asetettiin aivan vierekkäin, niin että väliin jäi vain pieni kolmiomainen alue ja huolimatta myrskystä kattoi miehistö vielä tämän reistä irroitettuja osia, suksia ja ilveksennahkoja käyttäen.

Hirmumyrsky piteli retkikuntia tässä leirissä useita päiviä. Niitä kulutettiin miten parhaiten osattiin. Asetettiin elämä mahdollisimman mukavaksi. Tehtiin vieraskäyntejä kasematista toiseen ja tarinoitiin, vaikka puhelu olikin vaikeata myrskyn melussa. Joskus kokoontuivat miehet päät yhteen ja lauloivat kolmisointuisia työlauluja. Vähän niistä sivullinen kuuli. Mutta laulajille itselleen ne toivat mieleen kuvia elämästä kaukana pohjoisessa jään ja lumen ympäröimässä maassa, ja he olivat laulun loputtua vaiteliaita ja tuijottelivat eteensä.

Eräänä yönä heräsi Turja siihen, että oli kovin hiljaista. Hän herätti Karman ja he kaivautuivat kolmiopihasta ulos lumelle. Siellä vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Taivaalla paloivat sadat tulitukset. Turja haki sieltä Avaruuden Hirviötä ja luulikin sen näkevänsä. Meteorit vongahtelivat ja räiskähtelivät. Jäätikköilves ulvoi harjun pohjoispuolella. Kaukana etelässä hohti korkean nunatakin huippu omituisessa fosforivalaistuksessa, vaikka juurella vallitsi täydellinen pimeys.

Seuraavana päivänä kuljettiin laaksoa, jossa kaikesta päättäen oli vain ohut jääkerros. Ja tavattiinpa kerran jo maatakin! Iltapäivällä tavattiin hauska leiripaikka ja päätettiin pysähtyä siihen ja vasta aamulla alkaa nousu edessä olevan nunatakirivin yli. Miehistö hajaantui metsästysaikomuksissa.

Jonkun ajan kuluttua palasi Turma, muuan Turjan miehistä, hakemaan apua, ilmoittaen toverinsa Sarkan pudonneen railoon. Miehistö kutsuttiin koolle ja lähdettiin Turman opastamana onnettomuuspaikalle. Se ei ollut kaukana.

Pudonneelta ei saatu mitään vastausta huutoihin. Ei liioin puheluaparaattiin tarttunut kukaan, vaikka se lakkasi putoamasta jo toisella sadalla mitalla. Arveltiin, ettei Sarka näkisikään puhelulankaa, sillä railo oli kapea ja pitkältä lumen peitossa. Turja päätti itse laskeutua kuiluun ottamaan selkoa Sarkan kohtalosta. Köyden päähän kiinnitettiin kori, johon hän astui ottaen mukaansa puheluaparaatin ja valonheittäjälyhdyn. Laskeutuminen alkoi.

Karma oli puheluaparaatin ääressä ja välitti kuiluun painuvan Turjan määräykset miehistölle. Ensin laskua satakunta mittaa, sitte tuli pysäytyskäsky. Sitte taasen alaspäin, kunnes paino köydessä keveni ja tuli käsky, että on laskettava jonkun verran "löysää" ja sitte sidottava köysi vahvasti kiinni.

Kului runsas tuokio, ennekuin syvyydestä tuli mitään sanomaa. Köyden hiljaisista liikkeistä tunnettiin, että Turja liikkui alhaalla. Sitte kuului käsky:

— Vetäkää ylös. Korissa tulee Sarka. Antakaa Orman hoidettavaksi ja ilmoittakaa toivovani, että hän tekee parastansa. Senjälkeen laskette korin jälleen alas ja siinä lyömä- ja murto-aseen. Jos joku miehistä haluaa nähdä mitä täällä on, saa tulla mukaan.

Sarka vietiin tunnottomana leirille.

Kaikki halusivat alas. Täytyi turvautua arpaan. Arpa antoi luvan Jormalle. Jorma kävi hieman hämilleen ja tiedusteli onko mukana Turjan pyytämät aseet, vai lähtisikö hän hakemaan kasematista. Ilmoitettiin, että aseet ovat täällä ja että jos hänen täytyy lähteä Ormalta lupaa kysymään niin saa jäädä pelistä pois. Jorma murisi ja astui koriin.

Hän ei nähnyt aluksi mitään muuta kuin valojuovan päänsä päällä. Se kapeni kapenemistaan. Tuli pimeä. Sitte alkoi alla päin välkähdellä valo Turjan lyhdystä. Kun hän tuli pohjaan, tunnusti hän itsellensä, että hän on oudommassa paikassa kuin milloinkaan ikänänsä. Hän tavoitti Turjan, joka valaisi hänelle tietä ja ilmoitti, että ei ole mitään peljättävää, sillä he kävelevät melkein maan pinnalla. Turja otti lyömäaseen ja koputteli muuatta lumista ja jäistä mukkuraa. Se helähti kuin metalli! Nyt he nousivat koriin ja Turja antoi käskyn viedä köysi ylhäällä yli railon ja murtaa sille uran lumipeitteeseen sekä nostaa sitte koria hiukan. Täten pääsi hän käsiksi jäätikköseinään ylhäällä. Hän koputteli sitä. Se kilahti kuin kivi! Hän pyysi Jormaa jäätikköseinämään kiinnitarttuen siirtämään koria sivulle. Hän koputteli yhä. Eräässä kohdassa kumisi ontolta. Ja kun hän oli takonut kerroksen jäätä pois, tuli vastaan metalli. Kun siihen löi, kumisi vielä ontommalta. Kun Turja oli koputellut sivuille ja ylös ja alas. laskeuduttiin jälleen pohjaan ja Turja kutsui alas lisää miehiä, lamppuja ja jykevämpiä työaseita.

Sitte alettiin murtautumistyö ja pian päästiin ihmisasumuksen ensimmäiseen suojamaan. Se oli täysin runneltu ja jäinen, mutta siellä voi kuitenkin liikkua. Löydettiin ovia ja portaita ja kuljettiin huoneesta huoneeseen. Toisen puolen asumusta oli jää kuitenkin täydellisesti hajoittanut.

Ihmeissään ja vakavina katselivat miehet ympärilleen lamppujen valossa täällä syvällä jäätikön alla olevassa talossa. Turja tutki ja tarkasteli kaikkea.

Viimeisenä nousi Turja kuilusta. Hän selitti miehistölle, että he ovat nyt laaksossa, joka on ollut asuttuna joitakin aikoja sitte. Heidän allansa saattaa olla kokonaisen kansan asuinsijat. Jäätikkö on tässä laaksossa melkein liikkumatonna ja toistaiseksi vielä verrattain ohutta. Asunto alhaalla kuilussa oli hyljätty. Todennäköisesti on kansa tästä laaksosta paennut etelään.

Illalla kuoli Sarka ja ruumis laskettiin kuiluun ja vietiin salaperäiseen asuntoon jäätikön alla.

Kun eräänä päivänä oli melkoisessa myrskyssä ponnisteltu suunnattoman nunatakijonon yli ja tavattu huippujen takana eteläisellä rinteellä suojainen paikka, leiriydyttiin siihen. Ilma oli sakeana lunta, mutta pakkanen ei ollut kova. Lumi oli pehmyttä ja lenseätä. Yöllä lakkasi myrsky. Ja kun Turja aamulla astui ulos kasematistansa, oli hänen edessänsä taivaanrannalla musta juova. Omituinen levottomuus ja hämminki valtasi hänet. Hänen piti ihan istuutua kelkan reunalle ja selvitellä itselleen asemaa.

Tuolla oli nyt hänen edessään siis se maa, josta hänen esi-isänsä viisisataa ajastaikaa sitte lähtivät — ensin sinne paettuaan jostain jäätikön saartamasta paikasta kenties tuhannen ajastaikaa sitte. Jos hänen kansansa olisi jäänyt sinne, olisi se siellä jo kuollut, s.o. sekaantunut siihen kansojen sekoitukseen, mikä tätä maapalloa kiertävää sulaa vyötä asui. Sen tie oli kuitenkin kulkenut jälleen pohjoista kohti. Siellä se oli omiin voimiinsa luottaen taistellut yksin hirvittävää taistelua lunta, jäätä ja pakkasta vastaan, terästynyt, vahvistunut ja palautunut muinaisaikojen yksinkertaisten alkuihmisten asteelle siinä suhteessa, että kaikki se "ylikulttuuri", minkä edellytyksenä oli olemisen taistelusta yli jäävä energia, oli kuihtunut. Hauras elämän haihattelu, tunteilu ja herkuttelu oli aikoja sitte unohdettu, mutta tahto oli varttunut ja taito hallita luonnonvoimia kehittynyt äärimmilleen.

Nyt hän istuu tässä ja aikoo suorittaa ensimmäisen teon siinä tapahtumain sarjassa, jonka tulee johtaa tämä kansa takaisin tuohon maahan.

Turja kysyi itseltään: Onko hän oikeassa? Onko hänellä oikeutta johtaa
Borealian kansa takaisin Ekvatoriaan, josta se oli kerran ajettu pois
ja johon se oli kunniasanallansa luvannut olla koskaan palaamatta?
Tiesikö hän, millainen oli nyt Ekvatoria, millaista sen kansa?
Millainen olisi hänen kansansa vastaanotto siellä?

Mutta sitte hän muisti kaikki viimeaikojen kokemukset Borealiassa, koko sen mahtavan ongelman, jonka Välttämättömyyden ankarat lait olivat hänelle sanelleet. Sen ratkaisu oli kasvanut kiinni hänen olemukseensa, se oli puhjennut työstä, tuskasta ja painiskelusta kuoleman kanssa eikä siinä ratkaisussa ollut hänelle enää yhtään heikkoa ja hämärää kohtaa. Sen täytyi kulkea täyttymykseensä niinkuin tähdet kulkevat ratojansa.

Hänen kansansa oli samoista maapallon aineista kuin Ekvatoriankin kansa. Hänen kansallansa oli sama oikeus auringon energiaan kuin Ekvatoriankin kansalla. Elon kipinä kaikissa oli samaa avaruuden rannattomilla ulapoilla kukkivaa elämää. Ei ollut eroa tässä suhteessa hänen kansansa ja Ekvatorian kansan välillä. Hänen kansallansa oli aivan sama oikeus koko maapalloon kuin kellä muulla hyvänsä. Sen ei tarvinnut kuolla niin kauan kuin maapallolla elää voi.

Ja olipa Ekvatorian kansa millainen tahansa, sen kanssa kosketuksiin antautuminen ei kuitenkaan merkinnyt kansan ruumiillista itsemurhaa. Itsemurha oli ensin vältettävä ja sitte pidettävä huolta muusta.

Turja tarkasteli kaukoputkella Ekvatoriaa. Hän näki sulaa maata ja sen takana taivaanrannalla sulan meren. Jäätiköllä ei hänen kaukoputkensa tavannut yhtään elävätä olentoa. Hän etsi sopivaa päämajan paikkaa jonkun matkaa lähempänä sulaa maata. Sinne pystytettäisiin yksi kasematti ja yksi retkikunta pitäisi siellä aina leiriä kahden muun retkeillessä ympäristössä.

XVIII luku. Borealia ja Ekvatoria.

Turja kutsui miehistön ulos ja näytti heille tummaa juovaa taivaanrannalla.

— Taitaa ihan koti näkyä, pärpätti Orma. Olisi tätä saanut kauemminkin kestää.

Turja antoi Ormalle kiikarin ja kehoitti katsomaan.

— Näyttääkö Borealialta? kysyi Turja.

Orma pudisti sanattomana päätänsä ja palasi kasemattiin. Kaikki kiikarit suuntautuivat tummaa juovaa kohti. Äänettöminä tähyilevät miehet. Lopuksi kuitenkin Turma kysäsee:

— Mikä se sitte on tuo maa?

— Se on Ekvatoria, vastasi Turja.

Kaikki kiikarit laskeutuivat. Oli kuin olisi salama iskenyt miesjoukkoon. Liikkumatta tuijottavat he maahan. Ensimmäisenä kääntyi Jorma ja käveli kuin häveten kasemattiin. Sitte lähti mies toisensa jälkeen muristen jotain, "pitääpä tästä mennä sitä ja sitä tekemään" t.m.s. Vihdoin olivat Turja ja Karma kahden.

— No, Karma. Mitä siinä töllistelet! Livistä jo perhanan kyytiä toisten jälkeen. Pankaa silmälaput päähänne ja juoskaa henkenne edestä pohjoiseen! Etkö kuule! Mörkö tulee jo. Vie niille sana, että mörkö tulee ja että kiirehtivät! Pankaa kokoon kimpsujanne! Mutta sano niille, että lähtevät ennenkuin itkevät. Minä annan ylön jos minä näen miesten itkevän! Hyi helvetti!

Turja raivosi, käänsi selkänsä Karmalle ja lähti kävelemään jäätikölle.

Tätä hän ei olisi odottanut! Parhaita miehiä, valioväkeä! Ja kammahtavat kuin lapset, nähdessään suuren sulan maan ja kuullessaan sen nimen! Mitä sanookaan muu kansa, kun kerran sen hetki tulee! Täytyykö hänen nähdä kansansa kuolevan vaistomaisen kammonsa verkkoon? Se olisi kehnouden näyte. Hän ei voi sitä uskoa kansastansa. Mutta häntä kuohutti sanomattomasti nyt kun hänen suunnitelmansa ensi kerran, vaikka tällä kertaa sivumennen, törmäsi tähän kariin. Häntä kuohutti kansansa karaistujen miesten suhtautuminen Ekvatoriaan.

Käveltyään edestakaisin jäätiköllä Turja näki Karman juoksevan leiriltä.

— Miehet pyytävät päällikköä tulemaan ja selittämään asiaa, ilmoitti
Karma.

Turja asteli hitaasti itseänsä tyynnytellen leirille. Siellä olivat miehet koolla kasemattien edustalla ja puhelivat keskenään.

— Mitä sitte? tokasi Turja perille saavuttuaan.

Kaikki katselivat toisiinsa, ei kukaan puhunut.

— Teillä on jotain sanottavaa, ilmoitti Karma, jatkoi Turja.

Silloin astui Turma esiin ja puhui:

— Me vain haluaisimme tietää, aikooko päällikkö viedä meidät tuohon maahan? Hän viittasi kädellänsä mustaa viirua taivaanrannalla. Meistä on tuntunut kummalliselta, että on yhä vain matkattu etelään pysähtymättä metsästämään. Nyt me arvelemme, että matka pitääkin tuohon maahan. Mutta meillä on kai oikeus päättää, menemmekö sinne tai emme? Me olemme tulleet jo liian kauas etelään. Ekvatoria voi pitää näitä jäätiköitä jo omanansa.

Turjan veri alkoi taasen kuohua.

— Lienen saanut akkoja mukaani Borealiasta. Minä en ole kuullut ikänäni Borealian miesten tällaisia puheita pitävän silloin kun he ovat velvollisuuttaan täyttämässä. Minä en ole "vienyt" teitä minnekään. Te olette lähteneet vapaaehtoisesti metsästysmatkalle etelän jäätiköille ja sitoutuneet tottelemaan tällä matkalla minua. Ei ole ollut puhetta mistään rajasta jäätiköillä, jonka yli ei saa mennä, ei ole ollut puhetta siitä missä metsästetään, missä ei. Minä en johda teitä minnekään muualle, kuin jäätikölle. Ensi kerran minä kuulen Borealian miehen sanaani epäilevän. Turma kai tietää, että Borealiassa on tapa kohdella ankarasti pettäjää, mutta yhtä ankarasti myöskin sitä, joka aiheetta syyttää toista petoksesta?

— Mutta kansamme vanha vala kieltää meitä astumasta Ekvatorian rajan yli, väitti Turma.

— Minä uskon kuitenkin, että minun pääni riittää sovitukseksi ja Ekvatorian kansa jättää teidän nahkanne parkitsematta. Minä tarjoan sen lunnaiksi, jos Turma on tehnyt sellaisen kuolemansynnin, että on mennyt tuon kummallisen rajan yli. Mutta minä en ole nähnyt mitään rajaa! Missä se on? Ja kuka sen on määrännyt?

— Ekvatoria tietysti, kuului miesjoukosta.

— Mutta entäs, jos se on määrännyt rajan kulkemaan Borealian pohjoispuolitse. Ja te olette tehneet tuota kuolemansyntiä koko ikänne — asuneet Ekvatorian alueella. Lähdettekö kotiin päästyänne pohjoiseen, jos minä tuon tiedon että Borealia onkin Ekvatorian aluetta?

— Mutta mistä syystä päällikkö raivosi, ellei kysymyksessä ollut matka tuonne sulaan maahan?

— Minullakin nähkääs on muuan "oikeus". Minulla on oikeus halveksia miehiä jotka pelkäävät mörköjä, ja minulla on oikeus myöskin sanoa se silloin kun haluan. Mutta minä tahdon tässä nyt kerran puheisiin ruvettuamme sanoa asian pohjaan saakka: Minua suututti teidän käytöksenne sen vuoksi, että jonkun ajan kuluttua meidän ja koko meidän kansamme on pakko mennä tuohon maahan. Minä olin ajatellut, että teistä kehittyy tällä nykyisellä retkellä miehiä, jotka johtavat kansaamme jäätikön yli, pois varman kuoleman kynsistä, tuohon maahan, joka taivaanrannalla näkyy. Mutta nyt minä näen, että olen pettynyt, että minulla ei ollutkaan matkassani oikeita miehiä.

— Se on Tarjan oppia, lausui joku miehistä uhkaavasti. Päällikkö kai muistaa, miten Tarjan kävi.

Turja oli nyt jo täysin mielensä herra ja alkoi tyynesti ohjata keskustelua.

— Tarjan oppia, aivan niin. Tarja on viisas mies. Tarja ei pelkää mörköjä. Hän on nähnyt ensimmäisenä sen minkä tuleman pitää, mikä tapahtuu aivan yhtä varmasti kuin tähti kiertää radallaan. — Mitä te aiotte ehdottaa kansalle siltä varalta että Borealia muutaman vuoden kuluttua on jäätikön peitossa? Itsemurhaako? Ehkä te aiotte kannattaa sitä, että juostaan kaikki rivissä Borealian lahteen. Kokonainen kansa ei voi jäätiköllä kauan elää. Ja ilvesten ruuaksihan lähetetään vain pahantekijät.

— Mutta kansa tuskin taipuu lähtemään Ekvatoriaan. Kertomus vanhasta valasta on kulkenut polvesta polveen ja Ekvatoria on aina merkinnyt jokaiselle miehelle ja naiselle jo lapsesta pitäen samaa kuin salaperäinen pahan pesä, kaiken kärsimyksen ja ilkeyden alku. Vanhemmat ovat sen aina lapsilleen opettaneet.

— Jonkinlaisen lupauksen ovat esi-isämme antaneet. Se on tosiasia. Mutta tiedätte kai myöskin, että silloin ei tämä lupaus merkinnyt lupausta kuolla jäätiköllä. Nyt sensijaan kansamme kuolee jäätiköllä, ellei se palaa Ekvatoriaan. Silloin tämä lupaus merkitsi vain sitä, että kansamme jäsenet eivät palaa salaa Ekvatoriaan uudestaan taistelemaan silloisia vallanpitäjiä vastaan. Nyt me sen sijaan palaamme kansana, neuvoteltuamme Ekvatorian kanssa. Me emme pyydä palata Ekvatorian yhteiskuntaan, me pyydämme ja vaadimme vain maapalaa, millä elää. Meillä on oikeus vedota Ekvatorian kansaan, ennenkuin kuolemme jäätiköllä. Meillä on oikeus alkaa uudestaan se oikeudenkäynti, jossa kansamme tuomittiin joko orjaksi tai jäätiköille, sillä tuomion toinen vaihtoehto on muuttanut merkitystään. Se merkitsee nyt kuolemaa. — Minä näen, että Karmalla on jotain sanottavaa?

— Sitä vain, että tämähän on aivan turhaa puhetta. Meidän on nyt mentävä Ekvatoriaan. Päällikkö sanoo, että se merkitsee pelkuruutta jollei sinne mene. Mitäs me tässä turhia — — —. Onhan selvää, että sinne on silloin mentävä. Minä luulen, että se mies ei palaa Borealiaan, josta Turjalla on se käsitys, että hän on pelkuri.

Itse asia on minulle lyhyt ja selvä juttu, jatkoi Karma. Minä itse elän kyllä jäätikölläkin. Mutta minulla on vaimo ja pari lasta. Niitä en minä aio tappaa pitämällä heitä jäätiköllä. Minä kuljetan heidät tänne ja pyydän maata. Ellei anneta, jatkoi Karma, niin minä otan, vaatimattoman asumattoman pienen palasen. Kenelläkään ei ole ollut ikimaailmassa oikeutta luvata, että minä tappaisin vaimoni ja lapseni jäätiköllä, kun on vielä sulaakin maata.

Vähitellen alkoivat mielet kääntyä. Useat olivat samaa mieltä kuin Karma ja halusivat heti Ekvatoriaan. Mutta Turja selitti, että matka sinne on nyt turha. He eivät osaa kieltä eikä heillä ole kansansa valtuutusta. Ja nyt hän ilmaisi tämän matkan varsinaisen tarkoituksen. Ihmismetsästys alkoi.

— — — Eräänä päivänä oli Turja joukkueineen juuri lähdössä leiriltä ja katseli kaukoputkella Ekvatoriaan viettävää jäätikkörinnettä. Hänen huomionsa kiintyi mustaan pisteeseen aivan lähellä sulaa. Se liikkui. Se kohosi pitkin rinnettä, laskeutui laaksoon ja kohosi taasen seuraavaa rinnettä. Ei epäilemistäkään: siellä tuli ihmisiä. Ja kun Karman joukkue oli aivan toisaalla ja Jorman joukkue juuri saapunut leirille, niin täytyi tämän joukkueen olla peräisin Ekvatoriasta. — Turja seurasi edelleen ryhmän liikkeitä. Nyt se pysähtyy. Pysähdys kesti hyvän aikaa. Turjasta näytti, niinkuin muuan olisi siellä neuvotellut ja puhunut toisten kanssa. Välimatka oli kuitenkin liian pitkä, jotta olisi voinut nähdä tapahtumat tarkasti. Yhtäkkiä hajaantui ryhmä kahtia. Toiset lähtivät palaamaan takaisin, toiset jäivät paikoilleen. Jälelle jääneet näyttivät katselevan ympärilleen, kulkivat sitte jonkun matkaa Turjan leirille päin ja istuutuivat neuvottelemaan. Turja oli varma, että tässä oli se saalis, jota he olivat etsineet monta päivää: tuomittuja Ekvatorian kansalaisia, jotka tuotiin jäätikölle elämään — tai kuolemaan.

Nyt oli aika toimia. Miehistö pukeutui heti valkoisiin metsästysvaippoihinsa ja saartaminen alkoi.

Kun tultiin lähemmäksi, huomattiin niitä olevan neljä miestä. He eivät huomanneet mitään, ennenkuin Turja seisoi aivan heidän edessänsä. He tuijottivat häneen äänettöminä, liikkumattomina. Mutta kun hän teki liikkeen viitatakseen ystävällisesti, kavahtivat he jaloilleen ja aikoivat pakoon. Mutta huomattuaan olevansa piiritettyjä, jäivät he kuin naulittuina seisomaan paikoilleen. He olivat pienikasvuisia, Turjan mielestä muodottomia ja kaikesta päättäen aivan pelon lamauttamia. He vapisivat, tärisivät ja hytisivät nähtävästi enemmän pelosta kuin vilusta. Turja koetti heille liikkeillä tulkita, että heille ei aiota mitään pahaa, vaaditaan ainoastaan että he seuraavat Turjaa.

Leirille tultua he hämmästyivät ja pelästyivät uudestaan. Turja oli käsittävinään, että he aluksi luulivat Turjan miehinensä olevan joitain tuntemattomia metsästäjiä Ekvatoriasta. Mutta tarkasteltuaan kasematteja ja muita varusteita havaitsivat he erehtyneensä. Turja jäi heidän kanssaan leirille ja alkoi heti yrittää rakentaa ymmärryksen siltaa itsensä ja vieraitten välille.

Seuraavana päivänä palasi Karma mukanansa viisi vankia. Nämä olivat tehneet vastarintaa. Heillä oli omituisia paukahtavia ja tappavia aseita joilla he olivat surmanneet kaksi Karman miestä ennenkuin Karma ennätti tai älysi lähettää heidän lävitsensä tainnuttavan radiosäteen. Karma oli ollut vain muutaman kerran elämässään pahalla tuulella ja nyt oli taasen yksi sellainen kerta. Hän murisi, että Ekvatorian miehistä pitäisi tehdä ilveksen ruokaa. He olivat tappaneet kaksi Borealian parhaimmista miehistä.

Paluumatka alkoi seuraavana päivänä.

XIX luku. Kuolema vaiko Ekvatoria?

Lämpimin vuodenaika oli kulunut äärimmilleen jännitetyssä työssä. Se ei oikeastaan enää ollut työtä. Se oli hurjaa rynnistystä, se oli raivokasta taistelua elämästä ja kuolemasta. Kaikki muu unohtui kansalta. Se ei soittanut eikä laulanutkaan muuta kuin jonkun kiihdyttävän, villitsevän, työtä ja kuolemata poljennoissaan ylistävän karjunnan silloin kuin tarvittiin huumausta hurjassa työssä. Se ei kertonut satuja eikä kaskuja enää, se ei ihaillut mitään eikä ketään, se tuskin rakasti ollenkaan. Lemmestä ei kukaan puhunut. Sukupuoliyhteys kävi yhä harvinaisemmaksi. Turja huomasi, että kansa kovettui ja tavallaan raaistui nopeasti.

Kaikki energia, mikä ravinnosta kehittyi, keskittyi lihaksiin ja niiden hermostoon sekä niihin aivo-osiin, joita työssä tarvittiin.

Turja, Urja sekä muutamat, joilta vielä riitti voimia ja halua, opettelivat Ekvatoriasta tuoduilta vierailta heidän kieltänsä — tai oikeastaan kahta kieltä, sillä huomattiin, että nämäkään seitsemän (kaksi oli jätetty jäätikölle, kun he olivat ensin varastaneet ruokavaroja ja lopulta yrittäneet surmata koko retkikunnan) eivät puhuneet kaikki samaa kieltä. Vieraat oppivat myöskin puolestaan Borealian kieltä.

Kun Turja oli päässyt niin pitkälle, että hän ymmärsi Taitsan, vieraista älykkäimmän ja miellyttävimmän, kuvauksia Ekvatorian oloista, kuuli hän hämmästyttävän seikan toisensa jälkeen. Ensiksikin: Ekvatoriassa ei ainakaan kansa näyttänyt tietävän mitään Avaruuden hirviöstä. Toiseksi hämmästytti Turjaa näiden vieraiden yleinen tietämättömyys. Ja kolmanneksi oli Ekvatorian oloissa suorastaan käsittämättömiä kohtia. Jos hän oikein ymmärsi Taitsaa, eli Ekvatoriassa ihmisryhmä, jonka ei ollenkaan tarvinnut tehdä työtä, mutta joka silti määräsi miten Ekvatorian elämä järjestetään.

Kun Taitsa selitti tätä ensi kerran, ei Turja luullut ymmärtävänsä häntä, sellainen järjestyshän oli hänestä aivan mahdoton. Hän odotti kunnes oppi kieltä paremmin ja johti keskustelun uudestaan näihin asioihin. Taas selitti Taitsa samalla tavalla. Turja kyseli ja tutkisteli monella tavalla, päästäkseen selville missä väärinkäsitys piili, mutta ei keksinyt mitään väärinkäsitystä. Viisi kertaa hän palasi samaan asiaan, mutta tulos oli aina sama. Lopulta hänen täytyi alkaa uskoa tämä uskomaton selitys.

Toinen käsittämätön seikka oli, että Ekvatoriassa saattoivat toiset kansalaiset Taitsan tietojen mukaan kuolla nälkään, vaikka maassa oli ruokavaroja aivan riittävästi ja toisilla aivan yltäkylläisesti. Taitsa nauroi hurjasti, kun Turja kysäsi: "Eivätkö he sitte tahdo syödä?"

Vielä huomasi Turja, että varsinkin toiset hänen vieraistaan vihasivat Ekvatorian oloja ja varsinkin jotain kansanosaa ja kaikesta päättäen halusivat tappaa joitakin kansalaisiansa. Turja piti tätä rikollisuuden merkkinä ja tunsi heitä kohtaan vastenmielisyyttä.

Kulunut lämpimin vuoden aika osoitti, että Borealian peittyminen lopullisesti jäähän on sangen lähellä. Sula alue pienenee pienenemistään. Ainoastaan äärimmäisillä ponnistuksilla voi kansa sivuuttaa vielä ensi talven. Turja näki välttämättömäksi alkaa todenteolla valmistelut kansan muuttoa varten Ekvatoriaan. Kaikkein ensiksi oli käytävä taistelu kansan ennakkoluuloista Ekvatorian kammoa vastaan. Kansalle oli tehtävä selväksi se hirvittävä ongelma, jonka Urja ja Turja tunsivat, sekä sen ainoa ja välttämätön ratkaisu.

Turja kutsui kokoon eduskunnan. Istunto pidettiin yöllä. Ison suojaman seinälle oli levitetty energomittarin käyrä ja korokkeella oli tähtikiikari. Tavalliseen tapaansa kävi Turja asiaan suoraan käsiksi, aivan kuin hyökäten. Hän sammutti valot ja näytti heille Avaruuden Hirviön, hän kuvasi energomittarin käyrää seuraten aurinkokunnan kulun tuon hirviön valtakunnassa.

— Me olemme suunnattoman massan vieraana. Se ei ole aurinkokunta eikä tähtisumu. Me olemme ainakin jo tuhannen vuotta kulkeneet sen ympärillä leijailevassa kosmillisessa tomussa, sen jättiläismassan äärimmäisissä ohuemmissa osissa. Se on imenyt meiltä energian, auringonvalon ja lämmön. Se on kenties jo vienyt meiltä ilmakehää ja hiilihappoakin, vaikka hiilihappo voikin olla kiinnittynyt myöskin maan kerrostumiin jään alle. Nuo vonkuvat ja räiskähtelevät meteorit tuolla ilmassa, koko tuo taivaan tulitus, ovat terveisiä massahirviöltä. Niinkuin näette, on siinä hehkuvaa massaa ja pimeitä kohtia. Sitä kiertää nähtävästi tuhansia kappaleita, hehkuvia ja pimeitä. Näitte sen massaan vajonneita tai vajoavia palloja.

Mikä on tämä Avaruuden Hirviö? Emme sitä tiedä. Onko se aurinkokuntamme ellipsiradan keskuskappale? Onko se koko avaruuden keskuskappale, josta tähdet ovat kerran lähteneet jonkin tuntemattoman voiman sinkoamina ja johon ne väsyneinä palaavat päätettyään matkansa Avaruuden rannattomilla ulapoilla?

Olipa se mikä tahansa — tosiasia on: Me lähestymme sitä!

Pimeys, lumi, jää ja pakkanen johtuvat siitä. Se on tähän saakka huokunut kuolemaa tämän pallon pinnalle. Ja huokuu edelleenkin, kunnes olemme sen sivuuttaneet. Minä en tiedä miten me sen sivuutamme. Minä en tahdo puuttua mahdollisuuksiin tässä suhteessa. Minä vain totean sen järkähtämättömän tosiasian, että ei tapahdu mitään käännettä oloissa tällä pallolla ennenkuin alamme poistua tämän hirviön läheisyydestä. Borealia on jäätyvä edelleen vielä monta vuotta. Kosmillinen tomu imee yhä enemmän auringon energiaa, lämpö alenee, myrskyt yltyvät, kuolema käy yli maan. Jäätiköllä ei mikään kansa voi elää.

Mitä tästä seuraa? Vastatkaa!

Haudanhiljaisuus, niin että kuului ellipsoidin valittava sävel
Kapitolion katolta.

Ovi aukeni hiljaa ja suojamaan astui Urja. Hän lausui jotain matalalla äänellä Turjalle ja istuutui omalle paikallensa Turjan rinnalle.

Turja nousi jälleen:

— Tässä tuo Urja tiedon, että myrsky ulvoo itäisessä jäätikkösemaforissa. Huomenna se on täällä. Meillä ei ole monta hetkeä tuhlattavana. Meidän on mentävä lepäämään ja valmistumaan taisteluun, joka on todennäköisesti ankarin mitä me olemme koskaan taistelleet.

— Ellei kukaan halua vastata asettamaani kysymykseen, täytyy minun tehdä se itse.

Silloin nousi Karma:

— Minä odotin, että Tarja alkaa. (Turja hymyili itseksensä. Hän oli pyytänyt, että Tarja ei puhuisi mitään.) Mutta koska hän nyt istuu hiljaa niin voinhan minä alkaa. Päällikön kysymykseen: mitä tästä seuraa, vastaan minä kahdella sanalla: muutto Ekvatoriaan.

Syntyi liikettä ja murinaa, mutta ei syntynyt melua — sen pani Turja mielihyvin merkille.

Turja selitti, että Borealian kansa ei voi seuraavaa sataa vuotta missään muualla säilyä hengissä kuin mahdollisesti Ekvatoriassa. Hän mainitsi kevyesti "eräästä vanhasta lupauksesta", jonka esi-isämme antoivat kerran Ekvatoriasta lähtiessään, mutta selitti heti, että se ei voinut koskea tällaista tapausta. Ja sitäpaitsi: voisihan kansa palata takaisin Borealiaan heti kun vaara on sivuutettu, käänne tapahtunut ja Borealia vapautuisi jäästä.

— Kansamme oikeus ja velvollisuus on elää niinkauan kuin tällä taivaankappaleella elää voi. Kansallamme on tähän taivaankappaleeseen yhtä suuri oikeus kuin millä muulla kansalla hyvänsä. Minustakaan ei ole olemassa mitään muuta ratkaisua kuin: Ekvatoriaan!

Oli useita, jotka ilmoittivat hyväksyvänsä Karman ja Turjan kannan.

Mutta sitte heräsi vastustus. Ja se oli purkausta se! Käytettiin rajua kieltä. Vainottiin täysillä latauksilla näitä "taivaan nuuskijoita", tätä "etelän henkeä", näitä "pehmoisen etsijöitä". Se sähisi, rätisi, räiskyi ja paukahteli kuin jättiläisakkumulaattorin vihainen voimalataus, tämä kansan vuosisataisten vaistojen uumenista ammentava oppositsioni.

Turja kuunteli tyynenä. Hän oli jo varma voitostansa, vaikka päätös tehtäisiin vasta seuraavalla kerralla. Mutta Karma ei voinut hillitä itseänsä vaan kimmahti lopulta ylös, hyppäsi pöydällensä ja kiljasi vastustajille:

— Avaruuden nimessä, tappakaa itsenne! Mutta vaikka kaikki muut kumartaisivat kuolemalle, niin minä en tee seuraa. Enkä minä aio jäädyttää jäätiköllä vaimoani ja lapsiani. Minä vien heidät Ekvatoriaan. Ja kun Borealia jälleen sulaa, palaavat minun lapseni tänne. Ja sitte täällä elää Karman kansa.

Miksi te odottelette? Kun kerran aijotte tehdä itsemurhan, niin tehkää se heti. Mutta petoja te olette, jos aiotte tappaa myöskin vaimonne ja lapsenne.

Vastustus vaikeni ja Turja lopetti istunnon.

XX luku. Kuolemaa pakoon.

"Ja hän sanoi: Tämä on Passukin matkan loppu, mutta sinun tiesi, Charley, kulkee yhä eteenpäin monen auringon nousun ja laskun aikana, yli tuntemattomien maiden ja outojen vesien ja se on täynnä vuosia ja kunniaa ja mainetta. Se vie sinut monen naisen majaan ja hyvän naisen, mutta koskaan ei se johdata sinua suurempaan rakkauteen kuin Passukin rakkaus — — Aina on Passuk ollut ylpeä miehestään. Nouskoon hän ylös, sitokoon lumikengät jalkoihinsa ja lähteköön, jotta hän saisi pitää ylpeytensä."

Jack Londonin "Naisen rakkaus".

Sitte tuli se vuosi jona Borealian maasta ei enää paljastunut täydellisesti kuin pieni täplä. Seuraavana talvena osa kansasta kuolisi varmasti sen vuoksi, että energia ei riittäisi asumusten lämmitykseen. Myöhemmin uhkaisi nälkäkuolema.

Edellisenä talvena oli Turja tehnyt matkan Ekvatorian rajalle mukanansa Taitsa ja pari muuta Ekvatorian miestä. Nämä kävivät Turjan lähettiläinä Ekvatorian päällikön puheilla. Ekvatoria lähetti neuvottelijat jäätikölle Turjan leiriin. Mutta nämä neuvottelijat eivät tienneet juuri muuta sanoa, kuin että kansoja oli viime aikoina tullut Ekvatoriaan pohjoisesta ja etelästä ja että Ekvatorian hallitus on taipuvainen antamaan maata. Ehtoja ei voitu nyt yksityiskohtaisesti ilmoittaa — sillä hallitus oli merellä huvittelemassa. Turja odotti kauan lähempiä tietoja, mutta kun ei niitä kuulunut, täytyi hänen palata niine tietoineen kotiin.

Hän teki tämän matkan sekä mennessä että tullessa aivan uusia reittejä myöten tutkiakseen jäätikköä ja havaitsi, että hänen ensi kerralla kulkemansa tie on paras.

Lämpimän vuodenajan lähetessä loppuaan kysyttiin asiassa kansan mieltä. Ennen äänestystä annettiin jokaiselle tilaisuus nähdä kiikarilla Avaruuden Hirviö ja samalla selitettiin heille lyhyesti koko ongelma. Edeltäpäin määrätyt joukkueet kokoontuivat toinen toisensa jälkeen öisin Kapitolion isoon suojamaan ja Turja ja Urja tekivät heille vuoronperään selvää asemasta.

Äänestyksessä kannatti enemmistö muuttoa Ekvatoriaan.

Vähemmistön puolesta tuli lähetystö Turjan puheille. Se ilmoitti, että ainakin suurin osa vähemmistöstä ei aio lähteä:

Ensiksikin eivät he olleet vakuutettuja siitä, että ei käänne maan ilmastossa voisi tapahtua jo verrattain pian. Eihän päällikkö voinut sanoa, milloin Avaruuden Hirviö sivuutetaan.

Toiseksi arvelivat he, että vaimot ja lapset kuolevat etelän jäätiköllä.

Kolmanneksi eivät he tienneet millainen oli vastaanotto Ekvatoriassa ja millä ehdoilla siellä saa maata.

Näin ollen aikoivat he jäädä Borealiaan — ainakin toistaiseksi.

Turja vastasi, että se on aivan niinkuin olla pitää:

Ensiksi ei koko kansa voi muuttaa samalla kertaa. Siihen eivät varusteet riitä, vaikka lähtöä on valmistettu jo lähes ajastaika.

Toiseksi voi melkein puolet kansasta elää vielä ainakin vuoden Borealiassa.

Kolmanneksi ei ketään voida pakoittaa lähtemään.

Näin ollen on aivan oikein, että osa kansasta jää Borealiaan — toistaiseksi.

Mutta hän toivoo saavansa tulla sen osan pelastamaan, ennenkuin se kuolee jäätiköllä.

Ja sitte alkoivat valmistukset lähtöä varten. Laskettiin kuinka paljon jälelle jäävä kansan osa tarvitsi ruokavaroja ja energiaa, ja sen yli käytettävissä oleva energia ja ruokavarat käytettiin matkavalmistuksiin. Rekiä, kelkkoja ja kasematteja korjattiin ja valmistettiin uusia. Ilveksiä kaadettiin nahkojen ja lihan saantia varten. Tehtiin lapsille ilveksennahkaisia pukuja ja rekiin pieniä kasematteja, joissa heitä kuljetettaisiin.

Turja ajatteli elämää uudessa maassa ja varasi mukaan kaikkea, mitä sen järjestäminen siellä aluksi vaatisi: käsikirjoja, pienempiä koneita, työaseita y.m.s.

Eräänä päivänä tuli Urja mietteissään puolisonsa luo.

— Kysyn mielipidettäsi eräässä asiassa, puheli hän. Tiedän erään suuren perheen, joka on elänyt yhdessä tähän saakka. Kaksi perheen jäsenistä, mies ja vaimo, ovat johtaneet tämän ihmisryhmän elämää. Muut perheen jäsenet ovat luottaneet heihin ja totelleet heitä. Nyt aikoo toinen puoli tästä perheestä lähteä Ekvatoriaan, mutta toinen puoli aikoo jäädä tänne. Mitä sinä arvelet — eikö noiden ikäänkuin perheen johtajiksi valittujen ole jaettava osat niin, että toinen lähtee toisen osan mukana ja toinen jää tänne pitämään toisesta osasta huolta?

— Jos he tahtovat syvästi ja vakavasti tehtävänsä täyttää, niin minusta tuntuu, että heidän on meneteltävä juuri niinkuin sinä sanot, vastasi Turja, ajattelematta asiaa sen enempää.

— Niin, nyökkäsi Urja. He tahtovat täyttää tehtävänsä syvästi ja vakavasti. Sepä hyvä, että sinäkin olet sitä mieltä. Ja hän poistui hiljaisena.

Mutta hetken kuluttua palasi Urjan kysymys uudestaan Turjan mieleen.
Hän hätkähti.

— Minäpä olin taasen aika tuhrus. Hänhän tarkoitti juuri meitä.
— — — Mutta se ei saa tapahtua!

Urjan päätös oli kuitenkin horjumaton. Hän alkoi puuhata mukana niinkuin se, joka jää kotiin. Ja kaikkiin Turjan vastaväitteisiin hän huomautti vain hymyillen:

— Sinä itse sanoit.

— Minä tein tyhmyyden, suuren tyhmyyden.

— Ei. Sinä ratkaisit aivan oikein. Ja minä ihmettelen että kysyinkään tyhmyyksiä. Mikä lienee ollut minussa — — —. Mutta sehän on selvä kuin entisaikojen päivä. Minä autan vointini mukaan niitä, jotka tänne jäävät. Sinä tulet sitte meitä hakemaan.

Turjan mieleen palasi se uni, jonka hän näki ensimmäisenä yönä maajäätiköllä ja hän joutui ensi kerran elämässään omituiseen hätään kuin avuton lapsi. Mutta mikään ei auttanut. Unestansa hän ei voinut puhua mitään ja Urja osasi rauhoittaa hänet.

Kestettiin tavalliseen aikaan kamala ja pitkä myrsky. Ja heti kun arveltiin pahimman myrskyajan päättyneen, alkoi lähtö. Yötä päivää kulkivat lumiveturit lahden jäällä edestakaisin. Joukko toisensa perästä astui niihin päälliköiden johtamina ja joukko toisensa perästä astui niistä ulos siinä kohdassa, mistä Turja oli noussut ensi kerralla maajäätikölle.

Turja ja Urja olivat taasen Kapitolion katolla. Turjan mieli oli tällä kertaa kovin raskas. Urja huomasi sen ja ponnisteli kaikki voimansa löytääkseen valoisia muistoja ja keksiäkseen virkistäviä sanoja. Taaskin he tarkastelivat maatansa. Sillä oli jo selvä kuoleman leima kasvoillansa. Jäätikkö oli puristavan lähellä joka puolella. Jäätikön alla oli jo heidän yhteinen lapsuudenkotinsa. Siitä olivat vain muistot jälellä, valoisat, kirkkaat muistot heidän mielessänsä.

Silloin oli elämä vielä ihanaa! Oli valoa, oli kasveja, olipa lintujakin! Heidän yhteiset leikkikenttänsä nousivat sieltä jäätikön alta, hohtaen suloisessa, siunatussa auringonvalossa — kun he katselivat sinne taivaanrantaan. Kas, eivätkö juosseetkin siellä pieni tyttö ja poika hymyten, nauraen ja ilakoiden! Tuossa kulki heidän polkunsa kasvitarhan taakse. Vanha mies, asumuksen vanha hoitaja, astua tepsutteli monet kerrat sitä polkua heidän kanssansa ja kertoi heille menneistä ajoista, jotka olivat olleet vieläkin ihanampia, valoisampia ja lämpimämpiä. Oli ollut aika, jolloin ei jäätikköä ollenkaan näkynyt. Maa viheriöitsi, metsät humisivat, linnut lauloivat — ja kansa lauloi. Vanhus puhui paljon eräästä naisesta, jota hän oli nähtävästi suuresti rakastanut, sillä kyynel kiilsi hänen silmässään joka kerta kun hän mainitsi hänen nimensä. — — — Vanhus on ollut jo kauan Suuren Rauhan portin tuolla puolen. He, tyttö ja poika, vaihtoivat leikkinsä oppiin ja työhön. — — — Isät ja äidit, joita vastaan he olivat niin monta kertaa tuota tietä juosseet, ovat seuranneet vanhusta sinne, missä ei ole sulaa eikä jäätikköä, ei myrskyjä eikä Avaruuden Hirviötä. — He muistelevat koko taipaleen sieltä leikkikentiltä tähän hetkeen saakka ja tuntuu kuin olisivat he eläneet vuosituhansia. Kaikki on muuttunut. Maa kuolee, kansa pakenee kuolemaa. He eivät ole viime vuosina muuta kokeneet kuin hurjaa taistelua.

Nyt heidän tiensä eroavat. Turjasta tuntuu kuin jättäisi hän Urjan kera tänne puolet elämästänsä ja voimistansa. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut itseänsä. Mutta tämä uhri oli niin äärettömän raskas. Hän pusersi kaidetta ja pidätti rintansa polttoa kohoamasta silmiin. Urja hyväili häntä. — — —

Koko muuttava kansa oli jaettu kolmeen suureen ryhmään, päällikköinä Turja, Karma ja Jorma. Jokainen tällainen ryhmä oli jaettu pienempiin ryhmiin, päällikköinä edellisillä Ekvatorianmatkoilla mukana olleita miehiä. Pienempinä soluina olivat joukkueet. Kun retkeläiset nousivat jäätikölle ja järjestettiin matkajärjestykseen, kukin joukkue kelkkoinensa pitkään köyteen sidottuna, niin muodostui siitä valtava jono, niinkuin musta jättiläiskäärme olisi luikertanut lahdesta jäätikölle.

Käskyjä, ohjeita ja tietoja annettiin merkeillä, radiosäteillä ja puhelukoneilla, joiden lanka kulki joukkueesta joukkueeseen.

Ja niin alkoi valtaisa matka jäätiköllä. Se edistyi hitaasti. Tapahtui onnettomuuksia, jäätikkö otti osansa, pysähdyttiin metsästämään, levättiin — kaikki vei aikaa. Mutta päivä päivältä kuitenkin kasvoi välimatka jäisen, kuolon uhkaaman kotomaan ja sen lapsien välillä. Arpa oli nyt peruuttamattomasti heitetty. Ei auttanut muu kuin eteenpäin! — — —

Ne sata päivää ja yötä, jotka kansa ponnisteli jäätiköllä, olivat Turjan siihen astisen elämän vaikeimpia päiviä. Hän nukkui milloin kerkesi ja kerkesi harvoin. Hän oli päivän ja yön kuluessa kaikkialla pitäen silmällä vaeltavan kansan kuntoa jättiläiskulkueen ensimmäisestä miehestä viimeiseen saakka. Hänellä oli pieni lumiveturi, jolla hän kierteli leirissä ja sopivalla jäätiköllä myöskin kulkueen keskuudessa. Hän tarkasti varastot joka ilta, huolehti sairaista ja lapsista, puhutteli naisia tiedustellen heidän vointiansa. Hän saapui aina heti onnettomuuspaikalle ja lähti siitä vasta kuin kaikki oli selvänä. Hän otti vastaan tietoja, jakoi käskyjä, neuvoja ja ohjeita yöt ja päivät.

Veltot ja saamattomat päälliköt pantiin viralta armotta ja kunnollisia nimitettiin sijalle. Jos ilmeni petosta tai rikollisuutta vaeltavan kansan keskuudessa, oli määrä soveltaa kaikkein ankarimpia rangaistuksia. Karma ja Jorma tekivät ihmeitä. Voimassa ja urhoudessa he voittivat Turjan. Ainoastaan äly ja kylmäverisyys vaaroissa antoi Turjalle ylemmyyden. Yleensä oli järjestys hyvä ja päälliköt tekivät tehtävänsä. Ainoastaan pari miestä vietiin "ilveksen ruuaksi".

Muutamia vaimoja ja lapsia paleltui, kuilut veivät satakunta miestä, hirmumyrskyt hautasivat toisen verran metsästysmatkoilla. Mutta tuhannet vaelsivat edelleen.