Maailman loppu: Romaani ankarasta elämästä avaruudessa

by K. N. Rauhala

TOINEN OSA.

TAISTELU IHMISIÄ VASTAAN.

I luku. Uusi maa.

"Lisävoimaa, luvallais,
Grotten työhön tarvittais,
Hyvä isä, Suuri lisä
Työhön tarvittais.
Orjais voimat eivät riitä,
Vaikka satatuhatt' on,
Useamp' on tarvis niitä
Pyhän myllän kiertohon.
Joukko joukon lisäks vain,
Grotten myllynkivivuoret
Raskahammiks käyvät ain'."

Uusi Grottelaulu.

Myrskyn seasta, lumi- ja raesateesta mateli jättiläiskäärme Ekvatorian sulalle maalle. Vielä päivämatka — ja oltiin meren rannassa. Sitte vaellettiin länteen käsin meren rantaa pitkin kunnes ranta alkoi kääntyä etelään. Havaittiin koko tämä seutu asumattomaksi. Joku metsästäjäjoukkue tai jäätikölle tuomittu rikollinen nähtiin silloin tällöin. Mutta ne katosivat vaeltavan kansan nähdessään kuin jäätikköilves.

Turja teki matkoja molemmille sivustoille ja havaitsi, että samalla kertaa kuin rannikko vasemmalla kääntyi etelään, väistyi jäätikkö oikealla pohjoiseen. Hän arveli, että oli tultu niemimaalle, jonka takana oli suuri lännen meri. Ja kun hän kansan leiriytyessä ja kootessa ruokavaroja teki pitkän matkan länteen, näkikin hän eräältä vuorelta meren, jolla jäälauttoja ajelehti. Häntä hämmästytti se, että jäät näyttivät ajelehtivan etelästä pohjoiseen!

Kuljettiin edelleen etelään niemimaata, joka oli yhä jokseenkin asumatonta. Mikä ihana maa Borealian kansan mielestä! Metsää, lintuja, metsäneläviä, kukkia, vuoria, laaksoja, järviä, jokia — mikä ihana maa! Mutta sittenkin outo ja vieras! Muistelo kertoi kaihoisasti sittekin Borealiasta kaukana pohjoisessa, lumen ja jään keskessä.

Ihmeellistä oli, että täällä näytti olevan hiilihappoakin rehevälle kasvillisuudelle riittävästi. Turja ei keksinyt tähän muuta selitystä kuin että tuulet puhalsivat tavallisimmin jäätiköiltä Ekvatoriaan ja hiilihappo raskaimpana ilman kaasuista valui jäätikköylängöiltä Ekvatorian uomaan, jossa ei käynyt muuta säännöllistä ilmavirtaa kuin ylöspäin, ja että myöskin jääpeitteestä vapaa meri luovutti täällä hiilihappoa ilmaan.

Tehtyään useampia matkoja läntiselle rannikolle, sai Turja selville myöskin sen, että sitä rannikkoa huuhtoi lämmin merivirta ja että pohjoiseen ajautuvat jäät olivat pohjoisesta tulleita ja aavalta mereltä siihen virtaan pyörtäneitä. Ne olivat sulamistilassa. — Tämä niemi on siis alue, joka jäätyisi todennäköisesti viimeisenä, Ekvatorian lämpimimpien osien kanssa samaan aikaan — jos Kaiken Loppu sillä tavalla tulisi.

Kun oli päästy kauas etelään, antoi Turja selityksen että kansa sai ryhtyä valitsemaan asuinpaikkoja itselleen. On hyvin todennäköistä, että pian tulisi asuttu seutu vastaan ja sen alueelle ei kukaan saa eikä haluakaan mennä.

Kasemattien ja majojen paalut iskettiin syvään, raivattiin ensimmäinen maa-ala ja asetuttiin leiriin, josta ei enää aiottu lähteä.

Turja lähetti heti Taitsan tovereineen viemään sanaa Ekvatorian hallitukselle, että he olivat tulleet ja pyytämään tietoja ehdoista. Itse hän jäi johtamaan yhteiskunnan uudestaanluomista. Hän valmisti esikuntineen suunnitelman maan jakamisesta ja käyttämisestä, voima-asemista, teistä y.m.s. ja esitti sen eduskunnalle. Työ alkoi. Mukana tuodut koneet kävivät yötä päivää. Toiset rakensivat, toiset muokkasivat maata, toiset metsästivät. Omegametallia valmistettiin, dynamoita, akkumulaattoreja, radiokoneita rakennettiin. Vähitellen alkoi maasta nousta uusi Borealia, lempeämpi lapsillensa, satoisampi viljelijöillensä.

II luku. Orjuus vaiko kuolema?

Turja aikoi heti lämpimän vuodenajan päätyttyä lähteä matkalle Borealiaan tuodakseen, jos mahdollista, sinne jääneen osan kansaa vielä ennen seuraavaa lämmintä vuodenaikaa etelään. Täällä ei kansaa uhannut mikään vaara — kierteleväin puolivillien metsästäjäin ja Ekvatoriasta tuotujen tai paenneiden rikollisten ryöstöretket Uuden Borealian alueelle voitaisiin helposti ehkäistä. Sen sijaan uhkasi kuolema Vanhaan Borealiaan jäänyttä kansan osaa.

Turja oli valmistanut retkikunnan ja odotteli vain lähettiläittensä palaamista Ekvatoriasta. Odotellessaan hän päätti tehdä tutkimusmatkan ympäristöön. Jorma lähti mukaan — saatuaan Ormalta luvan. He vaelsivat etelään pitkin rannikkoa, kunnes vuorelta näkyi kaukoputkeen asuttu maa. Jorma havaitsi sauhun vuoren juurella. He laskeutuivat uteliaina pitkin rinnettä ja näkivät vihdoin pienen viheliäisen majan, jonka katosta nousi sauhu. Turja astui pihalle, jossa kolme lasta leikki. Hän tervehti lapsia ystävällisesti molemmilla kielillä, joita hän oli Ekvatorian miehiltä oppinut. Mutta lapset seisoivat äänettöminä, peloissaan.

Majasta astui ulos nainen, laiha ja pieni käppyrä, kiljahti nähtyään Turjan ja Jorman sekä syöksyi takaisin majaan. Hetken kuluttua työntyi majan luukusta ulos rautaputki ja näkyi miehen kasvoista osa. Kuului kähisevää puhetta. Turja oli ymmärtävinään sanat:

— Keitä te olette, mitä haette?

— Vieraita kaukaa pohjoisesta, vastasi Turja. Olkaa huoletta, pahaa emme aio. Olemme paenneet pakkasta, ja jäätä.

Rautaputki ja kasvot katosivat, ovelle ilmestyi kokonainen pieni miehenkäkkyrä.

— Ette siis ole rosvoja, kysyi hän kielellä, jota Turja sangen vaikeasti tajusi.

— Emme. Me tuskin tunnemme rosvoja. Olemme oppineet sellaisia tuntemaan vasta tänne etelään tultuamme.

— Kyllä niitä täällä saa tuta, kähisi mies.

Turja keskusteli kauan ukon kanssa ja heistä tuli hyvät ystävät. Majan elämä oli kaikesta päättäen kurjaa ja puutteellista. Ukko kertoi, että sellaista se oli yleensä täällä Ekvatorian äärillä. Mutta kyllä on sen sijaan toista maan keskuksessa ja pääpaikoissa! Tämä ihmetytti Turjaa sanomattomasti.

He sanoivat ukolle, akalle ja lapsille jäähyväiset ja alkoivat taivaltaa alueen rajaa pitkin länteen, pyrkien meren rannalle. Maa oli kaikkialla metsäistä, vuorista ja erinomaista työteliään kansan asua. Jokia ja putouksia oli runsaasti. Tultuaan meren rannalle kääntyivät he pohjoiseen. Täällä oli lintuja suunnattomat määrät korkeilla kallioisilla rannoilla. Ja missä oli matala rannikko, siellä näkyi suuria merieläimiä.

He olivat jo sangen pohjoisessa. He kulkivat mereen pistävälle pienelle niemekkeelle pitkin rantaa ja kiersivät erään aukeaman ohi, pyrkien kärjessä olevien kallioiden taa, kun aukeaman toisesta laidasta kuului pamahdus ja Jorman viereisestä puusta sinkosi lastu.

— Mikä siellä naksahtelee? kysyi Jorma hiukan hämmästyen.

— En tiedä varmaan, mutta arvelen Ekvatorian väen metsästävän.

Pian pamahti pari kolme kertaa ja Turjan ja Karman ympärillä rapisi ja surisi kuin pieniä kiviä tulisessa vauhdissa.

— Minusta tuntuu kuin olisi tässä jokin väärinkäsitys, murisi Jorma.
Luulevatko ne räähkänät meitä metsänelukoiksi?

— Tuskin. Parempi on otaksua että me olemme tekemisissä pahempien ihmisten kuin metsästäjien kanssa. Menkäämme kallion taakse.

Kun he kuuristuivat kallion suojaan ja katsoivat sieltä, paukkui taasen ja kallio naksahteli heidän edessään.

— Kyllä ne aikovat metsästää meidät aivan ilmeisesti ja naksuttelevat senvuoksi tänne päin, puheli Jorma muhoillen.

— Olemme nähtävästi tekemisissä rosvoavien metsästäjien kanssa.

— Lähetämmekö pensaikkoon radioputkista täyden vongahduksen? kysyi
Jorma. Luulen että heille maistuu matka tai jäävät he paikoillensa.

— Emme, vastasi Turja päättävästi. Minä tahdon saada heiltä ne rautaputket, joilla he paukuttelevat. Meidän on annettava heille vain puoli sädettä ja osattava se kohdalle.

— Mutta me emme näe heitä.

— Odotahan!

Turja otti rannalle ajautuneen puun, pisti päähineensä sen päähän ja kohotti sitä kallion yli. Heti paukkui ja puuhun sattui "nappi". Turja havaitsi, että se ei ollut lävistänyt puuta. Hän käski Jorman kaivaa sen esille — se oli metallinen kuula. Hän pudisti päätänsä:

— Me emme voi mennä aukeamalle, sillä siellä saamme reikiä nahkaamme.
Ja kiertää emme voi heitä, sillä aukeama ulottuu koko niemen poikki.

— Mutta silloinhan asia on päivänselvä, sikäli kuin minun järkeni pitää kutinsa täällä Ekvatoriassa. Heillä on paha mielessä meitä kohtaan eivätkä he tule ystävällisesti näkyviin, ennenkuin uskovat meidän olevan nälästä ohkaisina ja luulevat meidän olevan kiitollisia heille pienestä suoneniskusta, joka vapauttaa meidät enemmistä kärsimyksistä. Lentää emme osaa ja niinollen emme voi kiertää heitä sitäkään tietä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähettää sinne leimaus, joka panee sydänaluksen läpättämään ja raajat toimimaan, vaikka ei sattuisi tappamaan.

— Mutta Jormahan kuuli kaiketi, että haluaisin heidän paukkunsa ja tarkemmin ajatellen haluaisin viedä kotiin myöskin itse miehet.

— Kuulinhan minä, joo. Mutta onhan päälliköllä Karman ensimmäiseltä jäätikkömatkalta tuomat rautaputket. Ja niitä äijänkäkkyröitäkin on siellä jo muutama, murisi Jorma. Ei senpuolesta ettei päällikkö saa tehdä mitä tahtoo. Minä vain tässä ajankuluksi puhelen sitä ja tätä. Mutta pois minä haluaisin täältä kyykkimästä. Otan ennen muutaman napinreiän nahkaani kuin jään tänne pitkäksi aikaa ja kärsin ensimmäisen luokan vaimollisen rajumyrskyn kotiin tultuani.

— Tietysti me lähdemme, mahdollisimman pian. Mitäpä täällä tekisimme. Mutta pimeään saakka meidän tulee odottaa, ennenkuin pääsemme lähtemään.

Turja pyysi Jormaa jäämään vahtiin ja ilmoittamaan hänelle, jos jotain näkyisi tai tapahtuisi, ja lähti kiertelemään rantakallioilla. Edessä oli merenlahti, joka avautui aavalle merelle. Oli verrattain tyyni ilta. Mainingit vyöryivät rantaan, kohahdellen kallioissa. Metsä humisi hiljaa. Kaukana taivaanrannalla näkyi jäitä. Aurinko laski punaisena hehkuen ja punasi pilvenreunat taivaalla. Alhaalla kellui tämä rusko meren mainingeissa.

Turjan mieli lennähti kauas pohjoiseen lumen ja jään keskelle, missä toinen osa hänen kansaansa vielä taisteli elämästä ja kuolemasta. Urjan lempeän tarmokas hahmo astui sieltä ennen muita esiin. Oli kuin olisi hän kävellyt kallioilla hänen edessään ja hymyillyt hänelle. — Turja tunsi kaipaavansa häntä hurjasti.

Illan hämärtyessä alkoi taivaalla tavanmukainen tulitus. Turja palasi Jorman luo, joka puolitorkuksissa murisi jotain ja heittäytyi nukkumaan.

Viidakosta kuului hämärässä liikettä ja ikäänkuin pienen tiu'un helinää. Siellä liikuskelivat vielä ne, jotka aikoivat metsästää Borealian päällikön ja yhden hänen parhaista miehistään.

— Mitähän väkeä tämä mahtaa oikein olla, uteli Turja itseltään. Mutta sitte hän unohti heidät, sillä hän oli varma, että he eivät etsi heitä yöllä. Ja jos etsisivät — sitä parempi.

— — — Turja valvoi, mietiskeli ja tarkasteli taivaan ilmiöitä. Hän löysi kaukoputkellansa Avaruuden Hirviön. Sen auringot, sen massajoukot, sen usvameret näyttivät nyt yksinkertaisessa kaukoputkessakin äärettömän suurilta. Pian peittäisi tämä hirviö koko toisen taivaanpuoliskon. Se näytti ojentelevan valtaisia pyyntilonkeroitaan vilpoisiin eetteriaaltoihin. Se näytti kasvavan ja voimistuvan vuosi vuodelta. Sen ympärillä näytti leijailevan tomupilvihöytäleitä, jotka olivat niinkuin tämän Avaruuden hirviön tuulissa huiskuva harja. Aurinkokuntamme taivaltaa tätä hirviötä kohti — sen Turja tiesi. Mikä on oleva sen kohtalo? Siitä on selko saatava, jos Ekvatorian apuneuvoilla voidaan suinkin siitä selko ottaa.

Turjan mietteet katkaisi Jorma, joka heräsi ja ehdotti lähtöä. Turja suostui ja he alkoivat hiipiä takaisin samaa tietä jota he olivat päivällä tulleet. Aukeama sivuutettiin onnellisesti ja tultiin metsän reunaan. Turja sytytti pienen valonheittäjälyhdyn ja tarkasti tietä.

Kun he olivat nousseet lehdosta kalliolle, jonka raoissa kasvoi vain muutamia suurempia puita, huomasi Turja yht'äkkiä lyhtynsä valossa verkon, nähtävästi metallilankaisen. Hän tarkasteli sitä lähemmin. Siinä oli siellä täällä tiukuja, jotka nähtävästi olisivat helähtäneet heti, jos verkkoon olisi vähänkin koskenut. Verkko oli kalliolla, joten sen alitse ei voinut kaivautua; se ulottui todennäköisesti jyrkkään rantakallion reunaan saakka, joten sitä ei myöskään voinut kiertää.

— Tämäpä on pyydys, puheli Turja hiljaa Jormalle. He luulevat pyydystävänsä meidät ilveksen verkolla.

— Panenko hajalle? kysyi Jorma.

— Ei käy päinsä. Se ilmiantaa meidät.

Turja kulki jonkun matkaa oikealle ja löysi suuren puun, joka kasvoi kallion raossa verrattain lähellä verkkoa. Hän heitti lasson, jollaisella Uuden Borealian asukkaat olivat yleensä aina metsällä käydessään varustetut, tämän oksan yli, kiipesi puuhun ja vei nuoran erään sangen korkealla olevan oksan yli, kiinnitti sen sinne, heittäytyi käsin riippumaan nuorasta, heilutti itsensä heiluriliikkeeseen kunnes heilahteli verkon ulkopuolelle ja pudotti itsensä sinne. Jorma seurasi esimerkkiä muristen itsekseen päällikön kujeille. Ja sitte alettiin odottaa aamua.

Heti kun valkeni sen verran että näki, alkoivat Turja ja Jorma lähetä varovasti takaapäin lehtoa, josta eilen paukkui. Pian saivatkin he näkyviinsä leirintapaisen erään kallion suojassa. Kallion edessä aukiolle päin oli lehtoa. Näkyi liikettä. Pari miestä tarkasteli lehdon läpi Turjan ja Jorman eilistä asemaa aukean toisella puolen. Kolmas kuunteli neljännen määräyksiä ja oli juuri lähdössä.

Nyt on aika. Jorma hoitaa kalliolla olevat, minä huolehdin lopuista, kuiskasi Turja.

Radiosäteet vongahtivat. Leirissä olijat kaatuivat, kalliolla olleiden päät retkahtivat alas.

— Selvä on.

Turja kokosi metsästäjäin kaikki aseet ja antoi ne Jorman hoitoon. Sitte hän hieroi taintuneiden ohimoita ja ranteita ja antoi heidän hengittää pienestä askista. He heräsivät ja olivat nähtävästi äärimmäisen hämmästyneitä ja peloissaan. Se joka oli antanut määräyksiä toisille, tointui nopeasti, pujahti metsään ja juoksi joustavasti ja notkeasti, pehmein sulavin liikkein puiden välitse pakoon. Turja lähetti hänen jälkeensä uuden vongahtavan säteen, joka kaasi juoksijan maahan. Turja käski Jorman kantaa hänet takaisin ja herätti hänet. Hän silmäili leimuavin katsein nolona seisovia miehiänsä, polki jalkaa ja nähtävästi soimasi heitä kielellä, jota Turja ei ymmärtänyt. Sitte hän heristi nyrkkiä Turjalle ja käänsi hänelle selkänsä. Välittämättä näköjään mistään hän katseli puita ja päästeli omituisia laulavia ääniä.

Kukaan vangeista ei näyttänyt ymmärtävän ensin Turjaa, kun hän puhutteli heitä molemmilla oppimillansa kielillä. Heidän päällikkönsä vain kiljahti ja katseli yhä metsään. Turja lisäsi ikäänkuin Jormalle puhuen (vaikka Jorma ällisteli, ymmärtämättä sanaakaan):

— Sepä vahinko. Olisimme voineet kotiin tultuamme vapauttaa sen, joka olisi minua ymmärtänyt.

Kas, silloin laukesi yhden miehen kielen kanta ja hän vastasi samalla kielellä. Mutta tuskin hän oli lauseensa lopettanut, kun hän keikahti maahan päällikkönsä korvatillikasta. Se oli tapahtunut nopeasti kuin salaman isku ja seuraavassa tuokiossa lauleli päällikkö taas entisellä paikallaan metsään katsellen.

— Tämäpä on kovin tulista ja ylpeätä poikaa tämä mies, lausui Turja kääntäen hänet tavallista lujemmalla otteella päin ja tarkastaen häntä. Hän hämmästyi miehen piirteet nähtyään. Vaikka hän puri hammasta Turjan rautakouran tuottamasta kivusta, olivat hänen piirteensä sittenkin omituisen hennot, aivan kuin naiselliset. Nuori hän oli kaikesta päättäen. Turja taputti häntä olalle: — Luulen, että me joskus vielä sovimme keskenämme oikein hyvin.

Vangit hymyilivät omituisen salaperäisesti.

Turja kehoitti vankeja ottamaan pyyntiverkkonsa mukaan, ilmoittaen että he saattavat sitä vastaisuudessa tarvita. Heille ei aiota mitään pahaa, he saavat olla vain pohjoisesta tulleen Borealian kansan vieraina ja myöhemmin saavat he taasen valita tiensä itse.

Jorma nouti puuhun jääneet lassot.

Lähdettiin kohti uutta Borealiaa. Metsästäjien päällikkö jurotteli ja kulki miten sattui, kenestäkään välittämättä. Hän pysähtyi, tuijotteli puiden latvoihin, juoksi metsään jonkun matkaa, kunnes sai Jorman mörähtämään, palasi ja nauroi Jormalle pilkallisesti. Turja näki, että Jorman oli vaikea hillitä itseänsä antamasta, niinkuin hän tapasi sanoa, "pöksyille tuota poikavekaraa".

Mutta sitte väsyikin "vekara" kujeisiin ja komensi miehensä kantamaan itseänsä. Matka alkoi joutua. Niin tuli Turja kotiin tältä pieneltä seikkailulta tietämättä että tämä matka oli merkitsevä hänelle yksityisesti enemmän kuin sadat matkat — ja oikeastaan enemmän kuin lumi, jää ja pakkanen, enemmän kuin Avaruuden Hirviö — — —.

Taitsa oli palannut, mukanaan Ekvatorian hallituksen ehdot. Esikuntansa läsnäollessa Turja ne luki. Ne sisälsivät:

1) Ankarat verot.

2) Joka kymmenes mies Ekvatorian hallituksen sotajoukkoon.

3) Koko kansa työvelvollinen Ekvatorian hallituksen käskystä.

Turja pani ehdot tyynesti syrjään, kutsui eduskunnan koolle, ehdotti sille, että he tarjoaisivat Ekvatorian hallitukselle kymmenykset kaikista tuotteistaan ja ellei Ekvatoria tähän tyydy, varustautuisivat elämään ilman Ekvatorian holhousta tai armoa. Samalla ilmoitti hän itse lähtevänsä Ekvatoriaan neuvottelemaan asiasta.

Päälliköksi valittiin Karma, jonka hoitoon Turja jätti myöskin metsästäjät, kehoittaen häntä opettelemaan päällikön kieltä ja tutkimaan heidän aseittensa käyttöä.

Taitsa ja Jorma seurasivat Turjaa matkalle.

III luku. Kansa, josta on veto loppunut.

Matkattiin suoraan etelään asutulle alueelle. Tultiin kehnonpuoleiselle tielle, jolla oli jonkinverran liikettä, jalan kulkijoita ja vetojuhtia. Viisisataa ajastaikaa oli kulunut siitä kun Borealian kansan jäsen oli nähnyt tämän maan, katsellut sen kansaa, Ja jännittyneellä uteliaisuudella tarkkasi Turja tätä satujen maata ja teki Taitsalle kysymyksiä. Ja jota pitemmälle ehdittiin, jota enemmän hän näki, sitä omituisemmilta tuntuivat hänestä tämän maan olot.

Tuli vastaan jalankulkijoita, laihoja, kurttuisia, väsyneitä miehiä ja naisia. Tuli vastaan vetojuhdilla lihavia, hyvinvoipia miehiä ja naisia, katsellen pönäköinä jalankulkijain päiden yli, tuntematta heitä kohtaan nähtävästi minkäänlaista mielenkiintoa. Kerran näki Turja laihan synnyttämäisillään olevan naisen kantavan vettä hyvinvoivan miehen juhdalle, miehen istuessa ja katsellessa taivaanrantaa.

Tien molemmin puolin oli kauniita asunnoita siellä täällä, mutta enemmän oli pieniä mökkirähjiä, samantapaisia kuin se, jonka Turja oli nähnyt metsässä. Kun Turja tiedusteli Taitsalta, mistä syystä Ekvatoriassa näin omituisesti rakennettiin, sai hän ihmeekseen kuulla, että noissa kauneissa rakennuksissa asui ihmisiä, joilla oli oikeus saada kaikki elintarpeet ja muut tavarat, mitä näillä mailla valmistettiin, ja tehdä niillä mitä ikänä halusivat, ja noissa mökeissä asui ihmisiä, jotka tekivät työtä näillä mailla, mutta joilla ei ollut oikeutta saada mitään muuta kuin sen, minkä nuo edellä mainitut tahtoivat heille antaa. Ja Taitsa teki vielä sellaisenkin merkillisen väitteen, että heille ei annettu muuta kuin sen verran, että juuri pysyivät hengissä.

Turja alkoi nyt uskoa Taitsan puhuneen totta, kun hän kertoi että Ekvatoriassa toiset kuolivat nälkään, vaikka toisilla oli ravintoa yltäkylläisesti.

— Ovatko ne ihmiset, jotka saavat haltuunsa kaikki työn tulokset, alueellaan työpäälliköltä? kysyi Turja.

— Eivät. Työpäälliköt ovat erittäin. He saavat samantapaisen osan työn tuloksista kuin mökeissä asujatkin, jonkunverran enemmän vain.

— Mitä tekevät sitte suurissa asunnoissa asuvat?

— Sitä on vaikea sanoa. Osa heistä hoitaa terveyttään etelämpänä. Osa harrastaa vetojuhtien asiaa. Osa hoitaa maan asioita. Osa matkustelee. J.n.e.

— Mikä on vetojuhtien asia?

— Tahdotaan kehittää Ekvatorian vetojuhdat hyviksi, terveiksi ja opettaa niitä hyppäämään, selitteli Taitsa.

— Mistä syystä hyppäämään? Onko niiden kuljettava sellaisissa paikoissa, joissa täytyy hyppiä.

— Ei suinkaan. Mutta Ekvatoriassa pidetään kauniista vetojuhdasta, joka osaa hypätä.

— Sepä kummallista. Muuta ei Turja osannut tähän sanoa.

— Ken on oikein innostunut asiaan, opettaa vetojuhdallensa kaikenlaisia sivistyneen tapoja: istumaan, ymmärtämään puhetta, laulamaan j.n.e.

— Miksi ei sensijaan opeteta näitä, jotka asuvat mökeissä? kysyi
Turja.

— Se ei ole nykyään muodissa Ekvatoriassa. Ainoastaan muutamat, joita pidetään hiukan hassahtavina, harrastavat mökeissä asuvain opettamista. He opettavat heitä hoitamaan terveyttään, istumaan oikein pöydässä, syömään kauniisti ja harjoittamaan hyväntekeväisyyttä.

Eräästä suuresta asumuksesta kuului tavaton melu. Sen pihamaalla oli vetojuhtia ja väkeä. Kun he tulivat lähemmäksi, huomasi Turja, että miehet ja naiset horjuivat pihamaalla edes takaisin, kiljahtelivat ja melusivat. He pysähtyivät katselemaan menoa. Taitsa puhutteli erästä tien vieressä istuvaa miestä.

— Mitä tässä tapahtuu? kysyi Turja.

— Juhlitaan sen miehen kunniaksi, jolle tämä maa ja asumus kuuluvat. On kuulema havaittu, että täällä on tuotanto hyvässä kunnossa ja nyt pidetään juhlia isännälle.

— Onko isäntä itse järjestänyt täällä kaikki hyvin? kysyi Turja.

— Ei, vastasi mies tien vierellä. Hän on tullut etelästä tähän juhlaan.

— Minkä vuoksi hänelle sitte juhlia pidetään?

— Hän on tämän maa-alueen omistaja, selitti ukko edelleen.

— "Omistaja", mikä se on? kyseli Turja Taitsalta.

Taitsa selitti, että niin nimitetään juuri suurissa asunnoissa asuvia.

— Mutta miksi ihmiset ovat kuin hulluja tuolla pihamaalla? kysyi Turja edelleen.

— He ovat juoneet masmaa, juomaa, josta ihminen villiytyy.

— Kuuluuko se juhlatapoihin?

— Kuuluu. Sen juominen on yleistä suurissa asunnoissa asuvain keskuudessa. Se antaa lohdutusta ja iloa.

— Onko heillä sitte erikoisen paljon suruja?

Taitsa teki epätoivoisen liikkeen, ikäänkuin sanoen: kylläpä tulee kysymyksiä.

— Yksi kysymys vielä, pyysi Turja. Miksi eivät mökeissä asuvat juo masmaa?

— Juovat kyllä, jos saavat. Mutta masmajuuria voidaan viljellä vain suurten asuntojen kasvitarhoissa ja — —

— Ja ehkäpä mökeissä asuvilla ei ole niin paljon huolia ja murheita, naurahti Turja, lopettaen keskustelun.

Jonkun ajan kuluttua he astuivat alukseen, joka kulki purjeilla ja sadan soutajan airoilla, ja laskivat merelle. Maa häipyi näkyvistä ja laiva hyppeli pian aavan meren aalloilla. Jäitä näkyi oikealla ja lintuparvi seurasi laivaa. Katsellessaan kahleisiin kytkettyjä soutajia, tuli Turja ajatelleeksi, eikö akkumulaattorin energialla voitaisi kuljettaa tällaista laivaa. Hän ei ennättänyt kuitenkaan kauan ongelmaa pohtia, sillä edestäpäin nousi maa merestä ja hän tahtoi pitää silmänsä auki.

Pian he olivat muutamassa Ekvatorian asutuskeskuksessa.

— — — Turja näki ympärillänsä loistoa ja merkillisyyksiä. Tämä oli kaikkialla Vanhan Borealian puhdasviivaisen karun ja tasasuhtaisen ympäristön vastakohtaa. Rakennukset suuria, Turjan mielestä muodottomia — ainakin kaikki eri muotoa, niinkuin jokaisen rakentaja olisi vihannut toista rakennusta eikä senvuoksi olisi halunnut millään muotoa luoda mitään sen muotoihin sointuvaa. Kasvitarhat, puutarhat ja puistot ihmeellisiä hempeyden ja aistillisuuden ilmauksia. Kummallisia kasveja, kummallisia sukupuolielämää kuvailevia veistoksia! Puiden varjossa kulki hyvinvoipia miehiä ja naisia parittain, puolialastomina kesäpäivän lämmittäessä lehvästöä — sekä sen lisäksi muutamia synkkiä varjoja, jotka liikuskelivat työtoimissa. Kaduilla koristettuja ajopelejä, kanavilla punaverhoisia veneitä, joiden peräkannella katoksen alla puolialastomia miehiä ja naisia veltoissa asennoissa.

Toisinaan kuljettiin suurten pyöreiden rakennusten ohi, jotka olivat aukottomia, ikkunattomia, värillisistä kivistä rakennettuja. Pieni matala oviaukko johti tähän ihmeelliseen pyöriöön. Taitsa kertoi, että niissä palveli Ekvatorian kansa suurta henkeä, maailman luojaa.

— Miten ja miksi häntä palvellaan? kysyi Turja.

— Temppelissä on paljon pyöriä, joiden kehissä on salaperäisiä merkkejä, joita vain suuri henki ja papit ymmärtävät. Kun palvelus alkaa, istuutuu kukin sisällä olija tällaisen pyörän ääreen, valot sammutetaan ja täydellisessä pimeydessä on jokaisen kuviteltava itsensä joksikin eläimeksi ja väännettävä pyörää. Välillä tarjoavat papit masmaa ja yleisö antaa heille lahjoja. Tällä tavalla pyydetään suuren hengen suosiota ja samalla pitäisi asianomaisen itsensä tulla paremmaksi ihmiseksi.

Turja nauroi. Mutta Taitsa selitti vakavana, että näille asioille ei kukaan saa nauraa. Se on pilkkaa, joka rangaistaan.

Turja teki sen havainnon, että Ekvatoriassa ei tunnettu radiovoimaa eikä yleensäkään osattu käsitellä säteilevää energiaa. Kaikki heidän voimalaitteensa ja energiansiirtonsa perustui johtoihin vangitun energian käsittelyyn. Tämä häntä ihmetytti, kun hän tiesi, että toisilla aloilla oli Ekvatoriassa jo viisisataa vuotta sitte oltu sangen pitkällä. Vanhoista tähtitieteen käsikirjoista oli hän m.m. havainnut, että Ekvatoria tuolloin jo teki sangen tarkkoja havaintoja Avaruuden ilmiöistä.

Ei täällä liioin — sehän oli luonnollistakin — osattu varastoida energiaa, muuta kuin aivan rajoitettuja määriä. Johtuiko tämä siitä, että luonto ei ollut pakoittanut Ekvatorian kansaa ottamaan energiaa täysin haltuunsa? Sitä oli täällä vielä runsaasti tarjona kesällä ja talvella. Oli jokia ja putouksia, oli auringonlämpöä, oli polttoaineita, oli ihmisvoimaa nähtävästi aivan tuhlaten käyttää. Parhaana työaikana käyskennellä lehdoissa ja soudatella kanavilla kiimaisina kuherrellen — se oli jo tuhlausta, jota Turja ei ollut odottanut enää tapaavansa jäätyvän maan pinnalla, Avaruuden Hirviötä lähestyttäessä.

Tosin kuljeskeli asutuskeskuksen laitaseuduilla väkeä, jossa näkyivät työn jäljet sitä selvemmin. Siellä kulki parvissa aivan kuin toinen kansa, muodoton, likainen, laiha, ryppyinen ja takkuinen. Se oli sitä väkeä, joka piti voima-asemat käynnissä, souti laivoja, puhdisti tiet, kadut, pihat ja puistot, tyhjensi käymälät, rakensi, kutoi, takoi, ajoi juhdilla j.n.e. Sanalla sanoen näissä ihmisissä toimi energia jotain luoden, noissa toisissa se kului vatsan, aivojen ja — niinkuin Turja myöhemmin havaitsi — sangen suureksi osaksi sukuelinten toimintaan.

Paikka oli asutukselle mitä soveliain. Mantereeseen tunkeutui kaunis ja syvä merenlahti. Maa oli tasaista, hyvin miedosti kauempana olevaa vuoristoa kohden kohoavaa. Vuoristosta tuli, sen valtavaksi solaksi katkaisten, suuri joki, josta oli johdettu kanavia sinne tänne asutuskeskuksen alueelle. Vuoriston rinteellä oli valtaisia koskia, joista saatiin voimaa. Maa oli hyvää kasvullisuudelle ja olikin se yltäyleensä viljelysten, puutarhojen, puistojen y.m.s. peitossa.

Hallitus oli taaskin merellä. Muuan päällikkö oli kyllä kotona, mutta hän antoi ilmoittaa, että hänellä ei ollut mitään tekemistä tällaisten asioiden kanssa. Hän oli sotajoukon pää ja piti järjestystä yllä, tukahdutti kapinoita ja rankaisi rosvojoukkoja. — — — Turjan täytyi jäädä odottamaan.

Hän käytti aikansa perehtyäkseen maahan, kansaan, oloihin ja kieliin.

— — — Eräänä iltana tuli Jorma kauhuissaan ja raivoissaan muristen heidän yhteiseen asuntoonsa. Turja havaitsi heti, että hänelle oli tapahtunut jotain aivan ällistyttävää. Mutta vasta hiljalleen hän sai häneltä nyhdetyksi tiedot tapahtumasta.

Jorma oli pitkin katuja kuljeskellessaan ja kaikkea töllistellessään poikennut eräästä kukkasin koristetusta portista sisään ja kulkenut erästä alastomia naisruumiita eri asennoissa kuvaavien veistosten reunustamaa tietä pitkin tiheään puistoon, jossa risteili samanlaisia käytäviä. Kun hän siellä käveli, ympäröi hänet yht'äkkiä parvi naisia, sellaisessa puvussa, kuten Jorma asian kuvasi, että he olivat varmaan hypänneet suoraan kylpyhuoneesta. Pari heistä kavahti kiinni Jormaan ja kiemaillen viittoi häntä mukaansa. Jorma säikähti ja lähti pakoon. Naiset kirkumaan ja nauramaan. Ehti siihen jo miehiäkin, jotka irvistelivät siinä määrin, että Jorma aikoi jo kääntyä takaisin ja antaa heitä "pöksyille". Ellei noita kirotuita naikkosia olisi siinä ollut, olisi hän pannut poikien suut toisapäin väärään, lopetti Jorma. Mutta naisten pinnan paistaessa joka puun takaa, katsoi hän parhaaksi kärsiä häpeänsä ja palata kiukuissaan asuntoonsa.

Taitsa selitti tämän seikkailun siten, että Jorma on seilannut johonkin ylhäisön huvi- ja kylpypaikkaan, ehkäpä sen kaikkein pyhimpään osaan, jossa lemmen hengetärtä palvellaan.

Pian tämän jälkeen lähti Turja seuralaisineen etelään. Hän tahtoi hallitusta odotellessaan kulkea Ekvatorian poikki ja nähdä eteläiset jäätiköt. Tällä matkalla hän havaitsi, että tässä osassa Ekvatoriaa asui useita eri kieliä puhuvia kansoja. Alkuperäinen Ekvatorian kansa oli kaikkialla vallassäätynä, eleli loisteliaasti ja kulutti aikaansa nautinnoissa, varsinkin "lemmen hengettären" palveluksessa. Pohjoisesta ja etelästä saapuneet kansat olivat heidän orjinansa, asuivat hökkeleissä ja tekivät työtä herroillensa.

Taitsalta hän sai tietää, että samoin on suurin piirtein laita koko Ekvatoriassa. Ja vallasluokan elämä maapallon toisella puolella, missä olivat Ekvatorian hedelmällisimmät ja kauneimmat osat, oli vielä paljoa loisteliaampaa ja tuhlaavaisempaa.

Kuinka ovat kansaparat taipuneet tällaiseen asemaan? Sen kysymyksen teki Turja itsellensä tuon tuostakin. Ja hänen oman kansansa asia poltti aina silloin hänen mieltänsä. — Borealian kansa ei milloinkaan astu tällaiseen asemaan, se ei taivu orjaksi, ei ikinä. Mutta kuinka ovat saattaneet kansat myödä tällä tavoin vapautensa kurjiin muruihin. Ovatko nämä kansat olleet vapaita?

— Eivät, vastasi Taitsa. Ne ovat jo vuosisatoja olleet Ekvatorian alaisia kansoja, jotka ovat aikoinaan paenneet lumen ja jään uhkaamista maista. Yksikään näistä kansoista ei ole ollut Borealian kansan veroinen, tunnusti Taitsa.

— Kuinka ne, Kosmoksen nimessä, tyytyvät tällaiseen asemaan?

— Ne ovat olleet toisilleen vihamielisiä. Ne eivät ymmärrä toistensa kieltä. Ne eivät osaa yhdessä toimia. Ja vallassäädyllä on sotajoukkonsa, johon kootaan jäseniä kaikista kansoista, jotta sen keskuudessa ei syntyisi yhteistoimintaa, ja päällikköinä ja "piiskajoukkona" on vallassäädyn jäseniä.

— Onko tämä sotajoukko sitte yksinomaan sitävarten, että orjakansa pidettäisiin kurissa? tiedusteli Turja.

— Jos päällikkö tekee tämän kysymyksen Ekvatorian isänmaalliselle vallassäädyn jäsenelle, vastaa hän näin: Ei suinkaan! Se ei ole edes pääasiassa sitä varten. Mutta tämä sotajoukko on suuri kasvatuslaitos. Se lähentää myöskin eri luokkia toisiinsa ja opettaa niitä rakastamaan yhteistä isänmaatansa. Kun orja marssii isäntänsä rinnalla samassa tahdissa ja sama musiikki virittää heidän mielensä, niin he tuntevat olevansa keskenään vertaisia ja oppivat ymmärtämään toisiaan. Tällä tavalla lievennetään luokkavastakohtia.

— — — Turja katseli eräältä vuorelta eteläistä jäätikköä ja mietiskeli mahtoiko sen takana, sen keskellä olla joku elämästä ja kuolemasta kamppaileva kansa. Hän näki kaukoputkella lumimyrskyn riehuvan nunatakien rinteillä — ja häntä halutti mennä sen keskeen. Häntä halutti tuntea vihurin puhaltavan, kuulla sen kovan ja terävän vihellyksen. Häntä halutti saada painiskella myrskyä, lunta ja jäätä vastaan. Tämä Ekvatorian ilma, ihmiset ja tavat tympäisivät häntä, ne joskus suorastaan inhoittivat.

Kuljettuaan maata ristiin rastiin ja tarkasteltuaan oloja pikasilmäyksellä lähti Turja paluumatkalle, sillä se aika alkoi lähestyä, jolloin hallituksen piti palata mereltä. Taitsan ehdotuksesta poikettiin vielä aivan jäätikön lähellä olevaan pyhään laaksoon, missä oli suuri pyörötemppeli, suuri asuntoryhmä, jossa asui hartaudenharjoittajia yksinäisyydessä, sekä vielä erakkola. Erakkola oli pieni suurista kivistä muurattu pyöreä maja, mihin ei näyttänyt johtavan mitään muuta aukkoa, kuin pieni reikä pohjoispuolisessa seinässä. Taitsa kertoi, että siinä on oviaukko, mutta se muurataan kiinni senjälkeen kun erakko on sinne saatettu.

— Elääkö tässä luolassa siis ihminen? kysyi Turja.

— Elää. Hänet saatettiin sinne kolmekymmentä vuotta sitte.

— Viedäänkö hänet sinne väkivalloin?

— Ei. Joku papeista tahtoo itse tulla tätä tietä pyhimykseksi. Hän ilmoittaa tahtonsa olevan, että hänet vihitään erakoksi ja saatetaan majaan. Silloin kaikki kansa lähistöltä kerääntyy tähän laaksoon. Yksinpä naiset lemmen hengettären lehdoistakin saapuvat tänne. Vietetään suuria juhlia. Pappi vihitään erakoksi, hänen annetaan nähdä viimeisen kerran auringonvalo ja tuhansien saattamana, laulaen, pasuunoita puhaltaen viedään hänet tuohon kivimajaan. Maan hallitus on läsnä. Päällikkö itse panee ensimmäisen kiven oviaukkoon. Papit muuraavat oviaukon kiinni pyhän laulun kaikuessa. Ja siellä elää erakko sitte lopun ikäänsä pientä rukousmyllyä vääntäen ja henkien kanssa seurustellen. Aukkoon asetetaan hänelle niukka ravintoannos kaksi kertaa päivässä. Usein se on koskematonna.

— Hän ei näe auringonvaloa senjälkeen kuin luolaan suljettiin? tiedusti Turja.

— Ei.

— Eikä kuule ihmisääntä?

— Ei. Tavallisesti kuolee erakko kenenkään tietämättä. Ja ovi avataan vasta kun ruoka-annos on ollut koskematta kauan aikaa. Muuan erakko eräässä toisessa erakkolassa ilmoitti kuitenkin, vuosikymmeniä kivimajassa oltuaan, haluavansa nähdä vielä auringon ennen kuolemaansa. Kun oviaukon muuraus särjettiin ja erakko tuotiin ulos, huomattiin hänen kutistuneen pienen pieneksi ja luiden päällä oli vain harmaa kovettunut nahka. Hän oli kuin kurttuinen matelija, joka hitaasti ryömi vatsallaan eteenpäin. Hän kuoli valoon jouduttuaan.

Turja palasi matkaltansa mietiskellen näkemiänsä. Tuntui kuin Ekvatorian kansasta olisi "veto loppunut", kuin olisi siinä elämän ponnevoima lauennut ja se olisi pysähtynyt siihen kohtaan kehityksessään, missä oli sattunut olemaan vieterin loppuessa. Nyt se horjutteli eteenpäin vain jatkuvaisuudesta, kuin houreessa. Se näki henkiä ja näkyjä, sitä ohjasivat vaistot, Se kylpi nautinnoissa tai kurjuudessa. Viimeiset elämän ponnevoiman nytkähdykset pukeutuivat omituisiin muotoihin, johtivat meikilliseen sankaruuteen — niinkuin tuon erakonkin.

Avaruuden Hirviöstä ei kukaan tuntunut tietävän mitään. Kukaan ei näyttänyt ajattelevan naapuriansa. Kuinka olisi silloin huolehdittu maapallon ja aurinkokunnan kohtaloista?

IV luku. Satimessa.

Kun Turja palasi keskuspaikkaan, ilmoitettiin, että hallitus oli palannut. Vihdoinkin saisi hän tietää ratkaisun. Tulkoon se mikä hyvänsä. — Borealian kansan tehtävä oli selvä. Se ei koskaan voisi hetkeäkään olla tällaisen yhteiskunnan orja, ei edes millään tavalla sen määräysvallan alaisena. Sellainen ajatus saattoi kehittyä ainoastaan tämän maan vallasluokan ihraisissa aivoissa, kun se ei tuntenut Borealian kansaa.

Ei tarvinnut muuta kuin katsella Jorman ilmeitä ja kuulla hänen puheitansa, saadakseen käsityksen Ekvatorian ja Borealian vastakohtaisuudesta. Jorma ei katsellut tämän kansan elämää niinkuin lasten leikkiä eikä aivan niinkään kuin mielipuolten järjettömiä puuhia. Hänen ilmeensä, puheensa ja suhtautumisensa oli jotain siltä väliltä, mutta lisäpiirteenä oli vielä ilmeinen vastenmielisyys, jota oli hyvällä tahdollakaan mahdotonta peittää. Tuolla jättiläisellä oli nähtävästi ainainen halu "antaa pöksyille" näitä "keltiäisiä". "He ovat kaikki hassuja tai roistoja tai roiston poikia". Se oli Jorman käsitys.

Turjan ei siis tarvinnut valmistautua astuessaan Ekvatorian päällikön eteen ilmoittamaan kansansa tahdon. Se voitiin ilmaista parilla sanalla ja oli selvä kuin päivä.

Hänet johdettiin suureen asumukseen, jossa oli alakerrassa sotilaita, ylemmissä kerroksissa joitakin kirjoittelevia miehiä. Ja sitä ylemmissä loistavia, kirjavanylellisesti koristettuja saleja. Siellä kuljeskeli miehiä ja naisia. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen Turjaan ja Jormaan kun he oppaan jäljessä astelivat rauhallisina salien halki Ekvatorian päällikön vastaanottohuoneeseen. Taitsa jäi Turjan määräyksen mukaan saliin, pitämään silmällä sieltä käsin asiain kehitystä. Hän kuuli naisten ihastuneet kuiskaukset ja näki heidän paljon puhuvat silmäyksensä.

Hän kuuli miesten mainitsevan sanan "sota" ja koetti saada selville, mistä nämä puhuivat.

— Elleivät nämä pohjoisesta tulleet lumiukot taivu, on parasta ajaa heidät tiehensä maastamme, lausui muuan. Mitä me heillä teemme, elleivät he tahdo tehdä työtä.

— Toisin sanoen, lisäsi toinen mies, meidän on lähdettävä pienelle metsästysretkelle sinne pohjoiseen.

— Minusta olisi parasta, virkahti kolmas, panna nämä öykkärit kiinni ja mennä noutamaan koko se lauma sieltä pohjoisesta ja opettaa sille Ekvatorian tapoja.

Nähtävästi ei Taitsaa pidetty Turjan seuraan kuuluvana, koskapa keskustelu kävi vapaasti miesten kesken tähän suuntaan. Naisilla kuului olevan aivan toisenlaista puhuttavaa Turjasta, Jormasta ja heidän kansastansa: Millaista olisi saada heiltä lempeä?

Viipyi kotvan, ennenkuin Turja palasi. Hän oli yhtä rauhallinen kuin mennessäänkin.

— Tämä retki alkaa käydä perin ikäväksi, murisi Jorma heidän palatessaan asuntoonsa. Ja joutavaksi, lisäsi hän hetken kuluttua. Mitä tästäkin äijänkäkkyrästä nyt sai selville? Nauraa kitkutti kuin meidän Tarja ja kähisi pöytäänsä nojaillen — kuin hassu.

— Hän oli nähtävästi maistanut tuntuvasti masmaa, selitti Turja.
Huomenna saamme lopullisen selvän ja silloin toki pääsemme lähtemään.

Taitsa kertoi puolestaan, mitä hän oli kuullut odotellessaan salissa.

— Vai niin, ihmetteli Turja. Onpa niillä miehillä pyrstösulkia! Päällikkö ei sanonut mitään varmaa, kun ilmoitin, että Borealian kansa tarjoaa kymmenykset, mutta ei ikimaailmassa anna mitään muuta. Hän sanoi neuvottelevansa hallituksen kanssa ja ilmoittavansa huomenna.

— Nyt on parasta pitää silmät auki, virkkoi Taitsa. Minusta tuntuu, että ne vangitsevat meidät ja yrittävät puristaa Borealian kansalta suostumuksen asettamiinsa ehtoihin.

— Mutta se olisi sentään liikaa! Vangita meidät ja estää meitä viemästä tietoja Borealian kansalle! mumisi Turja.

— Vielä enemmänkin, jatkoi Taitsa. He voivat lähettää Borealian päällikön Turjan nimessä kehoituksen kansallenne suostua asetettuihin ehtoihin.

— Sekään ei suuria merkitse. Borealian kansa ei suostu sittekään.
Mutta olisipa se konnamaista! No, pitäkäämme varamme!

Seuraavana päivänä tehtiin suunnitelma siltä varalta, että heitä yritettäisiin vangita. Taitsa varasi satamaan käytettäväksi pienen soudun, joka oli joka hetki valmiina lähtöön. Turjan mennessä päällikön puheille tulisi Jorman olla varuillaan satamaan vievällä kadulla, radioputket mukana, ja Taitsa seuraisi Turjaa hallintorakennuksen portille saakka ja jäisi sinne odottamaan.

Tämä suunnitelma perustui siihen, että Ekvatorian hallitus ei Taitsan tietojen mukaan vangitse uhrejaan hallintorakennuksen alueella. Se on ikäänkuin kohteliaisuustapa ja sisältynee siihen myöskin jotain yliluonnollisen pelkoa. Turjan vangitseminen tapahtuisi siis todennäköisesti portilla, jos sellaista suunnitellaan. Jos Taitsa havaitsee portilla vangitsijoita, antaa hän Jormalle merkin. Kun Turja astuu ulos rakennuksesta, antaa Taitsa toisen merkin ja Jorma tekee radiosäteellä selvän vangitsijoista. Ja kun Turjakin on saanut sitten radioputken, voivat he raivata tieltänsä, vaikka koko Ekvatorian sotajoukon.

— — — Taitsa odottelee portilla. Jorma kävelee edestakaisin puiden siimeksessä etäällä satamaan vievällä kadulla. Jorma on tyyni, melkeinpä laiska. Mutta Taitsan on hiukan outo olla. Hän silmäilee sinne ja tänne, tempaa laukustaan rullan, jota on lukevinaan. Mutta silmät eivät tottele. Perhanan kauan ne siellä nyt kinastelevat! Hän laskee puita kadun vierellä ja tirkistelee puiston siimekseen. Hän on näkevinään miehen ja naisen eräässä lehtimajassa — — — Mutta hänen ajatuksensa palaavat taasen Ekvatorian päällikön vastaanottosuojaan.

— Suostutteko ehtoihimme, kysyy äijänkäkkyrä.

— Emme, kumahtaa Turjan lyhyt vastaus.

Taitsa on kuulevinaan ukon natisevan naurua.

— Tiedättekö mitä se merkitsee Ekvatorian kielellä? irvistelee hän.

— Emme. Se on meille yhdentekevää. Sen saa Ekvatoria tietää.

— Se merkitsee sotaa.

Taitsa on näkevinään Turjan vuorostaan nauravan hiljaista tyyntä nauruaan. Nyt ukko pönkittää itsensä pönäkäksi, vetää leukansa rintaan ja puhuu syvältä kurkustaan:

— Hallitus on päättänyt, että Borealian päällikön Turjan on hyväksyttävä meidän asettamamme ehdot, tai vangitsemme hänet seuralaisineen ja menemme ja ajamme hänen kansansa takaisin jäätikölle tai tuomme tänne ja opetamme sille Ekvatorian tapoja.

Taitsa on näkevinään Turjan synkkenevän.

— Minä olen rehellisesti esittänyt teille ne perusteet, joihin nojaten kansani on kieltäytynyt hyväksymästä ehtojanne. Olen vakuuttanut kansani puolesta, että me maksamme teille kymmenykset tuottamistamme tavaroista. Borealian kansa on täten mielestään tehnyt tavattoman suuren myönnytyksen. Eikö Ekvatoria siis ota tätä tarjousta vastaan?

Ukko kähisee ja nauraa kitajaa.

— Tämäpä mies on hauska mies. Luulin hänen ymmärtäneen, mitä sanoin.
Luulin keskustelun olevan lopussa. Nyt hän kysyy minulta hassuja.

— Hyvä, on Taitsa kuulevinaan Turjan jyrähtävän. Niinpä Borealian kansa pitää itse tavaransa — ja maansa. Te puhutte sodasta. En tunne sellaista asiaa. Mutta luulen käsittäväni, mitä tarkoitatte. Neuvoisin teitä pysymään kuitenkin naistenne helmoissa ja täällä porttoloissanne. Hyvästi!

Taitsa tarkastaa portin edustaa. Ei ainoatakaan ihmistä! Eikö Turjaa siis aiotakaan vangita. Ja Taitsa alkaa sommitella keskustelun tuolla sisällä toisella tavalla.

Neuvotellaan, tingitään — — — ei, mitä minä turhia, Turja ei tingi. Siispä puhua pärpättää ukko. Koettaa tinkiä. Tekee myönnytyksen toisensa perästä. Ensin orjuus pois. Sitte sotamiehet. Verot ovat jälellä. Sitte hän alkaa lieventää niitä. Ja vihdoin tullaan kymmenyksiin.

Mutta tätäkin tietä pitäisi keskustelun olla nyt jo lopussa. Turjaa ei vain kuulu. Tiima kuluu tiiman perästä. Taitsa alkaa käydä jo todella levottomaksi.

Rakennuksesta tulee ulos ryhmä miehiä ja naisia. He pysähtyvät portilla. Siinä on samoja miehiä, joita Taitsa näki eilen salissa.

— Kävi niinkuin minä ennustin, kuuli hän yhden sanovan. Tulee sota.

— Siellä hän nyt on loukossa se vaskinen mies lumituntureilta. Mutta Sonja ja Tupu ovat suruissaan. Katsokaa heitä! He ovat ihan hassahtaneita häneen. Manalan nimessä, eikö Ekvatoriassa enää löydy miehiä!

— Ei, vastasi toinen naisista. Vetelyksiä ja nahjuksia täällä on, mutta ei miehiä. Ja minä en ole Sonja Ounantytär, ellen minä keinottele tuota pohjan miestä pois luolasta ja vie vuoteelleni. — - —

Taitsa kiiruhti juoksujalkaa Jorman luo. Hän raivosi, puristeli nyrkkejänsä. Hän sai kouristuskohtauksen eikä kyennyt puhumaan aluksi selvää sanaa.

— Joko järki jätti miehen? tuumi Jorma tyynenä, toinnutellen Taitsaa.
Kunpa Jorman pää kestäisi kotiin saakka.

— Onko tapahtunut räjähdys, vai onko tulossa hirmumyrsky? tutkisteli hän Taitsalta. Sanohan nyt toki yksi selvä sana tällä minun kielelläni. Mikä paikka on vinossa? Onko Turja sittenkin vangittu?

— On. Ne kirotut ovat hyljänneet sen viimeisenkin ihmisellisen tapansa. Ne vangitsevat nyt uhrinsa jo heti, sisällä, oman kattonsa alla. Olisihan minun pitänyt epäillä sitä. Minä olen ollut jo useita vuosia poissa, minun olisi pitänyt tietää, että tällä aikaa ovat viimeisetkin kunniallisuuden kuivettumat rapisseet pois hallituksen menettelystä. — Ne etanat, ne tuonelan toukat ovat vanginneet päällikön. Ja se on minun syyni. Tämä on helvetillistä!

Taitsa osasi huonosti kieltä, hän puhui sekaisin eri kieliä, hän ei joutanut raivoissaan etsimään sanoja. Hän lateli kaikki voimasanat, mitä osasi Borealian kielellä. Jorma ei voinut olla nauraa murahtamatta tälle "räähkänälle", niin hassunkurinen hän oli hänen mielestään.

— Jos hän nyt jo lopettaisi kiroilemisen ja palattaisi asiaan, ehdotti tyyni jättiläinen. Hän sanoo siis, että Turja on vangittu.

— Niin, nyökkäsi Taitsa.

— Ei portilla, vaan seinien sisässä?

— Niin.

— Vai niin, keltiäiset, murisi Jorma.

— Ja nyt kai etsitään meitä?

— Varmasti!

— Vai niin, keltiäiset. No, no; tuumimme, mitä tässä on tehtävä. Jos tässä olisivat Turjan aivot työssä, niin asia olisi tiimassa selvä. Sillä on sellaiset aivot, sillä pojalla. Mutta hänen aivonsa ovat nyt siellä näiden keltiäisten kopissa. No, kyllä hän sieltä pois tulee, siitä olen varma. Mutta se voi ottaa aikaa, kun hänellä ei ole radioputkea mukana. Meidän olisi autettava häntä. Onko meillä älyä sen verran? Antakoon hän nyt aivojen hyrrätä — Taitsa herra nimittäin. Minä koetan tässä myöskin parastani. Jospa kävelemme enemmän siimekseen, jotta saamme jotain valmista, ennenkuin meidän on pakko antaa pöksyille vangitsijoitamme.

— Onko nyt varmaa, ettei päällikköä ole viety pois tuosta pesästä toista tietä? järkeili Jorma aluksi.

— Ei ollenkaan, vastasi Taitsa.

— Siinäpä se, siinäpä se — ensimmäinen pulma, Meidän on siis saatava ensin selville, missä on Turja, Borealian päällikkö. Ja sehän se onkin pulma tässä keltiäisten pesässä. Kaikki asunnot ovat sellaisia kuin pelkäisivät ihmiset toisiansa ja valoa — ne ovat samanlaisia erakonluolia kaikkityyni. Ja päällikkömme asunto taitaa olla oikein perhananmoinen luola.

— No, onko hän keksinyt mitään keinoa, tiedusti Jorma Taitsalta, heidän käveltyään jonkun aikaa ääneti.

— Olisihan minulla muuan keino, mutta — — epäröi Taitsa.

— Sepä hyvä. Onpa hänellä rivakammat aivot kuin minulla. Minulla ei ollut vielä koossa tynkääkään. Otetaanpa käsille se keino.

— Kuulin portilla odotellessani erään ylhäisen naisen sanovan, että hän aikoo keinotella Turjan pois loukostansa.

— Naiseni Se kuulostaa pahalta — perhanan pahalta. Tuskin me käytämme keinoa, joka alkaa Ekvatorian naisesta. Se alkaa silloin vielä hullummin kuin väärästä päästä.

— Mutta emmekö voisi käyttää tätä naista apunamme, saadaksemme selville missä Turja on. Suoritamme vapautuksen omin voimin.

— Hm. No, no. Joka tapauksessa huono alku. Joutua tekemisiin Ekvatorian naisen kanssa! Se on samaa kuin alkaisi jäätikkömatkan hyppäämällä railoon. Takaako hän, ettei tuo hempukka tungeksi lähelle ja että sillä on jonkinverran vaatteita päällä?

Nyt oli Taitsan vuoro naurahdella:

— Kyllä hänellä on vaatteet päällä. Ja toisekseen: Jorman tuskin tarvitsee häntä ollenkaan nähdä.

— Kuinka se sitte käy? Jos se sillä tavalla sopii, niin hän on hyvä ja käskee. Tämä poika tekee jotakuinkin paljon, kun asia tulee sille kohdalle — paitsi aivotyöhön ei meillä olla oikein perehtyneitä.

Taitsa selitti nyt suunnitelmansa. Hän hakee käsiinsä Sonjan, jonka kuuli portilla puhuvan, esittäytyy hänelle tavallisena seikkailevana kuljeksijana, joka sattui kuulemaan hänen puheensa, ja tarjoutuu hyvästä palkkiosta avustamaan häntä halunsa tyydyttämisessä ryöstämällä Turjan vankilasta. Sonjan täytyisi vain ottaa selko, missä Turjaa säilytetään — sen hän voisi ylhäisenä, piireihin kuuluvana naisena saada helposti selville — lopusta lupaisi Taitsa pitää huolen.

Senjälkeen kun Taitsa olisi saanut tietoonsa vankilan, hakisi hän
Jorman käsiinsä ja he toimisivat yhdessä.

— Nyt se kuulostaa paljon paremmalta, tunnusti Jorma. Mutta hän alkoi sen vain huonosta kohdasta, nimittäin tuosta Ekvatorian naikkosesta. Hänen olisi pitänyt jättää se naaraskeltiäinen viimeiseksi, niin minä olisin heti antanut tunnustuksen hänen järjenjuoksullensa.

Pimeä alkoi saapua, kun miehet sopivat tapaamispaikasta ja Taitsa lähti suorittamaan tehtäväänsä.

V luku. Karma hämmästyy.

Karma hoiteli uljaasti päällikön tehtäviä Uudessa Borealiassa. Voima-asema toisensa jälkeen kohosi koskien partaalle. Vilja- ja kasvimaat laajentuivat. Metsänotuksia kaatui kansan ruuaksi. Teitä ja katuja valmistui, asuntoja rakennettiin — ei vielä omegametallista, vaan väliaikaisesti puusta ja kivestä. Melkein uutta alaa oli merenkulku, jota varten Karma rakennutti muutamia aluksia. Maalla kulkivat jo Turjan suunnittelemat veturit, jotka muistuttivat lumivetureja, mutta olivat varustetut sulalla maalla kulkua varten. Pian alkoivat voima-asemat jymistä ja akkumulaattorit sihistä.

Työlaulut raikuivat taasen, taasen vallitsi maassa iloinen, pirteä mieliala. Nuoret rakastuivat niin että sähisi, avioita solmittiin ja tulevaisuutta suunniteltiin.

Iltasin antoi Karma metsästäjäin paukutella putkillansa ja paukautteli niillä itse. Pian hän oppi tuntemaan niiden rakenteen ja toiminnan. Muut metsästäjät olivat auliita, päällikkö jurotteli tai teki kujeita. Hän käski miehiänsä hyppäämään kasvismaihin ja nauroi, kun heitä ajettiin takaa ja rangaistiin. Hän vaati heitä tanssimaan ja nauroi heille, kun he hyppelivät kömpelösti. Hän oli karkaavinaan pujahtaen jonnekin piiloon ja sai siten aikaan monta hälyytystä.

Kun Karma tahtoi oppia kieltä, näytteli hän metsästäjille eri esineitä vaatien heitä sanomaan niiden nimet omalla kielellään. Kaikki muut ilmoittivat sanan oikein, mutta päällikkö melkein aina väärin. Kun hän oppi muutamia Borealian kielen sanoja, käytti hän niitä alituisesti. Hän saattoi antaa täten esineille mitä hullunkurisimpia nimiä Borealian kielellä.

Toisinaan hän taasen oli sanaton ja omituisen alakuloinen. Silloin häntä ei saanut puhumaan millään mestaritempulla. Hän päästeli omituisia laulavia ääniä ja tuijotti etäisyyteen. Jos hänen omat miehensä häntä tällöin häiritsivät, iski hän heitä korvalle ja meni tiehensä. Jos joku muu yritti häntä häiritä, käänsi hän itsepintaisesti selkänsä.

Karmalla oli hänen kanssaan ollut yksi ainoa tyyni ja järkevä keskustelu. Se käsitti korkeintaan kymmenen sanaa. Kun Karma mainitsi, että olisi parasta lopettaa kujeet ennenkuin Turja saapuu, sillä oikea Borealian päällikkö osaa tehdä niistä kuitenkin lopun, niin tuli metsästäjäin päälliköstä hetkeksi kuin toinen ihminen. Hän kävi hiljaiseksi ja kysyi nopeasti milloin Borealian päällikkö palaa. Kun Karma ei osannut sanoa sitä tarkalleen, kääntyi hän selin ja oli pian taas samanlainen kuin ennenkin.

Kun Karma eräänä iltana palasi voima-asemilta ja astui länteen vievän tien poikki, näki hän tiellä jonkun matkan päässä veturin mennä hyristävän. Hän tempasi kaukoputken ja näki, että veturissa istui metsästäjäin päällikkö kahden miehensä kanssa.

— Pakoonko? välähti Karman aivoissa. Karma vihelsi pillillä kovan kimakan vihellyksen ja laski ilmaan punaisen radiosäteen. Hänen oma nopeakulkuinen veturinsa tuli hetken kuluttua esikunnasta ja toi tiedon, että metsästäjäin päällikkö oli surmannut vartijansa, pakoittanut kaksi miehistään seuraamaan itseään, ryöstänyt veturin ja paennut.

— Kosmoksen nimessä, miksi ei ajeta takaa? kiljahti Karma.

— Ajetaan kyllä toista tietä. Koetetaan ehtiä poikkitietä eteen.

Karma hypähti veturiinsa ja käski laskea täyttä vauhtia pakenijain jälkeen.

— Minä olisin jo aikoja sitte ajanut nämät vieraat metsään, murisi Karma itseksensä. Mutta kun kerran Turja on määrännyt, niin heidän on istuttava täällä, vaikka heidät täytyisi ketjuissa pitää.

— Lisää vauhtia! Tämähän menee kuin etana! Karman veri kuohui. Tapettu häneltä mies! Sen saa se vintiö maksaa selkänahallansa, niin totta kuin minä olen Karma! Veturi alkoi hyppiä, kuljettaja kyyristyi pohjaan.

— Eikö lähde enää lisää vauhtia! Tämä on romua tämä kapine, ellei se tämän kovemmin pääse! Perhana. Taitaa olla miehessä vika!

Karma nousi ylös, nosti kuljettajan istuimeltaan ja lennätti hänet perään sekä hyppäsi itse sijalle. Veturi melkein lensi. Se kosketti vain kohopaikkoja, se tärisi ja säkenöi. Takaa-ajettavat lähenivät nopeasti.

Kun metsästäjäin päällikkö huomasi, että takana tuli veturi ja poikkitiellä toinen, joka nähtävästi ehtisi vastaan, pysäytti hän äkkiä koneensa, kiljahti ja hyppäsi vasemmalle tieltä, alkaen juosta yli aukion metsään. Karman lentävä kone saapui silmänräpäyksessä paikalle. Karma oli niin kiihtynyt, että hän ei odottanut miestensä takaa-ajoa, vaan päästi radioputkesta puolisäteen pakenijain jälkeen. Päällikkö kaatui. Toisten säteistä kaatuivat muut. Karma juoksi itse aukiolle ja otti syliinsä päällikön kantaakseen hänet veturiin. Mutta sanattomaksi hämmästyneenä hän laski jälleen taakkansa maahan. Hän tuijotti häneen, otti päähineen päästä, tarkasteli kasvoja ja pani päähineen jälleen paikoilleen.

— Avaruuden nimessä, miksen ole sitä ennen tullut ajatelleeksi! Koko hänen käytöksensä on vain siten selitettävissä. Sellainen luonne, oikut, tunteilu, kaikkityyni.

Kun Karma huomasi miestensä seisovan ympärillä ihmetellen hänen käytöstään, tarttui hän uudestaan taakkaansa. Ja niin palattiin asunnoille.

Karma katsoi kuuluvan asiaan, että hän ilmaisisi hämmästyttävän salaisuutensa vasta Turjalle tämän palattua.

Mutta tästä lähin ei hän enää opetellut kieltä metsästäjäin päällikön kanssa ja karttoi häntä muutenkin. Tämä puolestaan kävi myöskin ikäänkuin aremmaksi.

VI luku. Kaksi turhaa yritystä.

Jorma oli viettänyt yötä sen soudun perämajassa, jonka Taitsa oli varannut edellisenä päivänä merelle lähtöä varten. Soutajat nukkuivat omissa hyteissänsä tai läheisissä asunnoissa. He harjoittivat kuljetusta ammatikseen, eivätkä siis olleet tuhtoonsa kytkettyjä, niinkuin hallituksen julkisten laivojen soutuorjat. Yö oli pimeä ja taivas kirkas, niin kirkas kuin se yleensä saattoi olla. Ainoastaan kaukana lännessä näkyi leimahteleva pilvenreuna. Jorma ei ollut viettänyt unetonta yötä eläissään siitä syystä, ettei hän olisi saanut unta. Mutta nyt hän huomasi ihmeeksensä, ettei saanut unta.

Kun laivassa kuului liikettä, odotti hän aina Taitsan saapuvan häntä hakemaan. Aina hän kuitenkin odotti turhaan. Lopulta hän tuskastui itseensä ja lähti muristen laivan peräkannelle. Satama oli tyyni ja sen pinnasta kuvastui taivaan tulitus. Lännessä leimahteli edelleen synkän pilven reuna. Idässä nousi taivaalle punaiselta hohtava suihku. Se oli kaukaisen tulivuoren suihku, niin oli Jormalle kerrottu. Satamassa kuului yksinäisiä ääniä sieltä täältä. Jossain purettiin lastia laivasta ja miehet huutelivat toisilleen.

Jorma astui rannalle ja alkoi kävellä edestakaisin. Hän näki hiljaisten varjojen liikkuvan pimeässä. Siellä täällä kuului muminaa, miesten ja naisten ääniä. Kun hän käveli erään pimeän yksinäisen varastohuoneen ohi, ympäröitsi hänet yhtäkkiä miesjoukko, pamahti ja välähti, Jorma tunsi kipua käsivarressansa.

Jos Jorma olisi ollut kotiseudullansa ja tavallisessa mielentilassa, niin olisi hän todennäköisesti mörähtänyt ja tiedustellut vielä, mitä miehet tahtoivat. Mutta nyt hän oli kiusaantunut. Hänen verensä oli jo ennestään tavallista kiivaammassa liikkeessä. Tuntiessaan, että hänen käteensä satutettiin, välähti hänen mieleensä samalla puisto, jossa hänelle oli irvistelty. Aivan poikkeuksellinen raivo valtasi nyt tämän rauhallisen jättiläisen. Hän mörähti kuin voima-aseman isopiippu myrskyssä, tempasi lähinnä olevan miehen, otti jaloista kiinni ja pyöritti häntä kuin nuijaa, niin että pää piirsi suuren ympyrän. Kun hän tunsi, että tämä nuija ei enää iskenyt kehenkään, antoi hän sille lujan vauhdin ja sinkosi sen kauas mereen. Saatuaan kiinni toisen miehen, teki hän sille saman tempun. Hetken kuluttua ei hän enää löytänyt ketään.

Hän palasi laivaan ja sitoi haavan käsivarressansa. Hän pahoitteli, että oli jättänyt radioputkensa laivaan. Nyt niitä keltiäisiä pääsi aika joukko livistämään.

Aamu alkoi valjeta. Vähää ennen auringonnousua loisti lännessä mahtava auringonrengas kirkkain värein ja aamuviri liplatti satamassa, jossa mereltä tulevat mainingit tuntuivat vain kuin hiljaisena maaemon rinnan kohoiluna. Taitsaa ei kuulunut ei näkynyt. Jorma odotteli vielä kotvan kärsimättömänä, mutta kun kuuma päivä alkoi lämmittää hänen selkäänsä, teki hän ääneensä johtopäätöksen:

— Nyt on mennyt Taitsakin vipuun. Tai on hän sekaantunut sen naaraskeltiäisen helmoihin. Taikka sitte juossut yksinkertaisesti tiehensä. Jos tarkasti ajattelen, niin kyllä minusta tuntuu, että hän on joutunut satimeen. Jaa'ah. Nyt sitä ollaan eksyksissä jäätiköllä. Ja myrsky alkaa hyssytellä. Kaksi miestä, parasta päävärkkiä, on soljahtanut railoon ja nyt tulee kolmannen heikoilla järjenlahjoillansa keksiä keino ja onkia heidät ylös.

Ja sitte hän lähti. Ensimmäiseksi hän yritti saada tietoonsa, missä yleensä sellaisia vankeja kuin Turja säilytetään. Mutta kun hän ei osannut Ekvatorian kieltä kuin muutaman sanan, osoittautui tämä tie aivan toivottomaksi. Sitäpaitsi hän voisi antaa tätä tietä ilmi itsensä ja silloin olisivat kaikki kolme kiikissä.

Vihdoin Jorma palasi ikäänkuin vaistomaisesti hallintorakennuksen läheisyyteen. Hänelle juolahti mieleen sellainen pieni ajatuksen tynkä, että Turja voisi ehkä antaa merkkejä itsestään, jos hän vielä oli tässä rakennuksessa. Hän kierteli sitä kiertelemistään ja koetti teroittaa aistejansa, mutta minkäänlaista merkkiä hän ei huomannut. Ilta alkoi taasen lähestyä. Vielä kerran kulki Jorma rakennuksen seinustaa melkein toivottomana. Kulkiessaan rakennuksen taustaa erään pienen oven ohitse, pääsi Jormalta yht'äkkiä naurun mörähdys. Vasemmalla käytävän vieressä oli omegametallinen käsine, jonka täytyi olla Turjan, sillä Jorma oli huomannut, että Ekvatoriassa ei ollenkaan käytetty omegametallia. Käsineen jättäminen oli Borealiassa merkki siitä, että sen omistaja oli lähtenyt siitä paikasta.

Jorma nouti käsineen. Siitä oli useita suomuksia poissa. Jorma ei aluksi kiinnittänyt tähän seikkaan mitään huomiota.

Mutta miettiessään mitä nyt on tehtävä ja tarkastellessaan eikö käsineeseen ole jollain tavoin kätketty tiedonantoa, havaitsi Jorma, että suomukset olivat poissa kädenseljästä ja vartavasten irroitetut. Hän murisi itseksensä:

— Jos Turja on niitä tienviitaksi tiputellut, niin kylläpä on keksinyt minulle urakan. Eihän näitä löydy maasta vaikka nelinkontin hakisi. Onko tässä nyt lopuksi kontattava pitkin Ekvatorian katuja? Silloin nämä keltiäiset vasta irvistelisivät. Ei. Tässä täytyy olla jokin muu sukkeluus. Ollapa nyt Turjan aivot tai edes Orman — — —

Pimeni jo nopeasti. Lännestä lähestyi myrsky. Salamat leimahtelivat synkässä pilvessä ja kuului kaukainen kohina.

— Sitä se tiesi se yöllinen leimahteleva pilvenreuna ja aamullinen auringonrengas, tuumi Jorma ja otti radioakkumulaattorinsa esille kotelostaan, pannakseen sen toimimaan, sillä ilma viileni nopeasti. Kun hän käsitteli nitoniputkea, leimahti Turjan käsine hänen kädessään loistamaan, kuten tavallisesti silloin kuin emanatio vaikutti omegametalliin. Jorma mörähti toisen kerran iloisen naurunpätkän.

— Katsos sitä poikaa, sitä Turjaa! On sillä pää, sanon minä! Mutta sillä pojalla pitäisi olla myöskin pää, joka joutuu hänen sukkeluuksistansa ottamaan selkoa. Jos Turjan pää tekee sukkeluuksia ja Jorman pää pannaan niihin vastaamaan, niin se ei ole kohtalolta oikein rehellistä peliä. Minä katson, että ei ole tälle pojalle häpeäksi, vaikka kohtalo saakin sitten ikäänkuin viitata, että katsoppa tähän suuntaan ja kuiskuttaa korvaani johtaakseen minua oikealle tielle — niinkuin nytkin.

Pimeni nopeasti. Salamat leimahtelivat, ilma oli yhtenä jyrynä ja sade alkoi kohista lähellä. Jorma asteli katua pitäen nitoniputkea kädessään ja silloin tällöin välähti aina omegametallinen käsineen suomus käytävällä nitoniputken säteilyn satuttamana. Risteyksissä saattoi Jorma mennä harhaan jonkun matkaa, mutta kun ei välähdystä näkynyt, palasi hän takaisin ja yritti toista tietä. Aina löytyi lopulta pieni loistava pilkku maassa, joka syttyi, hehkui ja sammui Jorman kuljettaessa nitoniputkea sen ylitse. Hän kulki ensin leveitä puiden reunustamia katuja, sitte erään suuren puiston halki, yli joen ja taasen pitkin katuja, jotka yhä huononivat ja kapenivat. Sade pieksi Jorman kasvoja, ukkonen jyrisi kuin hirmumyrsky jäätiköllä ja salamat valaisivat silloin tällöin koko seutua. Jorma saapui jo aivan asutuskeskuksen äärelle, hän näki salaman valossa ympäristön vaihtuvan jo tavalliseksi viljelysalueeksi.

Vihdoin välähti erään synkän kiviaidan portin edessä nitoniputken alla monta pientä kiiluvaa tähteä. Tähän oli Turja siis pudottanut kaikki jälellä olevat käsineensä suomut. Ja se merkitsi varmasti, että Turja oli tässä rakennuksessa. Mutta Jorman aivot ravasivat, kerran alkuun päästyään, keksinnöstä toiseen aivan kuin eivät olisikaan enää olleet Jorman aivot, jotka olivat koko Borealiassa kuulut kankeasta liikehtimisestään — yhtä kuulut kuin hänen lihaksensa olivat voimastaan.

— Mutta entäs jos Turja on vain poikennut tässä rakennuksessa ja häntä on myöhemmin viety edelleen? järkeili Jorma.

— Mutta me voimmekin olla vakuutettuja, jatkoi Jorma oikein eduskuntatyyliä matkien, että se poikapa ei olekaan varistanut kaikkia merkkejänsä tähän portin alle. Jos häntä on edelleen viety, niin kiiluu niitä tiellä myöskin edelleen.

Jorma tarkasteli kaikilta teiltä, mutta ei löytänyt mitään. Turja on kuin onkin siis tuossa luolassa. Kiviaidan takana näki Jorma salaman valossa synkän kivirakennuksen melkein aukottomat seinät.

— Ja nyt teemme siis hyökkäyssuunnitelman, ajatteli Jorma edelleen tapansa mukaan ääneen.

Ei yhtä elävää olentoa tuntunut liikkuvan läheisyydessä. Rakennus oli valoton, tie oli valoton, ympärillä synkkä pimeys, jonka räjähtävä salama vähän väliä halkaisi. Satoi aivan siivottomasti. Joskus näkyi meteorin valokaari ja kuului vongahdus ja räiskähdys.

Tämän myllertävän atmosferin alla, raivoavista luonnonvoimista välittämättä, niitä tuskin huomaten, mittasi jättiläinen yhä kiihtyvin askelin maaemon pintaa kolkon rakennuksen edustalla pyyhkien aivojen ponnistelusta pusertunutta hikeä otsaltansa. Hän teki suunnitelman toisensa perästä, korjasi, paikkasi — ja hylkäsi vihdoin kokonaan. Hän mörähteli, mumisi ja sadatteli aivojansa, jotka ponnistelivat ja kiemurtelivat oudossa työssänsä.

Ensiksi hän ajatteli lävistellä rakennuksen radiosäteillä, murtaa portit ja ovet ja hakea kaikki suojamat läpi kunnes löytäisi Turjan. Mutta kun hän ei tiennyt millaisia ovia tuossa luolassa on, täytyi hänen hyljätä tämä suunnitelma heti. Ovien murtaminen voisi viedä päiviä. Hän voi murtaa tavallisen oven nyrkillänsä, vahvemman potkaisulla, vielä vahvemman hartioillansa. Mutta jos tuossa luolassa olisi vahvoja teräsovia, niin olisi niissä liian suuri urakka. Suunnitelma heitettiin ähkäisten menemään ja alettiin uurastaa uutta.

Entä jos kolkuttaisi portille ja ilmoittaisi olevansa lähetetty hakemaan Turjaa — vaikkapa sen ukonkäkkyrän puheille siellä hallintorakennuksessa. Tämä suunnitelma olikin periaatteessa mainio. Sitä vaivasi vain pieni vika: Jorma ei osaa näiden keltiäisten kieltä. Ja ne tuskin vievät kielentaitamatonta tuntematonta pimeästä yöstä tulevaa miestä Turjan luolan ovelle. Se pieni vika oli tälle suunnitelmalle hengenvaarallinen ja teki siitä vainajan.

Mutta jos yritettäisiin sillä tavalla, että tämä poika kiljahtaisi täällä pimeässä yössä Turjan nimen. Hän tuntisi äänen, tuntisipa varmaankin, ja kiljahtaisi vastaan. Ja sitte hän menisi sille kohdalle seinää ja Turja neuvoisi hänelle suunnitelman. — Mutta kuuluuko huuto noiden seinien läpi tällaisessa myrskyssä? Ja onko Turjalla suunnitelma valmiina kuin taskustaottaen ja antavatko ne hänen siellä sisällä huudella?

Sillä tavalla sitä jatkui tiima tiimalta keskellä yötä myrskyn raivotessa ja ukkosen jyristessä — kunnes Jorma lopulta löysi mielestään oivan ja yksinkertaisen suunnitelman. Kun hän mietti sitä, tuli hän siihen tulokseen, että se otti huomioon kaikki mahdolliset seikat, oli olosuhteisiin erinomaisen sopiva ja, mikä onnellisinta, noudatti sellaista toiminnan periaatetta, jonka mukaan Jorma oli tottunut tehokkaimmin toimimaan. Tämä suunnitelma oli kaikessa lyhykäisyydessään: mennä portille, lyödä siihen niin perhanasti, kunnes se avautuu, astua sisään ja — toimia niinkuin parhaalta näyttää.

Turja ja muut sellaiset miehet rakentavat suunnitelmia ja toimivat niiden mukaan. Jorman kaltaiset miehet taasen toimivat tällaisissa tapauksissa parhaiten ilman suunnitelmaa. Tämä iloinen totuus selvisi Jormalle ja hän oli kuin satapäiväisen myrskyn käsistä jäätiköltä palannut.

Raju voimahan näyttää luonnossa tekevän työnsä aina tällä tavalla, ilman suunnitelmaa, ja kuitenkin useimmiten saavuttavan päämääränsä — tai ei-päämääränsä. Ja sillä hetkellä alkoi vyöryä päämääräänsä kohti mahtavin voimamäärä, mitä silloin ja koskaan sen jälkeen oli sen tähden pinnalla ihmishahmoon latautunut. Se alkoi matkansa pinnalta kuumana ja sisältä levollisena, mutta se kuumeni sisältä sitä mukaa kuin matka edistyi ja suunnattomia esteitä tuli raivatuksi pois tieltä ja jäähtyi pinnalta — sillä nyt toimi lihasvoima vanhaan totuttuun tapaan ja se ei hiostuttanut niinkuin aivotyö.

Lyönnit jymähtelivät porttiin, piha kumahteli. Kuului huutoja pihalta. Lyönnit jymähtelivät hiukan hillitymmin. Jorma ymmärsi pihalta kuuluvista huudoista:

— Ken siellä?

Jorma vastasi kolmella uudella lyönnillä. Avain pistettiin porttiin ja se avautui raolleen. Sen reunan takaa näkyi vanhan ukon pää, käsi ja lyhty, jonka valossa nuorempi pää tarkasteli ulos. Rautaketju esti portin avautumasta sen enempää ilman noiden päiden tahtoa.

Jorma otti vauhtia kuin jäätikkötiikeri ja ryntäsi porttia vastaan. Se lensi auki, lyhty särkyi ja molemmat äijät löysi Jorma kaukaa pihamaalta tainnuksissa. Hän otti heidät kainaloonsa, heitti portista ulos, väänsi portin lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Rakennuksen pienelle ovelle ilmestyi kaksi miestä, toisella lyhty ja molemmilla paukahtavat rautaputket.

— Näistä voisi olla apua, välähti Jorman mielessä.

Hän kaatoi heidät pienellä säteellä radioputkesta, nakkasi heidän paukkunsa kauas kiviaidan yli, herätti toisen, otti lyhdyn ja jyrisi onnettomalle vapisevalle miehelle: "Turja, Borealia" sekä viittoi sisälle rakennukseen.

Onneton pudisti päätänsä. Ei tiedä, ei ymmärrä.

Nyt kokosi Jorma kaikki sanat, mitä hän näiden keltiäisten kielellä osasi ja löysi niiden joukosta mielestänsä sopivat:

— Suuri, kova mies, pulska mies, eilen — — — ja viittoi sitte käsillä, että hän oli sidottu, ja päällä, että hänet tuotiin tähän rakennukseen.

Ja onnettoman, vapisevan miehen mieli ilahtuu:

— Tiedän, tiedän, ymmärtää Jorma hänen selittävän. Mutta jatko ei miellytä Jormaa. Kiihkeillä liikkeillä koettaa mies tulkita, että suuri kova mies ei ole enää täällä, hän pois on, ei tiedä missä, mutta poissa on suuri kova mies, pulska mies, joka eilen tuotiin.

— Se peijakas aikoo täten päästä minusta — narraamalla. No no keltiäiset! Vai sillä tavalla! Ei sinne päinkään. Ja Jorma litistää miehen seinää vasten, näyttää hänelle, miten hän murskaa nyrkillään hänen päänsä, jos hän vielä viisastelee, vetää naamansa, joka itse asiassa muhoili hyväntahtoisena, mielestään mahdollisimman julmiin kurttuihin sekä viitaten rakennuksen sisäsuojiin karjasi vielä kerran:

— Suuri, kova mies, pulska mies, eilen!

— Kyllä, kyllä, piipitti mies ja lähti hoipertelemaan edellä.

Tuli vastaan ovi. Mies viittoi epätoivoisena, ettei hänellä ollut avaimia, ei hän saa auki tätä. Ensin Jorma aikoi lähteä hänen kanssansa hakemaan avaimia. Mutta kun ovi oli vain puuovi, katsoi tämän turhaksi. Se voisi hänen käsittääkseen herättää vain tarpeetonta melua. Ja välttääkseen tätä melua hän iski nyrkillänsä ovea, niin että koko rakennus tärisi. Ovi avautui. Jatkettiin matkaa.

Tuli taasen ovi. Sama temppu.

Jorma arvosteli tämän oven suoraa päätä hartiainsa arvoiseksi. Hän asettui tanaan, löysi käytävän permannosta sopivan kivensyrjän ponnistuskohdaksi ja sitte alkoivat lihakset toimia. Tutiseva mies katseli kuin naulittuna tätä mahtavaa näytöstä pidellen koreasti lyhtyä, jonka Jorma oli hänen käteensä asettanut. Oven raudoitus valitti ja vinkui ja ovi taipui. Jorma muutti hiukan ponnistuskohtaa ja lisäsi hivenen jännitystä. Puuosa rätisi, raudat taipuivat, ovi oli kouru ja aukeni hetken kuluttua. Taas eteenpäin ja alaspäin.

Vihdoin tultiin pienen kopin ovelle leveässä käytävässä, jossa kivipilarit kannattivat kattoa. Jorman päähän pälkähti tarkastaa permantoa nitoniputkella. Ja katso, tämän oven alla tuikahti useita tähtiä. Vihdoinkin siis näin pitkällä! Jorma taputti seuralaistaan olalle, niin että tämä lyyhistyi kasaan, koputti sitte reippaasti ovelle ja kuunteli. Samalla hän piti varalla radioputkea tehdäkseen vaarattomiksi mahdollisesti käytävään saapuvat liiat tämän luolan isännät.

Kopista ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Jorma koputti uudestaan tai pikemmin jyskytti. Ei hiiskahdustakaan.

Jorma katsahti kysyvästi seuralaiseensa. Tämä taasen toimittamaan, että suuri kova mies poissa, eilen meni.

Nyt alkoi Jorma taasen hikoilla. Hän käveli edestakaisin käytävässä, onnettoman miehen näyttäessä hänelle lyhdyllä tietä askel askeleelta ja tuijottaessa tämän murisevan ääneen ajattelevan jättiläisen kasvoihin.

— Perhanan keltiäiset! No, no. Minä katson tuon kopin sisälle, koska kerran Turjan merkki on sen kynnyksen alla. Jorma koetteli ja tarkasteli kopin ovea.

— Katsos vain. Sehän on melko vahva ovi. Se voi kestää tiiman.

Silloin kuului ulkoa iskuja portille.

— Mutta tässä taisi tulla kiire lopuksi, murisi Jorma.

Hän kävi sylin lähimpään kivipylvääseen, joka kannatti kattoa. Onneton mies kauhistui ja aikoi juosta tiehensä, mutta Jorma murahti sillä tavalla, että hän katsoi parhaaksi palata. Nyt murtui pylväs. Ja kun katto ei pudonnut, kävi onneton mies melkein iloiseksi. Jorma valitsi suurimman lohkareen pylvään kivistä, asettui sopivan välimatkan päähän ja paiskasi sen lukon kohdalle kopin oveen. Se aukeni, lukon pirstoutuessa palasiksi. Koppi oli tyhjä.

— Suuri, kova mies, pulska mies poissa, eilen meni, selitti taasen mies, näyttäen koppia Jormalle. Ja sitte teki hän liikkeen, joka pani Jorman nauramaan täyttä kurkkua. Hän istui kopin penkillä ja nauroi jyryytti niin että käytävässä kävi ukkonen. Hän taputteli onnetonta miestä, pudisti häntä olkapäistä ja muhoili hänelle.

— Vai paennut — no, sen minä tiesin. Sanoinhan sen! Pois se sieltä tulee, minä sanoin. Ja meidän Taitsan kanssa olisi ollut parasta odottaa kiltisti häntä laivassa.

Porttiin kumahti uudestaan lyöntejä.

— No, no. Nyt mennään avaamaan äijäparoille. Siellä on paha ilma ulkona. Ja minä nakkasin heidät vain pois jaloista siksi aikaa kuin asiat täällä sisällä selviäisivät. Päästäkäämme heidät jälleen sisään. Ja minä annan avaimen sille vanhalle äijälle ja kiitän lainasta, puheli Jorma.

Hän oli nyt erinomaisella tuulella.

Mies näytti tietä ja he tulivat jälleen pihamaalle. Myrsky raivosi entisellään. Jorma työnsi avaimen lukkoon. Mutta hänen mielensä leiskahteli iloisesti ja hänen päähänsä pälähti kujeilla hiukan äijien kanssa.

— Ken siellä? hän kysyi Ekvatorian kielellä.

Hän ei ymmärtänyt vastausta, mutta oli tuntevinaan äänen. Hän avasi portin ja näki lyhdyn valossa edessään Taitsan. Jorma lasketteli hänelle tervehdykseksi:

— No, no. Häntä varten on täällä kyllä koppi varattu. Mutta jos hän nyt aikoinaan livistää, ennenkuin minä annan tämän avaimen sille, jonka virkaa olen väliaikaisesti joutunut toimittamaan, niin joutuu hänen karkaamisensa minun tililleni.

Mutta Taitsa oli synkän näköinen eikä näyttänyt ollenkaan ymmärtävän enää Borealian kieltä. Jormasta välittämättä hän kääntyi tämän seuralaisen puoleen ja lausui juhlallisesti:

— Hallituksen nimessä tulen noutamaan vankia n:o 10, joka tuotiin tänne viimeistä edellisenä päivänä. Niinkuin näette on minulla hallituksen vartijaosasto mukana. Taitsa viittasi aseistettuihin miehiin, jotka Jorma nyt vasta huomasi pimeällä tiellä.

Kun Jorma ei ymmärtänyt mitään Taitsan puheesta, päätti hän katsella ääneti, mitä tästä tulee.

Lyhtyä kantava mies selitti taas Taitsalle, että vanki n:o 10 oli päässyt karkuun tämän yön alkaessa eikä häntä ole vielä saatu kiinni.

Taitsa meni pimeälle tielle asestettujen miesten taakse. Siellä kumotti pimeässä vetojuhta ja katetut ajopelit. Taitsa kuului puhuvan ja naisen ääni vastasi.

— Siellä on se naaraskeltiäinen, murahti Jorma. Ja hänelle alkoi selvitä koko Taitsan juttu. — Tässä näyttää olevan parasta olla edelleen portinvartijana, koskapa viran oikeata hoitajaa ei kuulu.

Lyhdyn kantaja tarkasteli Jormaa ja Taitsan joukkoa. Ilmeisesti hän punnitsi, olisiko viisasta koettaa saattaa Jorma nyt kiikkiin. Hänen laskelmansa lopputulos oli se, että hän ilmoitti Taitsalle Jorman kolttoset ja vannoi, että hän on tappanut portinvartijan ja aikoo tässä nyt näytellä portinvartijaa huomatessaan joutuvansa tekemisiin vartijaosaston kanssa. Mies paha epäili kyllä laskunsa virheettömyyttä ja odotti, milloin tuo jättiläinen kaataa hirvittävällä putkellansa koko vartijaosaston ja murskaa hänen päänsä.

Hämmästyksekseen kuuli hän Jorman vain tyynesti murahtavan, kun Taitsa teki hänelle tiettäväksi, että siinä tapauksessa on tämän roiston seurattava häntä. Hän vie hänet sinne, missä tällaisetkin jättiläiset pysyvät hiljaa.

Ja vielä suurempi oli miesparan hämmästys, kun Jorma antoi hänelle portin avaimen, taputti häntä muhoillen olalle ja tankkasi Ekvatorian kielellä:

— Hyvästi, hyvä mies! Mene nukkumaan, ettei tule — — — ja Jorma tuhisteli ja kakisteli, sillä hän ei osannut sanoa "nuha" tai "yskä" Ekvatorian kielellä.

Taitsa sopi Sonjan kanssa — sillä hän oli se nainen, joka istui ajoneuvoissa — uudesta yrityksestä myöhemmin ja jättäytyi Jorman kanssa jälkeen, vartio-osaston seuratessa Sonjaa.

Sitte nämä kaksi, Ekvatorian vankilan väliaikainen portinvartija ja Ekvatorian hallituksen väliaikainen virkamies, kiiruhtivat suorinta tietä satamaa kohti. Taitsa kertoi lyhyesti heidän kävellessään, että hän oli suunnitelman mukaan hakenut käsiinsä Sonja Ounantyttären ja tehnyt avustustarjouksen. Mutta tämä ei ollut antanut tehtävää yksin hänen huostaansa, vaan vaatinut, että hänen tuli vain näytellä erästä virkamiestä, jonka nimeen Sonja oli keinotellut määräyksen siirtää vanki tänä yönä toiseen paikkaan. Sonja oli uumoillut petosta ja pitänyt häntä koko eilisen päivän urkkijoittensa kautta silmällä, joten hän ei uskaltanut käydä Jormaa tapaamassa. Mutta hän oli ollut vakuutettu, että kaikki kävisi hyvin, jos hän saisi Turjan vain ulos vankilan seinien sisältä.

VII luku. Sodan julistus.

Kun Turja astui salin halki Ekvatorian päällikön huoneeseen, näki hän ympärillänsä vaiteliaita miehiä ja naisia. Salissa vallitsi melkein täydellinen hiljaisuus. Päällikön huoneen ovi aukeni ja Turja astui sisään. Päällikkö istui pöytänsä ääressä, oli lukevinaan jotain rullaa eikä näyttänyt huomaavankaan Turjaa.

Turja astui lähemmä, laski nyrkkinsä raskaasti pöydän kulmalle ja lausahti:

— Minä olen ollut täällä Ekvatoriassa jo liian kauan. Mutta minä voin vieläkin hetken odottaa, ellei Ekvatoria ole valmis vastaamaan. Pyydän vain saada siinä tapauksessa poistua. Me Borealian miehet emme ole tottuneet tällä tavalla seisoskellen odottelemaan.

— Eihän Ekvatorialla ole mitään vastattavaa, kähisi päällikkö. Hän oli nähtävästi rasittunut ja huonolla tuulella. Borealian kansa on tullut Ekvatorian alueelle ja kysyy millä ehdoilla sille luovutetaan maata. Ekvatorian hallitus on ilmoittanut ehdot ja Borealian kansan on vastattava suostuuko se niihin. Eikö niin?

— Se on jo vastannut, lausahti Turja. Se ei suostu. Borealian kansalla on aivan samanlainen oikeus elää maapallolla kuin millä muulla kansalla tahansa. Sillä on aivan samanlainen oikeus kuin millä muulla kansalla hyvänsä käyttää sellaisia maapallon antimia, joita ei ole toisten kansojen työllä luotu. Teidän hallituksellanne ei ole minkäänlaista oikeutta kieltää asumatonta maapalaa Borealian kansalta, joka tähän saakka on taistellut elämästä ja kuolemasta kaukana lumen ja jään keskellä, mutta on nyt pakotettu sieltä lähtemään. Kansallani on tähän maapalaan aivan yhtä suuri oikeus kuin Ekvatorian hallituksella, jolla on kaikkea yltäkyllin, ja sen vuoksi se ei taivu Ekvatorian hallituksen orjaksi.

Mutta jotta se ei millään tavalla rajoittaisi Ekvatorian mahdollisuuksia elää maapallolla, jotta ei voitaisi sanoa kansani väkivalloin ryöstäneen Ekvatorialta metsästysmaata, jonka metsissä on ehkä kierrellyt muutamia kymmeniä metsästäjiä, niin tarjoaa se Ekvatorialle kymmenykset kaikesta vuotuisesta tuotannostaan ja kysyy eikö Ekvatoria tyydy tähän. Ja tähän kysymykseen minä odotan vastausta viedäkseni sen kansalleni.

— Vai niin. Minä voin sanoa puolestani myöskin: Ekvatoria on jo vastannut.

— Mutta Ekvatorian päällikkö ilmoitti eilen neuvottelevansa hallituksen kanssa.

— Aivan oikein. Me neuvottelimme siitä, miten Ekvatoria voi tehokkaimmin antaa vastauksensa. Mutta ennenkuin ilmoitan hallituksen päätöksen, kysyn minä vielä kerran, eikö Turja Borealian päällikkö tahdo, säilyttääkseen rauhan tällä maapallon kapealla sulalla vyöllä, palata kansansa luo ja puhua sille järjen sanoja — että sen tulee suostua Ekvatorian ehtoihin, jos se tahtoo kansana elää. Minä en pyydä tätä Ekvatorian hallituksen nimessä, en Ekvatorian isänmaallisen kansan nimessä, vaan koko tällä tähdellä taistelevan ihmiskunnan nimessä. Minä tahdon olla avomielinen ja ilmoittaa sen perimmäisen syyn, miksi hallitus ei voi ehdoistaan peräytyä. Turja Borealian päällikkö on liikkunut maassamme, on nähnyt ne monet kansat, jotka sivistymättöminä, raakoina ja meille vihamielisinä ovat tulleet alueellemme ja joita meidän on täytynyt ottaa vastaan yhteiskuntaamme. Nämä kansat ovat aina valmiita levottomuuksiin, niitä voidaan hallita ainoastaan siten, että ei muuteta järjestelmää, että ei osoiteta heikkoutta ja peräänantavaisuutta, ei anneta heille esimerkkiä siitä, että röyhkeitä vaatimuksia voi esittää rankaisematta, vieläpä niillä voittaa jotain. Jos nyt Ekvatorian hallitus perääntyisi asetetuista ehdoista ja soisi Borealian kansalle niin erinomaisen edullisen aseman kuin mitä se vaatii, niin horjuttaisi se kansojen kunnioitusta hallitusta kohtaan, jota luja hallitus ei voi sallia; se olisi kaikille kansoille ainakin näennäisesti oikeutettu peruste vaatia myöskin muka parempaa asemaa. Ne eivät ymmärrä, että olot ovat niin hyvät kuin ne yleensä voivat olla, ne eivät ymmärrä, että ankara todellisuus ei salli heidän ruusunhohteisten kuvitelmainsa toteutumista. Mutta jos nyt aivan näiden kansojen naapurina eläisi Borealian kansa meidän maallamme ja meidän luvallamme siten kuin se nyt tahtoo elää, niin nämä kehittymättömät Ekvatorian kansat, ymmärtämättä, että Borealian kansa on aivan toisenlainen kansa ja aivan toisenlaisessa asemassa, viittaisivat Uuteen Borealiaan ja sanoisivat: niin on siellä, miksei meillä ole samoin?

Sanalla sanoen hallituksen suostumus Borealian kansan tarjoamaan ehtoon olisi ratkaiseva merkki levottomuuksiin, kapinoihin, kenties kumoukseen, joka hävittäisi sivistyksen maan pinnalta. Tämän vuoksi minä kysyn, eikö Borealian päällikkö suostu palaamaan kansansa luo ja sanomaan sille: suostukaa! Me annamme laivan ja saattojoukon tälle matkalle.

Turja seisoi tuokion ajatuksissaan. Hän mietti näitä perusteita. Mutta sitte hän vastasi lyhyesti:

— Minä en voi sitä tehdä. Ja se olisi sitäpaitsi turhaa. Kansa ajaisi minut jäätikölle, jos minä sen tekisin.

Ekvatorian päällikkö lausui, että minä olen nähnyt oloja maassanne. Niin olen. Sanonko minä miltä ne näyttävät? Minusta tuntuu kuin tämä Ekvatorian yhteiskunta olisi suuri vanhanaikainen johtuvan energian akkumulaattori. Sitä ladataan hetki hetkeltä, päivä päivältä. Se sihisee ja räiskähtelee pahaenteisesti. Teidän hallituksenne pelkää purkausta, mutta ei kykene latautumista estämään. Se häärii vain akkumulaattorin ympärillä varjelemassa, ettei syntyisi halkeamia tai muita vääriä kosketuksia, se koettaa yhä siirtää purkausta tuonnemmaksi. Lopulta ei enää tarvita kuin pieni jonisoituminen ilmassa, sääsken lento akkumulaattorin yli — ja purkaus tapahtuu. Sitä ei voida estää sellaisilla lapsellisilla puuhilla, mitä hallituksenne puuhailee. Borealian metsästäjät sanoisivat, että hallituksenne pitäisi kaataa ilves, mutta se tappaakin vain hyttysen. Uskokaa minua: ennenkuin tämä miespolvi astuu kuoloon, räjähtää Ekvatorian akkumulaattori, olipa Borealian kansa täällä tai tuolla.

— Oletteko tutustunut sotajoukkoomme? Tiedättekö, että se on suurempi kuin koko Borealian kansa?

— Tiedän kyllä, vastasi Turja.

— Minä ilmoitan nyt, että ellei Borealian kansa suostu ehtoihimme, merkitsee se sotaa. Meidän täytyy ajaa kansanne takaisin jäätikölle tai ottaa se vangiksi. Eikö Borealian päällikkö tämän kuultuaan tahdo kehoittaa kansaansa suostumaan?

Turja vastasi synkistyen:

— Minä sanon kaiken varalta: en voi Ekvatoriassa sellaista kuulla, että minä sen tekisin.

— Vai niin. Siinä tapauksessa ilmoitan hallituksemme päättäneen, että Turja Borealian päällikkö pidätetään seuralaisineen täällä ja hänen kansansa luo lähetetään meidän puolestamme lähettiläitä. Elleivät he tuo suostumusta tullessaan, lähetetään samaa tietä sotajoukko.

Turja kavahti pystyyn, mutta jäi sitte kuin paikalleen naulittuna seisomaan, tuijottaen ukkoon pöydän takana.

— Hullut, murisi hän kuin syvältä pään sisästä, rinnan sisästä. Eikö Ekvatoria siis tiedä, että loppu saattaa tulla milloin hyvänsä? Täytyykö ihmisten petojen tavoin taistella keskenänsä silloin kun tähteämme uhkaa Avaruuden Hirviön kaikkipolttava syli. Kun jokainen ihmiskunnan ajatus pitäisi olla tähdättynä sen suunnattoman taistelun voittamiseen, mikä on käytävä tämän pallomurusemme puolesta, sen pintaan juurensa imeneen elämän kukan puolesta Avaruuden tuntemattomia ja arvaamattomia valtoja vastaan — silloin nämä Ekvatorian hullut tahtovat sytyttää keskinäisen raatelun. Se on, se on — — — Turjan läpi kulki hiljainen väristys.

Ukko oli kavahtanut istuimeltaan ja hiipinyt kuin ilves läähättäen Turjan luo, katsoi koukussa, kädet nyrkissä häntä kasvoihin ja imi jokaisen sanan Turjan huulilta. Sitte hän hypähti, tarttui Turjaan, kouristui kiinni häneen, riippui hänessä ja kähisi:

— Tiedät, sinä tiedät, sinä siis tiedät sen. Varjelkoon meitä suuri henki, tämä mies tuntee sen. — —

Turja repäisi ukon irti itsestään ja pudotti maahan. Siellä se juoksi edestakaisin:

— Pois, pois! Ei, ei, ei ikinä muuanne kuin — — — Pois, pois! Tämä helvetillinen mies tuntee sen. Missä on vartio? Hoi, missä on vartio!

Mutta sitte hän pysähtyi:

— Tunteeko kansasi sen, mistä puhuit?

Turjan nauru kaikui kuin syvältä maan alta.

— Se tuntee siis, sähisi äijä.

Turja käänsi selkänsä hullulle.

— Ei mitään lähettiläitä, ei mitään neuvotteluja enää, puhui äijä edelleen. Asia on selvä. Borealian kansa ajetaan heti jäätikölle. Sen täytyy lähteä Ekvatoriasta ja kuolla niin pian kuin mahdollista. Ja tämä helvetillinen mies — — — Hoi vartiosto!

Hän raotti ovea. Hetken kuluttua tuli joukko asestettuja miehiä.

— Tämä mies on haudattava siksi kuin kuolee. Ymmärrätte. Pois!

Äijä oli loppumaisillaan. Hän vaipui tuoliinsa ja läähätti — — —.

Turja ei ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtui. Hän näki salit, näki ihmiset. Mutta hänen aivonsa eivät ottaneet vastaan aistimuksia. Ne olivat sulkeneet ikkunansa ja pitivät sisällä neuvottelua. Ne ikäänkuin latautuivat hiljaa aivan uusilla ajatuksilla. Siellä tehtiin tiliä Vanhan Borealian, Uuden Borealian, Ekvatorian ja Avaruuden Hirviön kesken. Vanha Borealia taisteli puolestansa, pyysi apua ja voima-asemien piiput möräsivät satapäiväisessä myrskyssä, Urja puhui Turjalle, kansa seisoi synkkänä ympärillä, se odotti kuolemaa tai Turjaa etelästä. Uusi Borealia valmistui sotaan, sen kansa lauloi raskaita taistelulauluja, siellä täällä kirahti Turjan korviin syytös, että hän oli johtanut heidät tänne Ekvatoriaan murhattavaksi, se sattui kipeästi. Täällä taas Ekvatorian hyytelömassa ojenteli lonkeroitaan sulattaakseen itseensä Borealian kansan. Tuolla kaukana ojentelihe Avaruuden Hirviö uhaten kaikkia ja kaikkea. Se oli ankara asetelma ja aivot kieltäytyivät muusta kun ne nyt ensikerran seuloivat tätä neljän kappaleen problemia, ongelmaa, kaikkien epätodellisten olettamusten hajottua ja koko ongelman näkyessä niinkuin se todella on.

— Vai niin. Nyt astutaan tähän huoneeseen. Onko täällä lämmin vai kylmä? Turja näki yhä ympärillänsä ihmisiä. Hän muisti, että joku oli hänelle jotain puhunutkin, mutta ei muistanut mitä. Hän muisti, että joku oli lukenut rullasta jotain hänen edessään, mutta ei totisesti jaksanut muistaa, mitä asia koski. Nyt hän huomasi sen, että eräät jalat vilahtivat aina hänen silmäinsä editse. Ne olivat vartijain päällikön jalat, jotka kävelivät ohi sen paikan permannolla, johon Turja tuijotti. Aivot raottivat ikkunaa, kun huoneeseen tuli uusi joukko asestettuja miehiä — kaikesta päättäen haluttiin, että hän lähtisi tämän joukon mukana.

— Mutta missä on Jorma ja Taitsa?

Sellainenkin ajatus pääsi jo varastautumaan aivoihin. Se pysähtyi kyllä aivan eteiseen.

— He varmaan hakevat minua. Missä minä olen?

Hän havaitsi olevansa vielä hallintorakennuksessa. Oli ikäänkuin yhden tekevää toistaiseksi, missä hän oli — siksi kun saisi ensimmäisen vapauttavan otteen tästä neljän kappaleen problemista. Mutta tietoisuuden ulko-ovella kolkuttivat myöskin Jorma ja Taitsa. Ja ikäänkuin heistä rauhaan päästäkseen tehtiin tietoisuuden ulko-osissa melkein vaistomainen pikkusuunnitelma, myönnytys, kompromissi: jotain tietoa Jormalle ja Taitsalle. Se meni kuin itsestään: käsineestä suomuja tielle ja käsine ovelle, kun astuttiin ulos.

Mutta senjälkeen sulkivat aivot ikkunansa entistä tarkemmin.

Mitä on nyt tehtävä?

Vanha Borealia odottaa. Hän on varma siitä. Se katsoo ensi talvena kuolemata silmästä silmään. Mutta sinne ei voida tehdä matkaa, kun syttyy taistelu täällä. Täällä tarvitaan jokainen neuvokas mies. Avaruuden Hirviöstä olisi saatava pian selvä. Ekvatoriasta löytyisi varmaan koneita, joilla se saataisiin. Mutta hallitus pelkää kuin kuolemaa sen tiedon leviämistä kansojen keskuuteen. Ja nyt syttyy taistelu. Kuinka kauan se kestää? Kuoleeko Vanhaan Borealiaan jäänyt kansan osa, tuleeko Kaiken Loppu, ennenkuin se päättyy?

Kuljetaan asutuskeskuksen äärille. Turja astelee, saattajiaan huomaamatta. Hän pudottaa suomun silloin tällöin tielle. Aivoissa kohisee ja pauhaa. Pää on kuuma. Rinnassa tuntuu raskas paino.

Saavutaan vankilan portille. Kolkutetaan. Se kaikuu Turjan aivoihin asti. Hän havaitsee että on tultu perille.

— — — Mutta jos lähdetään kuljettamaan tänne pohjoiseen jäänyttä osaa kansastamme, pohtii Turja kopissansa, niin hävitään ehkä taistelu Ekvatoriaa vastaan. Koko kansa ajetaan takaisin jäätikölle ja kuolee. Se on pahin tulos se. Ei näytä siis olevan muuta mahdollisuutta kuin antaa heidän odottaa Vanhassa Borealiassa siksi kunnes täällä on asia selvillä ja sitte hakea heidät. Turja tuli tähän tulokseen kerta toisensa jälkeen. Mutta hän ei tahtonut uskoa tosiasiain lakien siihen johtavan. Hän kapinoitsi kopissansa tätä tulosta vastaan niin kauan kuin jaksoi — kunnes hän huomasi, että tämä johtui hänen tahdostansa eikä älystänsä. Laskelmien takana oli aina Urjan hahmo. Ja hän koetti sovittaa yhteen tosiasiain vaatimusta ja haluansa saada Urja luoksensa. Siitä johtui, että hän painiskeli päivänselvän totuuden kanssa, koetti saada rikki logiikan lakeja, koetti saada sopimaan yhteen toistensa vastakohtia.

Vihdoin hän antautui. Hän tunnusti itsensä voitetuksi. Hän kumarsi tosiasiain järkähtämättömälle tulokselle ja päästi aivonsa lepoon. Aivoista valui kuin hiljaisena virtana koko hänen olemukseensa raskas, äärettömän raskas totuus: Meidän on siis taisteltava ihmisiä vastaan ja jätettävä Urja ja kaikki ne toiset toistaiseksi Vanhaan Borealiaan.

Tämä paini väsytti Turjaa. Hän nukahti.

Kun hän heräsi oli äsken saatu tulema heti kuin tuossa hänen edessään.

Taaskin se siis päättyy näin! Sinne jäi Urja. Kauas häipyvät rauhan ja ilon päivät. Hiljainen aavistus sanoo hänelle, että niitä ei tule koskaan. Rauha tulee vasta Suuren Rauhan portin toisella puolella.

Mutta Urja, Urja kulta — — —. Miksi sinä et sentään suostunut seuraamaan minua? Me olisimme vahvemmat. Me säästyisimme tällaisilta painiskeluilta.

— Mutta minähän taidan käydä vanhaksi, murahti Turja ja nousi. Hän oli, sen hän tunsi, monta vuotta eilistä vanhempi. Elämän energian pohjavirta kulki hänessä entistä syvemmällä. Raskas kohtalontunne hiipi sen pinnalla.

Hän katseli kopin akkunaa katon rajassa. Se oli ensin kuin pieni pilkku kaukana avaruudessa. Mutta sitte se alkoi lähetä. Ja nyt hän havaitsi yhtäkkiä ympäristönsä, kopin kiviset seinät.

— Mitä minä täällä teen? ihmetteli hän. Mitä varten minä olen tänne kävellyt?

Nyt hänestä tuntui perin kummalliselta, että hän istui täällä — kun Ekvatorian joukot olivat jo kenties matkalla Uuteen Borealiaan. Jos ne yllättävät hänen kansansa, jos ne surmaavat sen koteihinsa, teillensä, voima-asemiinsa, niinkuin ilvesjoukon! Tämäpä on ollut käsittämätöntä, että hän on antanut tuoda itsensä tänne. Ja kuinka kauan hän on jo ollutkaan täällä. Avaruuden nimessä, ulos täältä! Ellen minä kerkiä kansani luo ennenkuin hyökkäys alkaa on minun parasta juosta jäätikölle ilveksen ruuaksi.

Aivoihin latautunut energia alkoi herätellä liike-energiaa. Turja oikoi jäseniään, puristeli lihaksiaan, harppasi kopissa seinästä toiseen. Se oli hänestä nyt sellainen turhanpäiväinen kiusallinen kotelo. Hänen hermonsa, aivonsa, tahtonsa jännittyivät niinkuin hän olisi aikonut hajoittaa kopin tahtonsa voimalla, puhkaista sen puristavat seinät yhdellä nyrkin iskulla. Hän tunsi että täytyi olla kysymys vain hetkistä hänen ulospääsyynsä, muuten hän raivostuisi pilalle.

Vartija kuului lähestyvän koppia. Oli luonnollista, että Turjan mieleen valahti heti: nyt! Hänen hermonsa, tahtonsa, mielensä olivat sellaisessa virityksessä, että koppiin astuvan vartijan tappaminen ja pako tapahtuisi kuin omasta painostaan. Ja kuitenkin! Kun vartija rauhallisena, viattomana, nähtävästi ilman vihaa vartioitavaansa kohtaan, ainoastaan tehtäväänsä suorittaen astui koppiin, iletti Turjaa ajatus tappamisesta. Oli kuin olisi miehestä säteillyt häntä vastaan saman, kaikille ihmisille yhteisen elämänvoiman pimeitä lämmittäviä säteitä. Tuntui kuin tekisi hän äärettömästi luonnonvastaisen teon sammuttaessaan nämä säteet. Hän tunsi, että hänen tarvitsisi vain kuvitella itselleen Ekvatorian joukot murhaamassa Borealian kansaa, niin tekisivät hänen lihaksensa melkein koneellisesti työn. Pari silmänräpäystä — ja kaikki olisi ohi. Mutta hän ei sittekään tehnyt sitä. Mies lähti kopista ehjänä ja terveenä.

Ja täytyisikö hänen nyt tosiaan murhata ihmisiä päästäkseen tällaisesta luolasta! Hän tarkasteli ympärilleen. Häntä vangitsi vain puu, kivi ja rauta! Pitelisivätkö tällaiset aineet Borealian miestä, häntä, joka hallitsi säteilevää energiaa, radiovoimaa, omegametallia, joka voi palauttaa kaikki aineet nebuliumiksi? Hänen teräsaseensa leikkaa rautaa, kiven hän voisi pehmittää hapolla.

— Mutta aseen ne ovat häneltä vieneet ja happoja ei liene Uutta
Borealiaa lähempänä.

Turja kiskaisee penkin irti seinästä ja nostaa sen pystyyn seinää vasten sekä kiipeää sen avulla tarkastelemaan kapeata korkeata ikkunaa katon rajassa. Siitä mahtuu ulos, jos poistaa nuo kaksi vahvaa rautatankoa. Turja ottaa esille johtoverkkokangasta lämmittävän pienen akkumulaattorin ja tyhjentää sen nestemäisen sisällön rautakankien ylä- ja alapäihin. Hän odottaa hetken. Rauta sähisee, sauhuaa ja räiskähtelee — — —. Sitte hän tempaa yläpäät poikki, vääntää kanget sisäänpäin vaakasuoraan, kääntyy selin, ottaa käsin niistä kiinni, nostaa jalkansa ylös ja pistää ne aukosta ulos sekä samaa tietä koko ruumiin. Akkuna on ulkona vain hiukan koholla maasta, joten hän on pihamaalla. Kiivettyään onnellisesti aidan yli on hän kadulla.

Jorma ja Taitsa tapasivat hänet satamassa kulkemassa edes takaisin myrskyssä ja sateessa. Hän oli nähtävästi syvästi kuohuksissa.

VIII luku. Ensimmäinen taistelu.

Soudun miehistö epäili ensin lähteä myrskyävälle merelle. Mutta kun päivän valjetessa sade lakkasi ja tuuli lupaili tyyntyä, sai Taitsa heidät suostumaan. Astuttiin alukseen ja se suuntasi kulkunsa lahden suuta kohden. Turja tarkasteli koko ajan Jorman kaukoputkella ympäristöä. Lahdessa kävi mereltä tuleva maininki ja alus kellui tasaisesti, soljahdellen aallolta toiselle. Tämä kelluminen haittasi hiukan soutua, mutta muuten se oli leppoisaa ja rauhoittavaa.

Saavuttiin jo lahden suulle ja aava meri aukeni eteen. Satama näkyi paljain silmin enää vain epäselvästi takanapäin. Turja tarkasteli sitä vielä kaukoputkella ja näki suuren aluksen erkanevan rannasta ja suuntaavan kulkunsa merelle. Turja ei aluksi kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota arvellen sen olevan tavallisia merta kyntäviä soutuja. Mutta kun ensimmäiset auringonsäteet sattuivat sen peräkannelle, oli hän näkevinään siellä sotaväen aseiden ja pukujen välkähtelevän. Turja antoi kaukoputken Taitsalle ja tiedusti, mitä hän arveli tuosta heitä seuraavasta aluksesta. Taitsa tarkasteli sitä tuokion, antoi kaukoputken nähtävästi kiihtyneenä Turjalle ja ilmoitti, että se on Ekvatorian sota-aluksia ja sen maston nenässä kiilui sodan merkki, kirkas keihääseen lävistetty pallo.

Turja ajatteli, että hänen olisi pitänyt ottaa selkoa, oliko muita sota-aluksia jo lähtenyt satamasta. Taitsan tiedustellessa tätä soudun miehistöltä ilmoittivat nämä olevansa varmoja, että satamasta ei ollut kahden viime päivän kuluessa lähtenyt yhtään sota-alusta.

— Tiesivätkö miehet, että valmistettiin sotaretkeä?

— Eivät tienneet. Mikä kansa nyt mahtoi olla kapinassa?

— Ei mikään kansa. Mutta aiotaan ajaa jäätikölle muuan Ekvatoriaan tullut kansa.

— Vieläkö aikovat tehdä yhden konnantyön, ennenkuin näille Ekvatorian valtaherroille tulee itsellensä vuoro lähteä jäätikölle.

Turja sai sen käsityksen, että aluksen miehistöllä oli salainen luottamus siihen, että pian tulee jokin mullistus, joka antaa tilaisuuden kostaa ja ryöstää itsellensä maata ja tavaraa.

Oli tultu aavalle merelle. Suuri sotasoutu läheni nopeasti. Se kulki aivan Borealian miehiä kuljettavan soudun reittiä. Ajoiko se takaa heitä? Se ajatus pyöri jokaisen kolmen aivoissa ja lopulta he ilmaisivat sen toisilleen ja ryhtyivät sitä pohtimaan.

Olisiko Borealian hallituksella ollut urkkijoita rannassa ja olisiko se niiden kautta saanut tietoonsa, että he olivat varanneet itselleen soudun? Mutta miksi ei hallitus silloin yrittänyt estää heitä kokonaan lähtemästä? Olisiko se saanut tiedon liian myöhään? Tai katsoiko se mukavammaksi tuhota heidät merellä?

Lännestä näytti nousevan uusi ukkospilvi ja sen mukana myöskin arvattavasti myrskytuuli. Soudun miehistö alkoi heitellä levottomia silmäyksiä sinne päin ja katsella kysyvästi toisiinsa.

Sota-aluksen yksityiskohdatkin näkyivät jo paljaalla silmällä. Se läheni yhä nopeasti. Mutta pilvi nousi myöskin lännestä ukkospilven nopeudella ja piakkoin peittyisivät alukset toistensa näkyvistä myrskyyn ja sateeseen.

Yhtäkkiä lakkasi pienen soudun miehistö soutamasta. Turjan aivoissa välähti heti, että heidät oli petetty, miehistö oli Ekvatorian hallituksen kätyrejä. Mutta toiselta puolen hänestä tuntui järjettömältä tällainen menettely: Luuliko Ekvatorian hallitus tosiaankin pääsevänsä heistä mukavammin merellä kuin maalla?

Soutajain päällikkö tuli ilmoittamaan, että sota-aluksen mastossa oli merkki, joka käski pysähtymään, ja he eivät uskaltaneet olla tottelematta. — Siis se ajoi sittekin takaa heitä! päätteli Turja.

Nyt alkaisi siis ensimäinen ottelu, jossa Ekvatoria ja Borealian kansa iskevät vastakkain. Se alkaa mitä kummallisimmissa olosuhteissa. Kaksi Borealian miestä on Ekvatorian miesten soutamassa laivassa. Heillä on apunaan yksi mies, joka on enemmän heidän puolellansa kuin Ekvatorian ja vastassansa heillä on Ekvatorian suuri sotasoutu kenties täynnänsä sotaväkeä. Tuskinpa Borealian miehet koskaan joutuisivat pitämään puoliansa tätä epäedullisemmissa olosuhteissa. Tämä taistelu merellä olisi siis kuin ennakkokoe, näyte ja miksei — ennustus. Se antaisi vihjauksen siitä miten edessä oleva taistelu tulisi päättymään.

Tällaiset ajatukset mielessänsä Turja harkitsi tilannetta. Koko kansansa kohtaloiden paino tuntui taasen hänen hartioillansa. Ei niin, että hän olisi pitänyt itseänsä näiden kohtaloiden ratkaisijana. Hän tiesi, että hänen kansansa taistelee loistavasti ilman häntäkin. Olihan siellä Karma ja monta muuta saman lajin miestä. Mutta hän tunsi kuitenkin, että hän voi taasen nyt seuraavina hetkinä tuntuvasti vaikuttaa siihen, miten helpoksi tai raskaaksi taistelu hänen kansallensa muodostuu.

Aluksi hän ilmoitti soutajille, että kun myrsky ja sade peittää heidän aluksensa sotasoudun näkyvistä, on heidän soudettava. Hän ottaa vastuullensa sotasoudusta annetun käskyn rikkomisen ja takaa heille myöskin, ettei heitä rangaista. Mutta soutajat alkoivat käyttäytyä uhkaavasti.

— Tämä mies aikoo syöstä heidät surman suuhun, vaan tietäköön hän, että tästä ei ole pitkä matka mereen ja meri on syvä ja vaitelias ja pitää saaliinsa, niin että hänen on parasta puhua hillitymmin. Kyllä he tietävät, mitä yksi mies Ekvatoriassa takaa — ei mitään.

Salama leimahti Turjan radioputkesta ja joukko miehiä putosi tuhdoiltansa tai lyyhistyi kasaan.

— Teille ei ole nähtävästi koskaan puhunut Borealian mies, koska te epäilette miehen sanaa. Mutta nyt puhuu. Ja hän sanoo teille miehet, että teidän on soudettava kun käsketään tai te ette tuhdoltanne ikänä nouse.

— Minä kysyn, kiljasi hän niille, jotka kauhuissaan katselivat tovereittensa elottomia ruumiita ja peräkannelta pauhaavaa hirmuista miestä, aiotteko te totella vai ette? Kädet ylös ja kunniasana!

Kädet kohosivat ehdottomasti.

— Hyvä, lausui Turja ja lähetti Jorman herättämään taintuneet.

Nyt oli miehistö Turjan vallassa. Kaikki huomio voitiin kohdistaa sotasoutuun — ja myrskyyn, joka läheni kohisten ja jyristen. Vielä näkyi takaa-ajava laiva ja oli enää vain kenties parin tuhannen mitan päässä, kun ensimmäinen salama paukahti Turjan pään päällä ja lähenevä sade nielaisi koko laivan peittoonsa. Turja käski heti kääntää aluksen vasten tuulta ja soutaa mahdollisimman joutuisaan. Hän aikoi pyrkiä laitatuulta länteen ja siten kiertää pyörteen keskuksen ohi tyynemmälle puolelle. Täten jäisi pyörremyrsky hänen aluksensa ja takaa-ajavan soudun väliin ja voitaisiin kenties välttää taistelu näin epäedullisissa olosuhteissa.

Mutta meri alkoi käsitellä heitä sangen uhkaavasti. Aallot kävivät yhä jyrkemmiksi ja alkoivat valella vettä soudun yli. Airot alkoivat soutaa kauhistuvien miesten käsissä tyhjää ja soutu alkoi tärähdellä ja rusahdella uhkaavasti. Turja seisoi reelingin suojassa peräkannella pidellen köydestä kiinni ja tarkasteli mahtavaa meren pauhua. Hän ei ollut vielä koskaan tehnyt tuttavuutta tällä tavalla raivoavan meren kanssa. Lyhykäiset matkat Borealian lahdella pienillä aluksilla suoritettiin silloin kun oli tyven aika. Myrskyjen raivotessa oli Borealian lahti jo jäässä.

Kun alus hyppeli ja tärskähteli hänen allansa, kun vastaan vyöryi aalto niinkuin nunatakijono jäätiköllä, kun soudun keula toisinaan sukelsi kuohuun ja kun alus taasen soljahti esiin kohoten valtavalla liikkeellä korkeuksiin, niin vaikutti se Turjaan omituisen kiihoittavasti. Hänen ruumiinsa liikehti aluksen tahdissa, hänen silmänsä säteilivät valtavan tunteen kiihkoa, hänen jäsenissään tuntui kuin olisi hän johtanut juohevilla liikkeillään koko myrskyn pauhua.

Mutta hän heräsi pian tästä huumaustilastaan ja alkoi harkita asemaa kylmästi. Alus kieppui yhä avuttomampana ja vesivyöryt yrittivät jo pyyhkiä miehiä mukaansa. Satoi, salamoi ja jyrisi. Sotasoutua ei näkynyt missään.

Turja käsitti vihdoin, että jos myrskyä jonkun aikaa jatkuu, ei tästä aluksesta saavu maihin naulaakaan. Miehistä tulee kalojen ruokaa.

Kun tuuli pysyi yhä lounaassa eikä syklonin keskustaa siis vieläkään oltu sivuutettu, viittasi Turja luoksensa soutajain päällikön, sai hänelle huudoilla ja eleillä selväksi mielipiteensä sekä ilmoitti, että on käännyttävä takaisin, koetettava etsiä sotasoutu ja he ottavat Jorman kanssa tehtäväkseen yrittää vallata se. Sillä voitaisiin kestää myrskyssä.

Soutajain päällikkö ilmoitti olevansa samaa mieltä, että heidän aluksensa ei enää kauan kestä myrskyssä. Mutta hänen mielestään heidän pitäisi piakkoin saavuttaa muuan saari — he ovat joutuneet siksi kauaksi länteen. Hänen mielestään oli pahin myrsky ohi ja jos maata tavataan muutamassa tiimassa, niin ovat he pelastettuja.

Saatuaan jonkunverran selvää saaren asemasta, muodosta ja suuruudesta, päätti Turja antaa soutaa edelleen, mutta nyt jokseenkin suoraan länteen. Kulku tosin kävi tämän kautta entistäänkin vaikeammaksi ja aluksen hypyt yhä oikukkaimmiksi, sillä myrsky raivosi nyt ylähangalta. Mutta soutajain päällikkö ilmoitti, että hän on huomaavinaan jo merkkejä maan läheisyydestä.

Ponnisteltiin taas tuokio ja näytti tosiaankin siltä kuin alkaisi aallokko hellittää. Ja kun sade hiukan harveni, näkyi maata.

Nyt tuntuivat aluksen liikkeet jo unettavilta äskeisen jännittävän painiskelun jälkeen. Tosin jysäyttelivät silloin tällöin pienet pintahyrskyt soudun kupeeseen, mutta kun korkea maa alkoi suojata tuuleltakin, tuntuivat enää vain aavalta kiertävät mainingit.

Soutajain päällikkö ei tuntenut tarkoin tällä kohdalla olevaa rannikkoa. Laskettiin sen vuoksi hiukan etelämmäksi ja päädyttiin siellä erääseen suojaiseen kauniiseen lahteen. Päivä oli kulunut täten ponnistellessa ja alkoi pimetä. Vaikka sade lakkasi ja taivas selkeni, ei enää nähnyt selvästi maan luonnetta. Se häämötti vain salaperäisenä pimentona edessä. Kohinasta ja mainingeista päättäen puhalsi tuuli ja meri myllersi edelleen aavalla.

Päätettiin yöpyä tähän ihanteelliseen satamaan. Kaiken varalta pidettiin laiva pimeänä, valoa ei saanut sytyttää muuanne kuin hytteihin, joista se ei näkynyt. Päivän ponnistelujen jälkeen painuivat kaikki levolle, ainoastaan vartijat valvoivat. Turja, Jorma ja Taitsa päättivät valvoa vuorotellen.

Taitsan vuoro oli valvoa ensin. Turja loikoi perämajassa ja mietiskeli, mitä tämä pakollinen viivytys mahtaisi merkitä Borealian ja Ekvatorian välisessä taistelussa. Ennättäisivätkö Ekvatorian joukot nyt ennen häntä Borealiaan? Tämän ajatuksen tuomasta kiusallisesta tunteesta huolimatta nukahti Turja ja näki unta Urjasta ja Avaruuden Hirviöstä.

Urja seisoi Avaruuden Hirviön lonkerolla, joka ojentui maata kohti. Hän viittoi kiihkoisasti Turjalle ja koetti nähtävästi häntä varoittaa. Mutta Turja ei häntä ymmärtänyt. Ilmassa soivat, humisivat ja pauhasivat Avaruuden äänet. Turja ei kuullut, vaikka hän ponnisti kaikki voimansa; hän tahtoi kuulla, hän luuli joka hetki kuulevansa, mutta ei kuitenkaan kuullut ja se oli niin ilkeätä. Lopulta Turja tuli epätoivoiseksi ja painoi päänsä alas. Silloin hän huomasi maassa vierellänsä naisen — — —

Taitsa herätti hänet, kun hän oli nukkunut mielestänsä vain tuokion, ilmoittaen että lahdessa niemen toisella puolella oli alus, todennäköisesti sotasoutu. Hän oli aikansa kuluksi kiivennyt mastoon ja sieltä nähnyt matalan niemen yli valojen tuikkivan ja niiden hämyssä laivan piirteet. Turja nousi heti, kiipesi mastoon ja totesi Taitsan tiedonannon oikeaksi Ja mikäpä muu alus se olisi kuin se sotasoutu, joka oli ajanut heitä takaa ja jonka oli täytynyt myöskin hakea suojaisaa satamaa.

— Me emme siis pääse siitä ilman taistelua, mutisi Turja. Ja taistelu on sittekin mahdollinen vaikka se ei olisikaan sama sotasoutu.

Saaren vuorissa pauhasi tuuli ja ulapalla kuuluivat vyöryvän yhä edelleen aallot. Kuinka kauan tätä säätä jatkuisi? — Sitä voi jatkua kauan. On tulossa kylmä vuodenaika. Nämä ovat syysmyrskyjä. Vaikka he pääsisivät tuolta soudulta pakoon, niin olisi heidän kenties viivyttävä kauan täällä saaren suojissa.

— Mutta me emme voi viipyä täällä päiviä, mietiskeli Turja. Meidän on lähdettävä kuitenkin myrskyyn ennemmin tai myöhemmin. Ja miksemme voisi lähteä mahdollisimman pian? Jätämme tuon soudun tuonne lahteen makaamaan. — — — Mutta heti ei voida lähteä. Miehistö on lopen uupunut. Se nääntyisi jo ensi ponnistuksissa. — — — Aamulla päivän valjetessa huomataan meidät sotasoudusta ja silloin emme pakene ilman taistelua. Ainoa menettelytapa olisi pujahtaa nyt vain johonkin toiseen lahteen. — — —

Turja herätti soutajain päällikön ja neuvotteli hänen kanssansa. Hän ei halunnut lähteä pohjoiseen päin pitkin rannikkoa, sillä se oli täynnä kareja ja hän ei tuntenut sitä tarkalleen. Etelämpää ei taas enää löydy suojaisaa lahtea. Maa kääntyy länteen jo tuon lahden takana, missä sotasoutu oli.

— Siispä ei ole muuta ratkaisua kuin taistelu, päätteli Turja itsekseen. Ja meidän on parasta suorittaa se tänä yönä, nyt heti.

Hän herätti Jorman ja ilmoitti, että heidän täytyy nyt ryhtyä sellaiseen tehtävään, jollaista kukaan Borealian mies ei ole koskaan suorittanut — heidän täytyy vallata Ekvatorian sotasoutu ja kukaties surmata ihmisiä.

— Meidän kansaamme vastaan, Jorma hyvä, on julistettu sota. Meidät aiottiin haudata luoliin Ekvatoriassa. Sotajoukkoja on lähetetty tai lähetetään surmaamaan kansaamme ja ajamaan loput jäätikölle. Tämä sotasoutu on matkalla luultavasti Uuteen Borealiaan, se ajaa meitä takaa tehdäkseen meistä sivumennen kalojen ruokaa. Meidän täytyy joutua kansamme luo ennenkuin Ekvatorian murhamiehet. Meidän on lähdettävä tästä lahdesta myrskyyn vielä tänä yönä. Mutta oma aluksemme ei kestä myrskyssä — meidän on vallattava tuo sotasoutu, joka loikoo tuolla lahdessa. Ajattelen, että menemme kannelle keinolla millä hyvänsä, esitämme suoraan sen päällikölle vaatimuksemme, että hänen on luovutettava soutu meille. Ellei hän suostu, otamme sen heiltä. Tällainen on tehtävä, lähteekö Jorma mukaan?

— Jos sopisi, niin panisin pari ehtoa, mörisi Jorma epäröiden.

Turja synkistyi:

— Antaa kuulua!

— Ensiksikin, että päällikkö koettaa järjestää asiat niin, ettei minun tarvitse mietiskellä mitään sukkeluuksia, ettei minun yleensä tarvitse tehdä runsaammin aivotyötä, vaan että minä saan hoidella vain niin sanoakseni tehtävän ruumiillista puolta, ja toiseksi, että päällikkö puolestaan avustaa minua sitte erään toisen sotaisen laivan valtauksessa, kun tullaan kotiin — jos niinkuin sattuisin saamaan napinreikiä vaatteihini.

— Jorma tarkoittaa Orman tyynnyttämistä, naurahti Turja.

— Niinpä niin.

Turja lupasi tehdä parastaan täyttääkseen molemmat ehdot.

— Jäänkö minä sitte tänne toimettomaksi? kysäisi Taitsa.

Turja salli hänen kernaasti olla yrityksessä mukana, jos hän sitä todenteolla tahtoi.

Ja niin taisteltiin ensimmäinen varsinainen taistelu Borealian ja Ekvatorian välisessä sodassa yöllä kaukaisen saaren lahdessa valtameren keskellä. Se oli lyhyt, mutta monessa suhteessa merkillinen.

Kolme miestä astuu venheeseen. He soutavat sotasoudun kupeelle.

— Ken siellä? kysytään soudusta.

— Mies, jolla on tärkeätä asiaa päällikölle, vastaa Taitsa puhtaalla
Ekvatorian kielellä.

— Ei päällikkö ota yöllä puheillensa tuntemattomia.

— On kysymys aluksenne kohtalosta.

Kuuluu liikettä kannelta, keskustelua ja kolinaa. Vihdoin laskeutuvat portaat.

— Henkenne menetätte, jos tämä on kujetta. Se mies, jolla on asiaa, saa tulla ylös.

— Me tahdomme tulla kaikki, emme jätä toveriamme yksin.

Taas neuvotteluja. Sitte ilmoitettiin, että se mies, jolla on asiaa, saa tulla peräkannelle, toiset keulaan.

— Olkoon menneeksi.

Päällikkö kävelee peräkannella. Turja esittää asiansa: hän vaatii, että tämä soutu luovutetaan hänelle. Päällikkö miehineen saavat siirtyä pieneen soutuun tässä lähistössä, ainoastaan soutajat jäävät.

Päällikkö tuijottaa häneen kuin mielipuoleen.

— Minä en oikein ymmärrä — — —.

— Sepä kummallista. Koetin esittää asiani kyllin selvästi. Me olemme matkalla Borealiaan. Myrsky yllätti meidät. Emme voi jatkaa edelleen pienellä soudullamme. Vaadin, että tämä soutu luovutetaan käytettäväksemme. Palautan sen täydessä kunnossa takaisin mahdollisimman pian.

— Hän on kuin onkin hullu, nauroi päällikkö. Viekää heidät takaisin veneeseensä!

— Meidän täytyy ottaa tämä alus väkivalloin, ellei muuten luovuteta.

— Keiden täytyy ottaa? Onko täällä jokin väijytys? Tiedättekö, että nyt on sota-aika? Tämä on sotalaiva. Tuo on sellaista puhetta, että se maksaa pian henkenne. Astukaa veneeseenne, minä sanon, tai — — — Miehet tähdätkää! Joko veneeseen tai kalojen ruuaksi!

Mutta heti kun sivulla oleva vartiasto nosti putkensa tähdätäkseen
Turjaan, vongahti keulasta salama ja vartiosto lysähti maahan.

— Minä kysyn nyt uudestaan luovutatteko? huusi Turja.

Mutta päällikkö ei enää kuunnellut häntä, vaan juoksi perään huutaen miehiänsä ampumaan roistot. Laivan keskiosasta alkoi paukkua molempiin päihin ja perästä leiskahteli tulta. Keula pysyi Jorman ja Taitsan hallussa, sillä jälkimmäinen oli heti ensimmäisen laukauksen pamahdettua hiipinyt sulkemaan keulasuojan luukun. Tässä suojassa nukkuvat sotilaat jäivät loukkuun.

Turja poistui salamannopeasti siitä, missä hän oli seisonut päällikköä puhutellessaan ja pian vongahtelivat hänen radioputkensa säteet peräsuojaman katolta yli laivan, kaikkialle. Jos olisi ollut valoisa, olisi leikki loppunut lyhyeen. Mutta nyt eivät Turja ja Jorma nähneet vastustajiaan vaan tähtäsivät vain heidän paukkujensa leimahtelun mukaan. He eivät uskaltaneet käyttää myöskään sellaisia salamoita, jotka olisivat lamauttaneet kerrassaan kaikki sillä puolella laivaa olevat, sillä he pelkäsivät osittain satuttavansa toisiinsa, osittain myöskin että säteet vaikuttavat aluksen rautaisiin osiin ja saavat aikaan vaurioita — — —.

Paukahteli enää vain silloin tällöin ja lopulta hiljeni kaikki.

Sekä Turja että Jorma olivat haavoittuneet lievästi. Taitsan tila oli arveluttava. Hän oli luukkua sulkiessaan saanut ruumiiseensa pari kuulaa.

Turja käski Jorman tuoda hänet peräkannen majaan ja lähti itse edellä lyhtynsä sytyttäen katsomaan hänelle tilaa. Tultuaan majaan jäi hän tuijottamaan pehmeistä hienoista patjoista valmistettua vuodetta majan sivuseinällä. Siinä lepäsi nainen — kaikesta päättäen kuollut tai tainnuksissa. Peite oli vedetty puoleksi syrjään ja toinen jalka kaartui sulavissa rytmeissä permannolle — ikäänkuin aikoisi hän nousta vuoteeltaan.

IX luku. Kotona.

Turja kulki Uuden Borealian esikunnan suojamassa edestakaisin ja kuunteli Karman selostusta:

— Olin varovaisuuden vuoksi pitänyt vahteja vuorella, josta voi kaukoputkella tarkastaa asuttuja alueita. Kaksi päivää sitte antoivat vartijat tiedon, että asutulla alueella liikehti suuria joukkoja tänne päin. Lähetin lisää tiedustelijoita ja käskin ottaa selvää mitä väkeä tulijat ovat. Tuli tieto, että ne ovat Ekvatorian sotajoukkoja. Aavistin pahinta. Käskin vuorella olijain palata alueemme rajalle ja siellä tiedustella, mikä on tulijain tarkoitus. Tästä joukosta palasi vain puolet. Muut saivat surmansa Ekvatorian sotaväen paukahtavista putkista. Tunnustan tehneeni suuren tyhmyyden kun en varoittanut heitä ja selittänyt heille tarkemmin, miten heidän tuli menetellä. Mutta luotin heidän johtajaansa, joka oli, niinkuin päällikkö tietää, neuvokas mies.

Tämän jälkeen pysäytin heti puolet tavallisista töistä, panin voima-asemat ja ladatut akkumulaattoritkin valmistamaan radioputkia ja maavetureja. Kokosin valiojoukon miehiä ja samosin sen kanssa Ekvatorian murhamiehiä vastaan. Tänä aamuna lakaisivat putkemme kaksi joukkoa maahan. Muut joukot pyörsivät hurjaa vauhtia takaisin ja vuorelta näimme heidän jatkavan matkaa vielä asutulla alueellakin. Kiirehdin ennen muita takaisin. Tullessa tapasin päällikön lähetin.

— Hyvä on, virkkoi Turja. Tämä merkitsee sitä, että nyt he tulevat vasta sitte kun tälle niemimaalle on siirretty suunnattomat määrät Ekvatorian sotaväkeä ja kun myöskin sotasoudut ovat valmiina hyökkäämään rannikollemme. Ne tuskin enää yrittävät yllätystä pienillä joukoilla. — — — Karma hyvä, meille tulee vaikeita aikoja. Ekvatorian hallitus on hirviö, joka ei hellitä ennenkuin siltä on mahti mennyt. Meidän on nyt varustauduttava julmaan taisteluun, helvetilliseen taisteluun. — — — Tämä on kerrassaan järjetöntä, se on kerrassaan eläimellistä! Meidät pakoitetaan ponnistamaan voimiamme murhataksemme mahdollisimman paljon ihmisiä! — — — Se on kamalaa taistelua, se on kamalampaa kuin mikään taistelumme lunta ja jäätä vastaan. Se ei kenties ole niin kovaa taistelua, mutta se on meistä vaikeampaa sen vuoksi että se on järjetöntä. Mutta ei auta muu. Meidän on sekin kestettävä. — — — Minä sanon Karmalle nyt tässä: meidän on voitettava Ekvatorian hallitus, meidän on pudotettava sen kädestä ruoska ja lyötävä se maahan.

Kutsu eduskunta koolle. Esitän sille merkilliset terveiset Ekvatoriasta, kuvaan aseman sellaisena kuin se todella on sekä kuulustan hyväksyykö se ajatukseni ja suunnitelmani.

Kun he olivat keskustelleet ja neuvotelleet varustautumisesta alkavaa taistelua varten sekä tapahtumista Uudessa Borealiassa ja Ekvatoriassa, kysyi Turja vihdoin:

— Tunnetko jo metsästäjäin paukkujen rakenteen? Me valmistamme niitäkin — mutta paljon parempia, sellaisia, jotka kantavat kauas ja joilla voidaan tähdätä pimeässäkin.

Karma ilmoitti tuntevansa.

— Mutta kieltä minä en ole jaksanut opetella sen vintiön kanssa. Tietääkö päällikkö mikä otus hän on — metsästäjäin päällikkö nimittäin? Hän on nainen — ja aika vintiö vielä naiseksi.

— Nainen? hämmästyi Turja.

— Varmasti.

— Mistä Karma sen tietää?

— Hän tappoi vartijansa ja aikoi paeta. Ajoin häntä takaa ja kun olin kaatanut hänet, kannoin hänet veturiin — — — Tunnenhan minä toki naisruumiin.

— Mutta — — — kantoihan Jormakin hänet metsästä eikä hän epäillyt mitään.

— Jorma — — —. No, hänelle on nainen samaa kuin Orma, ja jos hänen mukaansa arvostelee, niin — —

— Aivan niin, aivan niin, naurahti Turja.

— Olisin kernaasti ajanut koko muukalaisjoukon jo aikoja sitte metsään, mutta en tahtonut kuitenkaan tehdä sitä omin päin. Ajattelen, että nyt on välttämätöntä puhdistaa alueemme muukalaisista.

— Meitä vastaan taistelee, Karma hyvä, oikeastaan vain Ekvatorian vallasluokka. Sillä on käytettävänään eri kansoihin kuuluvista seikkailijoista ja pakkokeinoja käyttäen otetuista miehistä kokoonpantu sotajoukko, joka tottelee Ekvatorian hallitusta tottumuksesta, ruoskan pelosta ja muista sellaisista syistä. Mutta Ekvatorian orjuutetut kansat eivät meitä vihaa. Päinvastoin: heistä tulisi meille liittolaisia taistelussamme, elleivät he olisi kurjia, saamattomia, riitaisia raukkoja. Ekvatorian hallitus pelkää heitä, samoinkuin se pelkää meitä.

Kaikki muukalaiset eivät senvuoksi ole meille vaarallisia. Päinvastoin saattaa meille toisista, niinkuin esim. Taitsasta, olla suurta hyötyä. Mutta jos muukalaiset haluavat, saavat he mennä. Tahdon puhutella tuota päällikköä, tuota naista — — —.

Sotasoudussa satamassa on Taitsa vaikeasti haavoittuneena ja muuan Ekvatorian nainen heikkona sairaana. Lähetä taitavia naisia heitä hoitamaan — — —.

Hetken kuluttua astui sisään metsästäjäin päällikkö hiljaisena, ylpeänä.

— Olette surmannut Borealian miehen, kivahti Turja. Jos olisitte Borealian kansalainen tai vapaaehtoisesti tänne saapunut, niin tietäisi se sitä, että ilvekset saisivat ruokaa. Mutta kun olen tuonut teidät tänne väkivalloin, käsitän murhatyönne sen taistelun jatkoksi, joka suoritettiin metsässä meren rannalla. Saatte ehdottaa itse rangaistuksenne ja kun se on suoritettu, saatte vapaasti lähteä.

Puhuteltava oli kääntänyt selkänsä Turjalle ja tuijotti ulos. Turjan veri kuohahti. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja karjahti.

— Lakatkaa oikuttelemasta. Saatte helposti selkäsaunan, se on nähtävästi jäänyt kasvattajaltanne antamatta. Borealiassa ei ole tapana sietää naisten oikkuja. Meillä ei ole aikaa siihen.

Hän astui kuohuksissa oikuttelijan luo. Tämä käännähti nopeasti. He katsoivat toisiansa silmästä silmään. Oikuttelijan silmissä kiiluivat kyynelhelmet.

— Hm. Vai niin, vai niin.

Nyt oli Turjan vuoro katsella ulos.

— Hän saa mennä. Selvittäkäämme asia mahdollisimman pian. En tahdo enää pidättää vieraitani päivääkään, puheli Turja.

— Saanko siis valita rangaistukseni? lausui nainen melkein puhtaalla
Borealian kielellä.

Turja nyökäytti.

— Pyydän saada taistella ensimmäisten riveissä Ekvatorian sotajoukkoja vastaan. Riittääkö se?

Turja aikoi huomauttaa, että ensimmäisten riveissä taistelemista ei ole pidetty Borealiassa rangaistuksena, vaan kunniana silloin kun on ollut kysymys lumen ja jään voittamisesta ja että alkavassa taistelussa asianlaita on varmasti oleva sama. Mutta sitte hänestä tuntui joutavalta sanastelu tämän naisen kanssa tässä tällaisella hetkellä, jolloin sadat tehtävät häntä odottivat. Yksinkertaisinta on suoriutua hänestä mahdollisimman pian. Saakoon hän suorittaa taistelupaikoilla joitain sopivia tehtäviä, koska on niin tahtonut ja sitte menköön sen tiensä.

Nainen poistui ja Turja luuli unohtaneensa hänet.

X luku. Varusteluja ja pikku tapahtumia.

Oli se aika, jolloin ensimmäiset lumimyrskyt raivosivat Vanhassa Borealiassa. Turja oli tavallista levottomampi pohjoiseen jääneen kansanosan kohtalosta. Hän päätti lähettää kaiken uhallakin retkikunnan sen luokse. Muutaman kymmenen miehen poissaolo saattoi kyllä vaikuttaa ratkaisevastikin taistelun kulkuun täällä etelässä — mutta samoin heidän läsnäolonsa voi vaikuttaa ratkaisevasti taistelun kulkuun siellä pohjoisessakin. Hän ei voinut varmasti arvioida kumpiko taistelu vaatisi kipeimmin nämä miehet. Molemmat kansanosat kamppailivat henkensä edestä, kummallakin oli vastassansa säälimättömät hirvittävät viholliset. Mutta jo se seikka, että Turja itse oli täällä ja voi aina seurata taistelun kulkua, jännittää voimat äärimmilleen, taistella itse kymmenen edestä, jos kireälle kävi — jo se seikka pani hänet tekemään päätöksensä retkikunnan lähettämisestä. Sen tuli olla parhaista miehistä kokoonpantu, joka ainoan sen jäsenistä tuli osata johdattaa kansa jäätikön yli etelään, jos sen täytyisi äärimmäisessä hädässä lähteä matkalle ennenkuin etelässä olisi ratkaisu tapahtunut ja maa avoinna tulijoille. Retkikunnan tuli osata johtaa myöskin taistelua Ekvatorian sotajoukkoja vastaan, jos vaeltava kansa ennättäisi jäätikön yli, ennenkuin Ekvatorian joukot olisivat karkoitetut tältä niemimaalta.

Turja tunnusti itsellensä, että hän on tuskin milloinkaan toiminut niin epämääräisillä perusteilla ja niin häälyviä olettamuksia rakentaen kuin nyt lähettäessään tämän retkikunnan. Mutta sittekään hän ei voinut olla sitä lähettämättä.

Tämän retkikunnan päällikön valinta oli sangen vaikea tehtävä.

Oikeastaan olisi pitänyt lähettää Karma. Silloin Turja olisi voinut suhtautua asiaan jokseenkin yhtä rauhallisesti kuin jos hän olisi lähtenyt itse. Mutta Karma oli toistaiseksi kaikkein kykenevin johtamaan taistelua täällä etelässä, jos Turja tavalla tai toisella joutuisi pois johdosta. Ja kun tämä täällä oli tällä kertaa päärintama — ei Karmaa voinut lähettää.

Jorma ei taas tullut kysymykseen Orman ja aivojensa vuoksi.

Tehtävä annettiin Turmalle. Hän sai valita itsellensä parhaita miehiä, jäätikönkulkijoita, sai täyden vallan varustaa retkikuntansa miten parhaiten osasi ja lähdettävä hänen oli heti kun myrskyt jäätiköllä hellittäisivät.

Hän sai vietäväkseen Turjan miehekkäät terveiset kansalle, sekä sellaiset ohjeet, että he eivät saa kuolla sinne pohjoiseen. Jos he voivat, on heidän ponnisteltava vielä vuosi. Silloin luulee Turja voivansa tulla noutamaan heidät vapaaseen ihanaan maahan, jossa on ilo elää. Täällä on tarpeeksi lämpöä, täällä on ravintoa. Täällä jo voima-asemat jymisevät, työlaulut raikuvat ja kansalla on joka päivä hetkinen lepoon ja nuorilla leikkiin. Täällä on niinkuin siellä Borealiassa oli niinä aikoina, joista meille vanhat kertoivat kun me olimme lapsia.

— Me muistelemme joka päivä teitä siellä pohjoisessa, me toivomme, että saisimme pian olla taas kaikki yhdessä. Me ajattelemme joka päivä, miten raskas lienee tämä päivä veljille ja sisarille pohjoisessa, ketä kutsuu siellä tänään kuolema. Me näemme aina silmiemme edessä sen maan, jossa menneet polvet, esi-isämme nukkuvat — nyt jo suurimmaksi osaksi jäätikön alla — ikuista untansa, jossa jäätikkö hautaa työkentän, leikkikentän toisensa perästä, jossa veljemme ja sisaremme vielä hoitavat viimeistä kansamme perintöä.

Mutta me emme kadu lähtöämme siitä maasta, Me tahdomme luoda tänne uuden Borealian.

Niinkuin lumi ja jää on vallannut entisen maamme, niin yrittävät omituiset järjettömät ihmiset valloittaa uuden maamme ja ajaa meidät jäätikölle kuolemaan. Mutta niinkuin lumi ja jää voittivat meidät, niin aiomme me voittaa nämä ihmiset. Heidän apunansa eivät ole Avaruuden voimat, niinkuin ne olivat entisten vihollistemme apuna.

Vuoden kuluttua, niin uskomme, on täällä maata vaikka kymmenelle Borealian kansalle — kaikille sellaisille kansoille, jotka osaavat tehdä työtä, jotka kunnioittavat työtä ja sitä, joka tekee työtä, jotka ymmärtävät, että työ on elämän perustus ja että sen mukaan on siis yhteiskunta rakennettava. Sen sijaan ei täällä vuoden perästä ole enää nykyisiä vallanpitäjiä, jotka ovat unohtaneet, että energia, joka ei tee työtä, ei voi hallita työtä tekevää energiaa, vaan hävittää jälkimmäinen edellisen. Toivomme, että voitte taistella siellä vuoden ja varustautua sillä aikaa matkalle. Vuoden kuluttua tulee täältä suuri retkikunta ja tuo matkavarusteita. Me täällä valmistamme juhlan, sillä me riemuitsemme teidän tulostanne suuresti. Kun suuret radiosäteet vongahtelevat taivaalle lähimmiltä nunatakeilta, lähtevät täältä veturimme teitä vastaan, veljet ja sisaret, ja riemukulussa saatamme teidät uuteen maahan.

Ja sitte olemme vahvat taistelemaan yhdessä viimeistä ja suurinta taisteluamme Avaruuden valtoja vastaan.

Toistaiseksi emme ole saaneet Ekvatoriasta mitään apua aurinkokunnan kohtalon tuntemiseen. Luulemme kuitenkin saavamme selville tämän ongelman sitte kun lähin taistelu on ratkaistu.

Mutta elleivät veljet ja sisaret katso viisaaksi viipyä vuotta entisessä maassamme, niin lähtekää jäätikölle ja tulkaa tänne. Lähetämme sinne parhaat jäätikönkulkijat, jotta he voivat johtaa matkaa, jos tarvitaan. Lähemmät tiedot antaa Turma. — — — Retkikunta sai mukaansa tavattoman joukon lyhyitä karuja viestejä, joissa syvällä humisi Borealian kansan miehekäs kaipaus. Niiden joukossa oli myöskin Turjan kirje Urjalle. Se juhlallisen vakava tunne, joka ei milloinkaan ollut päässyt pälehtimään pinnalla heidän ollessaan toistensa rinnalla, oli vihdoin purkautunut tähän kirjeeseen, sen lyhyihin kömpelöihin, tunnepitoisuudeltaan alkuvoimaisiin lauseisiin.

Ja niin lähti Turman joukko, jättäen kansansa suuren rynnistyksen aattona. Kansa oli täten jakautunut kolmeen osaan. — Mikä oli oleva kunkin osan kohtalo?

Kansa Uudessa Borealiassa oli päättänyt pitää maansa ja puolustaa sitä kaikin voimin. Ja tämä "kaikin voimin" merkitsi oikeastaan enemmän kuin kaikin voimin. Lepohetket lopetettiin, säilytettiin vain tarkalleen sellainen yöuni, että kansan työtarmo pysyi korkeimmillaan. Kaikki tavalliset työt jäivät naisten ja lasten huoleksi. Miehet valmistivat vetureja, radioputkia, siirrettäviä voima-akkumulaattoreja, joihin varastoitiin energiaa niin paljon, että puolessa päivässä voitiin sitä siirtää maan äärestä toiseen, pienen vuoren polttamiseen ja sulattamiseen tarvittava määrä. Turja suunnitteli uusia suuria paukahtavia putkia, lähtien ekvatorialaisilta vallatuista, joiden tähtäimet kiiluivat omalla valollansa pimeässä ja jotka kantoivat pari kolme tuhatta mittaa. Karma harjoitti osaston miehiä niitä käyttämään. Lyhtyjä ja valonheittäjiä valmistettiin tukuttain. Ja sitte alettiin valmistaa omegametallia, josta tehtäisiin niin vahvoja panssaripukuja, että Ekvatorian rautaputket eivät tekisi niihin reikiä.

Toiset voima-asemat lähettivät energiansa rannikolle, missä rakennettiin sotasoutuja. Koneet surisivat, vasarat paukkuivat ja maaveturit pyyhkivät pitkin teitä. Joukkueet marssivat harjoituksiin ja harjoituksista pois, radiosäteet vongahtelivat ja radioputket paukkuivat. Rannassa opettivat Ekvatoriasta tulleen sotasoudun soutajat alusten soutamista, ohjaamista ja purjehdusta. Ruokavaroja varastoitiin, joukkueet kulkivat metsästämässä aina jäätiköllä saakka.

Päivä päivältä toivat tiedustelijat tietoja Ekvatorian sotajoukkojen noususta niemimaalle. Vasta neljännes lienee perillä, yhä uusia kuljettivat laivat sulan vyön kaikista osista.

Määrätyt tiimat päivässä työskenteli Turja apulaisineen suuressa keksinnöille pyhitetyssä laboratoriossa. He uurastivat sovelluttaakseen akkumulaattorien energian kuljettamaan aluksia. Oli tehty kokeita soutavalla, työntävällä ja pyörivällä koneistolla. Vihdoin lopetettiin kokeilut, kun ei ollut enää aikaa kehittää keksintöä pitemmälle, kahden potkivan potkurin koneistoon. Ne sovitettiin keulaan ja perään ja yhdistettiin kaksivartiseen vipuun aluksen keskessä, mihin vipuun voimakone vaikutti. Ne olivat vesilinnun räpyläjalan tapaisia, avautuen ja ottaen eteensä vesipinnan silloin kuin liikkuivat taaksepäin ja työntäen alusta siis eteenpäin ja sulkeutuen liikkuessaan toiseen suuntaan. Ja kun perässä olevan potkurin työntö ja keulassa olevan veto tapahtuivat täsmälleen vuorotellen, kulki alus tasaisesti. — Tämän jälkeen rakennettiin vain tällaisella koneistolla varustettuja aluksia ja niihin harjoiteltiin miehistöt.

Sitte alettiin suunnitella sellaista veturia, joka kulkisi maalla ja vedessä ja olisi panssaroitu sekä kauas kantavilla rautaputkilla varustettu. Sellainen valmistuikin ja muutamia sen mallisia valmistettiin taistelun kestäessä.

Jokainen voiman pisara, jokainen liike, jokainen sana, jokainen ajatus tähtäsi voittoon — vaikka yhä uusia laumoja laskettiin Ekvatorian laivoista Borealian niemimaalle. Joka päivä sai Turja tiedon niiden lukumäärästä.

Hän ajatteli kerran, että he voisivat tuhota nämä joukot ennenkuin kaikki olisivat saapuneet ja ennättäneet piirittää Borealian. Mutta toiselta puolen hän tiesi, että hänen kansansa lähtisi sangen vastenmielisesti tuhoamaan näitä joukkoja varsinaiselle Ekvatorian alueelle. Se mieluummin taisteli raskaimmankin taistelun oman alueensa rajoilla. Toiseksi voisi Ekvatoria ehkä heittää laivoilla suuret sotavoimat Borealian alueelle ja tehdä siellä tuhoja pääjoukkojen ollessa etelämpänä. Kolmanneksi ei Borealian joukoilla, jos ne lähtisivät oman maansa rajojen ulkopuolelle, olisi käytettävänään maansa voimalähteitä ja kaikkia muita apuneuvoja. Kansan voimakeskus oli kuvaannollisessakin mielessä täällä, täällä olivat sen juuret, joilla se imi maasta voimaa.

Neuvoteltuaan esikuntansa ja eduskunnan kanssa päätti Turja sittekin odottaa vihollisia oman maan rajoilla.

Suunniteltiin luonnon suomia etuja hyväksi käyttäen sinne täydellinen puolustusjärjestelmä. Rakennettiin teitä, dynamoja, asetettiin paikoilleen suurimmat akkumulaattorit, padottiin rajajokia järviksi, valmistettiin tähystys- ja ampuma-asemat, puheluasemat, kuuntelusemaforit j.n.e.

Vähitellen muodostui Uudesta Borealiasta jättiläiskoneisto, jota kuitenkin voitiin hoitaa parillakymmenellä koskettimella keskuksesta. Näitä koskettimia soittelemalla voitiin syytää tulta ja surmaa Borealian rajoilta kaikkiin ilmansuuntiin, voitiin panna liikkeelle kymmenet laivat ja sadat veturit ja tuhannet miehet. Kaikkialta lensivät tiedot tähän keskukseen, kaikkialle voitiin sieltä silmänräpäyksessä käskyt lähettää. Borealia oli kuin suuri meressä kelluva maneetti. Se loisti, värähteli ja oikoi tuntosarviaan, sillä oli suuri satojen hermojen yhteinen solmu, keskus, ja jos sieltä annettiin käsky, alkoi elimistö suihkuttaa ympärilleen — ei vettä — vaan tulta ja voimaa.

* * * * *

— — — Taitsa oli ensi kerran jalkeilla sotasoudun kannella. Raikas, hiljainen tuuli puhalteli mereltä, metsä humisi lähistössä, satamassa paukkui, surisi ja sihisi. Miehet huutelivat toisilleen ja silloin tällöin pyrähti veturi tieltä satamaan ja taas takaisin. Lahdella kulki alus, mastossa Borealian merkki: punaisena hohtava ellipsoidi. Taitsa ihmetteli — hän ei nähnyt airoja ja laiva kulki kuitenkin nopeasti.

Sotasoutu kellui rauhallisesti ja aurinko paistoi kuin himmeän harson läpi, lämmittäen kuitenkin tuntuvasti. Taitsa istahti penkille keulakannella ja heittäytyi muistelmiensa, tunnelmiensa ja kuvittelujensa valtaan. Hänellä oli se lahja, joka Borealian kansalta näytti puuttuvan, nimittäin elää tuokioittain voimakasta kuvittelujen ja niitä seuraavien tunnelmien elämää, soudella mielikuvien ulapoilla. Hän oli ihmeekseen huomannut, että kun hänen ruumiinsa imi parantumisen alkaessa ravintoa, niinkuin kuiva sieni nestettä, niin että hän ihan hikosi kiihtyvästä palamisesta, niin samalla hänen mielensä leiskahteli kuin nuoren pojan. Hän rakasti, vihasi, kaipasi ja kaihosi useina päivinä, niinkuin kuohukkaimmassa nuoruudessaan. Tuntui kuin hänen sielunelämäänsä kehittyisi nopeasti samat asteet kuin kerran luonnollisen kasvunsa varrella: avuttoman kyynelöivän lapsen asteelta tunteilevan ja kuohuvan nuorukaisen asteelle, ja nyt hän oli jättämäisillään tämän herkän kauden ja tulemassa jälleen mieheksi.

Satamassa hajusi veistetty puu, alusten sivelypihka ja niiden tulisijojen torvista tuleva savu. Lahden hiljaiset pienet laineet sädehtivät auringon valoa ja alukset suuntasivat matkansa kauas tasaisen taivaanrannan taakse. — — — Kaikki tämä palautti hänen mieleensä erään toisen sataman kaukana maapallon toisella puolella, jonka äärellä hän oli viettänyt elämänsä huolettomimmat ja iloisimmat päivät. Oli juostu toisten poikien kanssa pitkin meren rantoja, oli leikitty satamassa, oli tehty tuttavuutta kaikkien laivojen ja niiden miehistön kanssa. He tunsivat joka ainoan tässä satamassa käyvän soudun, sen puutteet ja vahvat puolet, miten se kulki tyynellä, oliko se aallolle nouseva, kiikkuiko se, miten se lastissa kesti myrskyä j.n.e. — Sataman haju ja melu oli hänelle tuttua ja kotoista, se teki hyvää mielelle. — — Hän muisti, miten oli nuorukaisena kaihonnut kauniina päivinä aavalle merelle tasaisen taivaanrannan taakse. Siellä oli hänen mielikuvituksensa kaunis maailma, mereen vaipuvien laivojen mastoista liehuttivat hänelle hänen omat mielikuvansa ja houkuttelivat lähtemään.

Ja sitte hän kerran lähti. Hän kulki Ekvatorian ristiin rastiin ja pysähtyi lopulta sen toiseksi suurimpaan asutuskeskukseen. Siellä hän varttui mieheksi, oppi tuntemaan olot ja sen pohjattoman kurjuuden, missä hänen oma kansansa oli sekä sen turmeluksen, mihin vallassääty oli vajonnut ja mihin se veti perässään orjansakin.

Tuli sitten mietiskelyn, salaisten keskustelujen, liittojen ja salaliittojen aika. Hän muisti ne sadat poikamaiset suunnitelmat, joita näissä liitoissa valettiin Ekvatorian hallituksen kukistamiseksi. Ne olivat poreita, jotka nousivat pinnalle syvällä kärsivien kansojen vavahduksista, mutta ne hajosivat heti todellisuuden ilmakehään kohottuaan. Ainoa tulos oli muutaman kymmenen miehen karkoitus jäätikölle, niiden joukossa hän, Taitsa.

— Kummallinen on elämä tämän tähden pinnalla, mietiskeli Taitsa. Tulen tänne, touhuan hetken, painun kuoloon. Ympärilläni ystävät katoavat niinkuin unennäöt, joiden kanssa olen hetken seurustellut. Yksi kuolee kotonansa kurjuuteen, toisen nielee meri, kolmannen korjaa Ekvatorian teloittaja. — — — Sitte tulee minun vuoroni. Poistun kenenkään kaipaamatta, kukaan ei jonkun ajan kuluttua tiedä, että minä olen ollut olemassa. Sukupolvet käyvät tomuni ylitse, uudistavat saman kiertokulun ja painuvat maaemon syliin. — — — Ja kun kaikki loppuu, ei edes yhden elektronin värähdys avaruudessa osoita meidän olleen olemassa.

Ihmeellinen arvoitus on tämä elämä. Ja kaikesta päättäen alkaa se minun kohdaltani olla ohi. Alan käydä vanhaksi. — — —

Muisteltuaan täten menneitä tapahtumia, palasi hän vihdoin nykyisyyteen ja hänelle johtui mieleen, että tässä sotasoudussa pitäisi olla sairas nainen, Ekvatorian vallassäädyn nainen, jota oli hoidettu perämajassa samaan aikaan kun hän häälyi elämän ja kuoleman välillä keulamajassa. Ken hän mahtaa olla? Ja kuinka hän oli tähän laivaan joutunut?

Hän tunsi joukon Ekvatorian vallassäädyn naisia, olisipa omituinen sattuma, jos tapaisi täällä jonkun heistä.

Entäpä jos olisi Oila täällä. Hänellä oli sukunsa virheet: kylliksi kyynillisyyttä, kylmää niljakasta tarmokkuutta valloitellessaan ja hyljätessään miehiä, hän saattoi olla keskustelussa terävän ilkeä. Mutta pohjalla hänessä oli haudattuna vakavuutta, joka ei tullut esille koska sitä ei mikään tehtävä kysynyt, koska sitä pidettiin naurettavana. Se paljastui muutamia kertoja sen jälkeen kun Taitsa oli, niinkuin Oilalla oli tapana sanoa, onkinut itsellensä huonon ystävän merestä — pelastanut nim. Oilan eräässä haaksirikossa. Hän kävi silloin tällöin Taitsan takuulla heidän kokouksissaan — ja varma oli Taitsa siitä, että hän ei heitä ilmi antanut.

Kun hän sattui sille tuulelle, purki hän koko kärsimyksensä ilmoille, hän kuvasi terävin kirskuvin lausein Ekvatorian elämän, hän arvosteli säälimättä kaikki mahtimiehet, hän pilkkasi naisia, "rakastavia koneita", jotka valitsivat rakkautensa esineet "lemmen mittojen" mukaan, hän kirosi sukunsa ja syyti orjakansojen silmille halveksunnan ryöpyn — ja sitte hän meni kotiinsa eikä tahtonut tietää koko maailmasta moneen päivään.

Mutta on mahdotonta, että Oila olisi täällä. Hänen kerrottiin muuttaneen maapallon toiselle puolelle heti kun kuulustelut olivat päättyneet ja näytti varmalta, että salaliittolaiset tuomittaisiin jäätikölle.

— — — Mutta jos hyvinkin on Heljä, omituinen ilmiö säädyssään, joka, niinkuin hän sanoi, tahtoi soittaa elämän kaikki asteikot. Hän liikkui hienoimmissa piireissä, kun sille tuulelle tuli, lasketteli siellä sukkeluuksia ja teki tekosia, joista säädylliset aivan kauhistuivat. Sitte hän läksi kuljeksimaan päämäärättömästi, tehden tuttavuuksia kenen kanssa sattui, aivan valikoimatta. Hän nimitti tätä "eläväksi arpapeliksi" ja nautti siitä. Merkillisyytenä kerrottiin, että hän ei valloitellut miehiä eikä myöskään suostunut valloitettavaksi. Taitsaan hän osui pahki siten, että hän oli ajaa eräällä matkalla Taitsan jalat murskaksi, kun tämä nukkui tien vieressä. Hän otti hänet vaunuihinsa ja tunnusti myöhemmin tällöin saaneensa pienenlännän voiton arpapelissään.

Tunsihan Taitsa Ekvatorian vallassäädyn naisia useitakin — toiset kauempaa toiset lähempää, He olivat tavallaan mielenkiintoisempia, kuin Ekvatorian vallassäädyn miehet. Sillä kun miehet alkavat palvella lemmen hengetärtä, ovat he täydellinen rappeutumisilmiö luonnossa, valmis pois heitettäväksi. Kun naiset palvelevat tätä hengetärtä, tekevät he vain paheen siitä, mikä on aiottu heille hyveeksi.

— Mutta kuka ihme mahtanee olla hän tuolla perämajassa?

Taitsa ei voinut vastustaa uteliaisuuttansa vaan päätti käydä tervehtimässä kohtalotoveriansa. Hän asteli peräkannelle ja avasi majan oven. Hän huudahti hämmästyksestä. — Siellä istui patjoihin nojaten kalpeana Sonja Ounantytär!

— Kas vain, hän hymyili raukeasti, hiukan ivallisesti ja nousi patjoilta. Siinähän vihdoinkin tulee liittolaiseni, avustajani. Olen odottanut teitä täällä monta päivää. Täällä on niin hirvittävän ikävä. Mikä kylmä ja jörö kansa! Kaikki käy täsmälleen, oivallisesti kuin kone. Mutta kaikki on hirvittävän vakavaa! Kiitos, että tulitte! Petkuttajakin on tänne tervetulleempi kuin joku noita mörköjä. Uh! Onko se meidän Turjammekin samanlainen. Siinä tapauksessa olemme nähneet turhaa vaivaa, rakas liittolaiseni.

— Olen tosiaankin hämmästynyt tavatessani neiti Sonjan täällä. Ja tunnustan, että tunnen itseni hiukan noloksi, vaikka pidänkin tekoani aivan oikeana. Se teko olisi voinut jäädä tekemättäkin, sillä olisihan meidän pitänyt tietää, ettei Turja pysy Ekvatorian vankikopeissa, varsinkin kun suuret tehtävät odottivat häntä täällä.

— Jättäkäämme syytökset ja puolustukset, vilkastui Sonja korjaten pukuansa ja vapauttaen jalkansa peitteestä. Mutta sanokaa minulle nyt kerta kaikkiaan, mikä tämä tällainen kansa on? Ja miten ihmeessä vallattiin minun laivani?

— Onko tämä neiti Sonjan laiva? ihmetteli Taitsa.

— On ja ei. Saatuani tiedustelijoiltani sanoman, että kulkuriliittolaiseni olikin petturi — — — älkää pahastuko, sanokaamme: näytteli kahta jopa kolmeakin osaa, ja että hän oli lähdössä merelle juuri sen miehen kanssa, jonka minä tahdoin huostaani, niin esitin Ekvatorian päällikölle, että saisin sotasoudun ajaakseni takaa pakenevaa. Pyyntööni suostuttiin. Lopun kai tunnette. Mutta vastatkaa nyt minun kysymyksiini!

— Te kysyitte — — —? Taitsa katseli pienestä akkunasta itsekulkevaa soutua lahdella.

— Aluksi kysyin vain, mitä ihmisiä nämä oikein ovat, mikä kansa tämä on. Siellä kotona puhuttiin vain, että taasen on yksi kansa tullut Ekvatoriaan. Mutta minusta näyttää, että tästä kansasta ei voi puhua sillä tavalla, vaan pikemminkin, että nyt on tullut alueellemme se kansa, josta suuri henki meitä varjelkoon.

— Niin.

Taitsa kääntyi päin Sonjaan, joka pyöritti kiihkeästi kaulastansa riippuvaa koristetta ja odotti vastausta.

— Epäilemättä tämä kansa on peljättävin mitä koskaan on Ekvatorian alueelle saapunut.

Koriste pysähtyi Sonjan kädessä ja kului hetkinen ennenkuin tuli vakavasti:

— Luuletteko niin!

— Olen varma siitä.

— Mutta mitä se sitte aikoo? Koriste alkoi taasen pyöriä. Sanokaa!

— Se aikoo elää.

— Sitäkö vain! Sehän on kovin kilttiä. Eläväthän muutkin Ekvatoriaan tulleet kansat.

— Sanooko neiti Sonja sitä elämiseksi?

Taas pysähtyi koriste ja syntyi vaitiolo.

— Kuinka niin?

— Jos neiti Sonja ja hänen kansansa olisivat Ekvatorian muiden kansojen asemassa, niin sanoisitteko, että se on elämistä. Eiköhän se tuntuisi kuolemalta.

— Te siis tarkoitatte, että tämä Borealian kansa aikoo elää samalla tavalla kuin minun kansani.

Taitsa nauroi:

— En suinkaan. Päinvastoin luulen, että tämä kansa ei ikinä voi elää niinkuin neiti Sonjan kansa. Ehkä sitte, jos se saa tuhannen vuotta rappeutua työttömänä, ilman todellista olemassaolon taistelua.

— Se on pahasti sanottu minun kansastani, kovin pahasti. — Sonja mietti. — Hm. Ehkäpä, ehkäpä Te olette osittain oikeassa, Mutta vielä en ole kuullut, mitä Te luulette tämän Borealian kansan sitte todella aikovan.

— Se aikoo elää niin kauan kuin maapallolla suinkin voi elää.

— Te jyrisette tuon, niinkuin jonkin kamalan asian. Mitä peljättävää siinä olisi meille? Saahan sitä aikoa elää kuinka kauan tahansa. Mutta mitä se aikomus sitte merkitsee? Mikään ei estä elämästä.

— Eikö estä? Muistakaa mitä sanoin Ekvatorian orjakansoista.

— Muistan, muistan. Niinpä niin. No, jos siltä kannalta — — —. Mutta minä olinkin sitä mieltä, että tämän kansan olisimme voineet antaa asua rauhassa maapalaansa.

— Ja kuitenkin lähditte ensimmäisenä sitä vastaan taistelemaan! —
Taitsa nauroi. — Se on suloista naisellista johdonmukaisuutta!

— Suu kiinni, tulistui Sonja. Älkää suvaitko laskea pilaa. Tiedättehän Te, rakas liittolaiseni, ketä vastaan minä halusin taistella. Kansasta minä viis, hymyili hän, tahdoin valloittaa vain yhden miehen. — — — Minä olin tosiaan sitä mieltä, että tämä sota on turha. Olisimme antaneet tämän kansan asua rauhassa maatansa. Tämän hirmuisen kansan, joka aikoo elää maailmanloppuun saakka! Olisimme sanoneet, että eläkää suuren hengen nimessä! Entä sitte?

— Mutta on voimia, jotka eivät anna kansojen elää rauhassa. Niihin ei Ekvatoriassa kiinnitetä mitään huomiota. Mutta tämä kansa tuntee ne. Ja se aikoo taistella niitä vastaan.

— Ja mitä ne ovat?

— Lumi ja jää.

— Mutta nehän ovat kaukana.

— Ne tulevat kenties pian lähelle.

— Kuinka, luuletteko niin?

— On tosiaan käsittämätöntä, että Ekvatoria elää niinkuin ei mitään olisi tulossa. Ja kuitenkin on todennäköisesti tulossa merkillisiä tapahtumia.

Taitsa oli noussut, kiihtyi ja käveli edestakaisin.

— Sonja neiti kysyy, mikä tämä kansa on ja mitä se aikoo. Minä en oikeastaan tiedä mitä se aikoo. Mutta minä luulen tietäväni, mitä sen tulisi tehdä ja minkä se todennäköisesti on tekeväkin. Sen on otettava käsiinsä johto Ekvatoriassa, sen on johdettava taistelua ratkaisevimmalla hetkellä, silloin kun ihmiskunnan, koko tähtemme kohtalo ratkaistaan.

— Te puhutte kummallisia asioita, merkillisistä tapahtumista, ratkaisevista hetkistä, tähtemme kohtalosta.

Sonja asettui Taitsaa vastapäätä.

— Nyt Te ette pääse käsistäni ennenkuin olette pusertanut itsestänne viimeisen pisaran koko totuutta. Kas niin. Alkakaa!

— Hyvä. Minä sanon koko totuuden.

Ja Taitsa kertoi kaiken sen, minkä hän oli Borealiassa kuullut Avaruuden Hirviöstä, maapallon kohtalosta, lumesta ja jäästä, kosmillisesta tomusta ja meteoreista. Hän huomasi ihmeeksensä eläytyneensä Borealian kohtaloihin, ajatuksiin ja tämän kansan taisteluihin niin, että hän kertoi elävästi ja voimallisesti. Sairasvuoteelta noussut elimistö lämpeni ja hehkui ja sanat valuivat yhä tunnepitoisempina ja tulisempina.

— Tämän tähden ihmiskuntaa odottavat arvaamattomat kohtalot. Onko tullut hetki, jolloin elämä sammuu tämän tähden pinnalta ja tähti itse uppoaa Avaruuden alkuhehkuun uudestaan valettavaksi, sulaa ja antaa aineksia uuteen maailmaan, jolla äärettömien ajanjaksojen kuluessa elämä kukkii paremman, kauniimman kukan kuin tämä elämä täällä? Onko Avaruuden kaikkeus tuominnut meidät, jotka emme ole totelleet sen salaisia järkähtämättömiä lakeja, vaan olemme ne hukanneet aavistustemme piiristä? — Kaikki riippuu Borealian kansasta! Se on ainoa kansa, joka voi noutaa armon Avaruuden valloilta ja pelastaa elämän tällä pallolla. Se on paennut Ekvatoriasta kauan sitte, säilyttänyt terveet, ankarat tavat ja lujat ruumiit ja aivot. Se on painiskellut pohjoisessa satoja vuosia lunta ja jäätä vastaan — se on valmistunut ottamaan käsiinsä johdon tällä tähdellä, se on valmistunut uudistamaan ja järjestämään Ekvatorian elämän, se on valmistunut johtamaan taistelua silloin kun vastaamme tulee Avaruuden Hirviön ratkaisevin kohta.

Tämä kansa on jäyhä ja karu. Kun se lähti Borealiasta toimivat sillä vain määrätyt hermot — se ei lempinyt, se ei laulanut, se ei iloinnut eikä surrut, se ainoastaan ponnisteli. Se osa kansasta, joka jäi jälelle, on vieläkin samanlaista. Tämä osa täällä on kuin nuortunut. Sehän rakastelee, laulaa ja iloitsee. Mutta jokainen heistä tuntee kuitenkin aina yhden ilon, nimittäin nähdä päämäärä, yhteinen päämäärä ja ponnistaa siihen yhteisin voimin, ajatella selvästi ja käyttää energiaa tuhlaamatta sitä pisaraakaan hajanaisiin itsekkäisiin yrityksiin.

Jospa Te, neiti Sonja, näkisitte ja käsittäisitte, mitä kaikkea tämä kansa on saanut aikaan. Sillä on siellä pohjoisessa asunnot omegametallia, valoisat ja tilavat, kasvitarhat lumen ja jään keskellä, voima-asemat jättiläiskokoiset, joissa se muutti joen ja tuulen energian johtuvaksi ja säteileväksi energiaksi. Ajatelkaa! He hallitsevat täydellisesti säteilevää energiaa, heitä palvelevat elektronit ja emanatiot! He valmistavat suurimman osan ravinnostansa kemiallisesti mineraleista. Heidän kasvatuksensa on järjestetty nerokkaan yksinkertaiseksi, melkeinpä koneelliseksi, käyttäen hyväksi kaikkia energian hallitsemisen taitoja. Heidän yhteiskuntansa on satojen vuosien taisteluissa valautunut sellaiseksi kokonaisuudeksi, että sillä tuntuu olevan ikäänkuin hermot kaikkialla ja yhteinen hermokeskus. Ajatelkaa: heistä oli käsittämätöntä, että täällä Ekvatoriassa toiset ihmiset saattavat kuolla puutteeseen ja kurjuuteen sillä aikaa kuin toisilla on yltäkyllin! — Taitsa oli kävellyt edestakaisin. Nyt hän huomasi, että Sonja oli noussut ja seurasi kiihkeästi hänen kuvaustaan. Hän oli sairaan ja kuumeisen näköinen.

— Mutta nyt me lopetamme, mehän olemme vielä sairasvuoteelle kuuluvia.

Hän pakotti Sonjan istuutumaan.

— Te ette ole vielä kertonut, miten minun laivani vallattiin, kuiskasi
Sonja, katsellen melkeinpä kauhuissaan Taitsaa.

— Siinä ei ole paljon kertomista. Se oli kyllä merkillinen ottelu, mutta suoritettiin sangen nopeasti. Ja Taitsa kertoi.

— Katsokaas. Nämä ihmisethän voivat putkiensa salamoilla tuhota kokonaisia sotajoukkoja. Ekvatorialla on suunnattomat sotavoimat. Niitä kuuluu keräytyvän niemimaan eteläosaan kuin suuria myrskypilviä. Mutta täällä myöskin varustaudutaan, tämä kansa aikoo voittaa tämän sodan.

Te sanoitte, että tämä on jörö kansa. Sen voitte ymmärtää, kun ajattelette, että se on pakotettu järjestämään yhteiskuntansa suureksi murhakoneistoksi — tämä kansa, joka pitää murhaa ja itsemurhaa kaikissa muodoissaan kaikkein luonnonvastaisimpana tekona. Se valmistuu tällä kertaa mielestään hirvittävämpään taisteluun kuin milloinkaan ennen.

Ajatelkaahan. Nämät ilmassa yöt päivät vonkuvat ja paukkuvat meteorit ovat varoittavia terveisiä siltä Avaruuden massalta, joka kohtalomme ratkaisee ja jota kohden me kuljemme päivä päivältä kiihtyvällä nopeudella — ja kuitenkin valmistuvat ihmiset täällä vielä surmaamaan toisiansa joukottain. Eikö se ole järjetöntä?

— Sitä se on, kuiskasi Sonja. Ja häntä puistatti.

— Nyt pian vuoteeseen. Olisipa kaunista, jos tappaisin Teidät jutuillani.

— Ei niin, ei niin, puheli Sonja hiljaisesti. Oli hyvä että tulitte ja hyvä että puhuitte — — — Mutta minun täytyy tosiaankin levätä. Tämä on jotain, jota en ole koskaan tiennyt tai kokenut. Tämäpä on kummallista, hirveätä, suurenmoista — — —. Puhumme toistekin. Näkemiin, rakas liittolaiseni! Voisitte kuitenkin sanoa seuraavalla kerralla minulle nimenne.

* * * * *

Varustelut jatkuivat — viimeiseltä yötä päivää. Tuli pimein aika ja myrskyjä jatkui. Toisinaan taasen kosmilliset kappaleet pitivät helvetillistä melua ilmakehässä ja taivas oli yhtenä tulimerenä. Kansa puhui "vihaisista naapureista" Avaruudessa ja maanpinnalla. Se rinnasti aivan luonnollisesti Ekvatorian ja uhkaavat luonnonvoimat ja lisäsi vauhtia varusteluihin.

Alkoi valmistua omegametallia, sen tuttu sointu ja helinä lauloi muistoja pohjoisesta, lauloi mielen ankaraan vireeseen. Vihdoinkin tuntui taasen asuntojen katoilta maata katsellessa, että ihminen oli sen herra! Ruokavaroja koottiin, sairaalat pantiin kuntoon, ampumista harjoitettiin, valmistettiin suuria jättiläisradioputkia, joilla voitiin pitemmän matkan päästä lakaista hengettömäksi jokainen elollinen olento tuhat mittaa leveältä alalta. Borealian jättiläiskoneistoon sorvattiin viimeiset nerokkaimmat ja hienoimmat osaset ja hermot.

Ja Ekvatorian laumoja tuli yhä tulemistaan niemimaalle. Joka päivä tuli sana: tuhannen, kaksituhatta ja sillä tavalla. Myrskypilvi nousi nousemistaan, jo ulvoi jäätikkösemafori. Milloin pudistelee myrsky harjaansa Uuden Borealian rajoilla?

— Milloin päällikkö luulee myrskyn alkavan hyssytellä meitä? tiedusti
Karma.

— Pian se alkaa. Elleivät ne tule tänne pian, niin me menemme sinne. Karma hyvä, pian leikki alkaa. Mutta kiire onkin. Minä pelkään pahinta. Ilmakehä on viime aikoina pitänyt uhkaavaa melua. Pelkään, että olemme sivuuttaneet Avaruuden Hirviön ohuen kaasukehän ja kuljemme usvajoukoissa, jotka jo sisältävät takertuneita kappaleita. Piru vieköön — — — Karma, meidän täytyy tehdä tästä leikistä Ekvatorian kanssa lyhyt leikki. Tiimat juoksevat tuimasti ja minä en jaksa, minä en jaksa enää sietää tätä Ekvatorian hullutusta. Tiedätkö Karma hyvä: minä olen tullut melkein raa'aksi. Minä haluan murskata nuo keltiäiset, niinkuin Jorma sanoo, nuo helvetilliset ihmiset, jotka eivät ollenkaan käsitä ihmisten tehtävää tällä tähdellä. — — —

* * * * *

Sonja käveli jo sotasoudun kannella ja tarkasteli hyörinää satamassa. Oli synkkä pilvinen päivä. Raskaina vierivät työmarssit ja taistelumarssit joukkojen laulamina. Tuuli vinkui mastoissa ja köysissä.

Sonjan katsellessa maalle leimahti salama, kuului valtava jymähdys ja hetken kuluttua kannettiin kuolleita miehiä ja naisia hänen ohitsensa tiellä odottavaan veturiin. Kantajat olivat tyyniä ja levollisia, puhelu kuulosti tasaiselta ja aivan tavalliselta. Kuin urhot he astelivat taakkoinensa, he olivat Sonjan mielestä kuin raudasta valettuja.

— Tiedättekö, lausui hän keulasta tulevalle Taitsalle, minä haluaisin olla mukana pyrkimässä johonkin päämäärään. Siellä meillä kotona ei kenelläkään ole suunnitelmaa eikä päämäärää, on vain oma mukavuus. Ei ole yhteistä eikä yksityisiä päämääriä — ellei päämääränä pidetä sitä, että päästään päivästä päivään. Minä en enää halua palata Ekvatoriaan. Olen miettinyt yöt päivät sitä, mitä Te viime kerralla sanoitte. Minusta ei tule ihmistä Borealian malliin, minä en koskaan iske kuin rauta tai pure kuin teräs. Mutta nyt minusta tuntuu kuin olisi somempaa seurata tämän kansan merkillistä rataa kuin haeskella Ekvatoriasta miestä, joka olisi mielenkiintoinen yhden yön.

— Ja ehkäpä tapaatte Turjankin täällä silloin tällöin, naurahti
Taitsa.

— Niin ehkäpä. Sonja lausui ne sanat hiljaa kauas tuijottaen.

Mutta sitte sattui omituinen tapaus.

Se nainen, joka oli tullut Borealiaan metsästäjäin päällikkönä, oli nyt naiseksi pukeutuneena mukana järjestämässä sairaaloita ja hoitoa niissä. Hän ei puhunut monta sanaa, mutta tekevän hänen nähtiin paljonkin. Hän oppi kuin leikitellen kaiken, otti usein lujan käskevän asennon, tulistui ja liikkui sitte taasen kuin anteeksi pyytäen. Hänelle oli annettu nimeksi Sorja — ja sorja hän olikin, pehmoista salattua voimaa oli hänen joustavassa ruumiissaan. Sen jokainen liike puhui selvää kieltä parhaasta, mitä naiselta voi odottaa. Ja ken joutui koskettamaan hänen mieltänsä, huomasi pian, että se oli yhtä kimmoisa ja salattua voimaa täynnä kuin ruumiskin — mutta kesytön, tulinen ja oikukas.

Sorja joutui siirtämään Taitsaa ja Sonjaa pois sotasoudusta erääseen sairassuojaan, kun laivaa alettiin valmistaa lähtökuntoon. Hän tulee toisten kanssa satamaan, saapuu venheessä soudun vierelle.

Vene kiinnitetään portaiden alapäähän ja joku menee noutamaan Sonjaa. Tämä saapuu reelingin luo ja odottaa siinä Taitsaa. Sorja on nähnyt hänet, hypähtänyt pystyyn veneessä ja tuijottaa Sonjaan. Kun tämä kääntää kasvonsa häneen päin, kiljahtaa Sorja ja kiipeää kuin ilves kannelle. Silmänräpäyksessä lyö hän Sonjaa päähän ja nakkaa hänet mereen, aikoen itse hypätä perässä. Mutta silloin on Taitsakin paikalla ja heti saapuu muitakin. Sorja otetaan kiinni, sidotaan ja meressä uiva mies tuo jo Sonjaa venheeseen. Hän on tainnuksissa, mutta ei kuollut. Märkien vaatteiden alta näkyvät solakan ruumiin piirteet.

Tämän johdosta näki Turja uudestaan Sorjan ja huomasi, ettei ollutkaan vielä häntä kokonaan unohtanut.

— Miksi hän hänelle niin raivosi? Hän kohteli tuota tuntematonta metsästä tuomaansa naista melkein raa'asti. Hän oli vähällä lyödä häntä, murskata hänen päänsä omin käsin. Sorja seisoi hänen edessään tyynenä ja katseli häntä noilla kirotuilla silmillään, joihin Turja lopulta kieltäytyi katsomasta.

— Ehkä tämä helvetillinen naikkonen on Ekvatorian lähettiläs, ärjyi
Turja.

Sorja painoi tällöin päänsä alas ja hypisteli uumiltansa riippuvaa koristetta.

— Miksi Turja, Borealian päällikkö, ei ole ylväs mies, niinkuin ennenkin? kysyi hän hiljaa. Minä en luullut sen miehen milloinkaan käyttäytyvän näin — — —.

Turja lopetti koko kohtauksen ja lähetti Sorjan koppiin. Hän oli kiukuissaan itselleen. Hän oli käyttäytynyt kuin pahasisuinen nainen. Jotakin oli nyt vinossa.

— Mistä syystä Sorja vihasi Sonjaa?

Turja teki sen kysymyksen Sorjalle, mutta ei saanut vastausta. Hän ei joutanut sitä sen enempää aprikoimaan, sillä Ekvatorian joukot alkoivat nyt vyöryä pohjoiseen päin.

Sonja kieltäytyi lähtemästä laivoinensa kotiin ja Sorja lähti rintamalle.

XI luku. Sota.

Myrskypilvi nousi etelästä, se laajeni ja oikaisi lonkeronsa oikealle ja vasemmalle, se aikoi nähtävästi ottaa Uuden Borealian syleilyynsä ja tuhota sen salamoillansa. Tiedustelijat antoivat viestejä joka hetki sen liikkeistä.

— Tuhat miestä marssii rannikolle.

— Toinen tuhat lähtenyt samaa tietä.

— Kymmenentuhatta suuntaa marssinsa pohjoiseen. Nyt ne ovat kulkeneet läntisillä vuorilla tähysteleväin ohi — kääntyvät itään, hajaantuen rintamaksi.

— Pääjoukko lähtee etelästä.

— Etujoukot saapuvat asemillemme.

— Lakaiskaa maahan! kuuluu keskuksesta.

Se tapahtuu. Ilma soi ja viheltää lounaisten vuorten tuolla puolen. Rautaputket räiskähtelevät. Parissa tiimassa makaavat Ekvatorian etujoukot maassa. Siellä on kuolleita rivittäin, kouristuksen tapaisissa asennoissa, suut auki, kuin huutamassa karmivaa kauhunhuutoa. On paljon vatsasta haljenneita. Nesteet ovat yht'äkkiä muuttuneet höyryiksi ruumiissa. On tapahtunut räjähdys. Ruumis on haljennut ja sisälmykset roiskahtaneet ympärille.

— Liikettä kaikissa joukoissa, tiedottaa rintama.

Nähtävästi on etujoukkojen tuho sattunut kipeästi hyökkääjiin. Nyt on heillä kiire suureen rynnistykseen, jolla he aikovat kostaa.

Ja se rynnistys tuleekin.

Toiset Ekvatorian joukot ovat ottaneet jo oppia kokemuksista. Ne eivät enää ryntää riveissä. Sotilaat matelevat hajallaan pensaiden ja puiden suojassa lähemmä ja käyttävät rautaputkiaan taitavasti. Surma alkaa liikuskella Borealian miesten kesken. Haavoittuneita tuodaan sairaaloihin, joissa nyt ensi kerran katsellaan silmästä silmään tällaista mielettömyyttä. Jokainen verinen ruumis, mikä rintamalta tuodaan, tuo mukanaan latauksen Borealian kansan mieleen. Se on viha, joka tällä tavalla latautuu mieliin.

Ja senvuoksi tuhoavat Borealian koneet säälimättä ne Ekvatorian joukot, jotka vielä ryntäävät riveissä. Kentiltä kuuluu vuorille valitus ja voihke — sitä tuntuu olevan avaruus täynnä.

Mutta nyt alkaa laivastohyökkäys. Vartiolaiva taivaanrannalla ilmoittaa vihollisen olevan näkyvissä. Borealian alukset varustautuvat taisteluun ja lähtevät merelle. Sieltä alkaa kuulua rautaputkien jymähtely ja taistelun melske tyynessä ilmassa rannikolle saakka. Alukset palaavat tuoden mukanaan pari vallattua Ekvatorian soutua. Se oli vain alkuottelu.

Yhä uudestaan ryntäävät Ekvatorian joukot ja yhä uudestaan heidät lyödään tuhoavin iskuin takaisin. Borealian koneisto toimii moitteettomasti. Turja ottaa vastaan kaikki tiedot keskuksessa ja soittelee koskettimia. — Toisinaan hän kutsuu Karman sijaansa ja lähtee rintamalle. Hän kulkee siellä tyynenä ja vähäpuheisena niinkuin työn rintamallakin, niinkuin äärimmäisten ponnistusten aikana Vanhassa Borealiassa. Kuten siellä, niin täälläkin hänen lyhyet, niukkasanaiset huomautuksensa osuvat maaliin täsmälleen. Kuten siellä, niin täälläkin hänen läsnäolonsa terästää ja innostaa. Hän astelee täällä rauhallisesti kuulien rapinassa, ottaa haavoittuneita kainaloonsa ja vie heitä vetureihin. Tuolla hän estää nopealla liikkeellä väärän kosketuksen ja pelastaa koneiston räjähtämästä. Hän tarkastaa kaukoputkella vihollista, selvittää parilla sanalla sen liikkeet ja jatkaa matkaa.

Mutta kukas täällä tulee? Sukeltaa metsästä kuin ilmestys. Kas vain, eikö olekin Sorja — jälleen metsästäjänä. — Missä hän on käynyt?

— Tiedustelumatkalla vihollisen alueella.

Ja Turja saa kuulla, että tämä nainen tekee uhkarohkeita tiedustelumatkoja aina ja tuo kaikkein varmimmat tiedot vihollisten aikeista ja liikkeistä. Turjan mieleen välähtää: entäpä jos hän sittekin on petkuttaja. Hän hakee Sorjan käsiinsä, tarkastaa häntä tuimasti ja murisee:

— Maailma ei ole niin avara, etten minä löydä petkuttajaa ilveksen ruuaksi.

Mutta Sorja hymyilee — peijakas, hymyilee vain ja sanoo:

— Turjan ei koskaan tarvitse minua etsiä, olen hänen luonaan, jos hän minua tarvitsee. Ja hän tarvitsee minua — joskus. Hyvästi!

Rynnäkkö kesti yhtämittaa kymmenen päivää. Ryntääviä joukkoja tuli toisia sijaan, kun toiset kaatuivat tai nääntyivät. Mutta Borealia kesti. Se syyti tulta ja voimaa kaikista koneistansa, se salamoi, paukkui ja rätisi. Missään kohdassa ei puolustusrengas edes horjunut, vaikka puolustajiakin kaatui ja haavoittui peloittavasti.

Sitte laskeutui hiljaisuus ja rauha kuolonkentille. Ryntääjät vetäytyivät taamma — hengähtämään. Ja siten sai myöskin Borealia hengähdysaikaa. Molemmin puolin varustauduttiin uuteen rynnistykseen.

* * * * *

Sorja palasi eräänä päivänä, oltuaan poissa kauan aikaa, ja pyysi päästä Turjan puheille.

Hän esitti vihollisen taistelusuunnitelman.

— Nyt ei Ekvatoria enää hyökkää samoin kuin ennen. Aiotaan ensin jotain yllätystä, josta en ole päässyt vielä selville millainen se on, mutta toivon pian saavani siitä tiedon. Toiseksi aiotaan kaivaa hautoja ja niitä myöten edetä varovasti ja hiljalleen, toivotaan siten voitavan ehkäistä radioputkienne tuhot.

Sitte Sorja taasen katosi, Turjan jäädessä mietiskelemään, mikä oli tämä omituinen nainen — tämä — hm — miellyttävä nainen.

— Joutavia! Seikkailija, mikä lie. Saamme nähdä ovatko hänen tietonsa nyt oikeita. Varustautukaamme siltä varalta, että ne saattaisivat olla oikeita.

Sonjan tuli Turja tuntemaan lähemmin, kun tämä tuli tarjoamaan soutuansa johonkin hyödylliseen tehtävään.

— Ei sotatoimiin, sanoi hän, olen olevinani senverran kansaani kiintynyt, etten soisi joutuvani sen suoranaiseksi viholliseksi. No. Myönnän kyllä, että tämä isänmaanrakkaus taitaa olla minulle enemmän muotiasia kuin mikään muu. Mutta joka tapauksessa: kun se kerran niin on, niin — — —. Mutta rauhantoimiin sen tahtoisin luovuttaa, sillä mitä teen minä yksinäinen nainen suurella laivalla. Olisin edes sotaisa ja seikkailija niinkuin tämä Teidän Sorjanne on. — Ah, älkää luulko, en ole mustasukkainen enkä kade.

— Mitä arvoisa neiti suvaitsee lörpötellä. Menkää tiehenne. Ei minulla ole aikaa sellaisiin.

— Todellako? Ajaisitteko todellakin minut ulos pienen heikkouteni vuoksi? Olettepa kärsimätön! — — — Kas, ottakaa joskus pieni hetki hauskaan viileään keskusteluun, se rauhoittaa ja virkistää. Se on kuin mielen kylpyä. — — — Ehkei minun kanssani, mutta kenen kanssa maistuu. — — — Tietysti minä valehtelin. Olenhan luonnollisesti hieman kade tuolle Sorjalle, joka näyttää häärivän kuin kotonaan siitä huolimatta, että hän on surmannut miehen ja kaksi kertaa aikonut surmata erään naisen — naisen, joka näyttää kyllä olevan täällä hiukan liikaa, mutta joka ei sittekään halua lähteä täältä Tuonelaan.

— Kaksi kertaa! Onko Sorja aikonut ennenkin surmata Teidät?

— Älkäämme puhuko siitä. Puhukaamme muusta. — — — Niin. Minä aion vain sanoa, että laiva on käytettävissänne. Minä voin asua missä pienessä suojassa tahansa. Pyydän vain saada seurata kansanne rataa läheltä, sillä Taitsa on puhunut minulle siitä ihmeellisiä asioita.

— Taitsalla on ehkä liian vilkas mielikuvitus, niinkuin yleensä näillä etelän kansoilla. — Kiitän tarjouksestanne! Asunto osoitetaan Teille myöhemmin. Hyvästi!

— He ovat siis tavanneet toisensa ennenkin, mietiskeli Turja Sonjan mentyä. Missä? — Ekvatoriassapa tietenkin. Sorja on siis sieltä. Ehkäpä vallassäädyn naisia. Hänen ulkomuotonsa kelpaa edustamaan millaista kansaa tahansa. — — — Joutavia! Turja kopauttaa nyrkillä pöytään ja syöksyy taistelutehtäviin.

Nyt valmistetaan omegametallisia panssaripukuja. Niihin puettuja pienoisia joukkoja aiotaan käyttää puhdistamaan hautoja, jos sellaisten avulla ryhdyttäisiin hyökkäämään. Panssaroiduilla vetureilla nämä joukot aiotaan lähettää niin kauas, että he saavat hautojen pituussuunnan radioputkiensa tähtäimiin. Ja silloin lakkaa hauta pian paukkumasta.

— — — Karma valvoo tänä yönä keskuksessa. On tavallista valoisampi yö. Joku tähtikin kiiluu siellä täällä. Maanpinnalla on hiljaista ja liikkumatonta kuin olisi sinne laskeutunut Avaruuden ikuinen kuolema. Tänä yönä eivät meteoritkaan pidä sellaista melua ilmakehässä kuin joskus muulloin. Kosmillisessa tomussa läimähtelevät äänettömät salamat ja eräät kohdat Avaruudessa hohtavat himmeätä fosforivaloa.

Kuuluu kaukainen voima-asemien jyminä, ellipsoidi soi ja valittaa tämän uuden Kapitolion katolla ja huoneessa hyrisevät ja raksahtelevat hiljaa koneistot. Karma sammuttaa valoputket ja silmäilee nukkuvaa Borealiaa sekä aavaa meren selkää. Hänen mieleensä palaa samantapainen yö kaukana pohjoisessa, entisessä rakkaassa maassa.

Siitä tuntuu olevan niin kauan, niin kauan, kuin olisi siitä satoja ajastaikoja kulunut!

Hän oli nuori ja se tyttö oli nuori ja heillä molemmilla oli ystävät, hänellä poika ja sillä tytöllä tyttö — ja hekin olivat nuoria. Ja he kaikki pitivät toisistansa — kuitenkin niin, että hän piti siitä tytöstä ja hänen ystävänsä siitä toisesta tytöstä aivan erikoisella tavalla ja tytöt pitivät myöskin, kukin omasta pojastansa aivan erikoisella tavalla. Sitä oltiin niin rakkaita toisilleen, nimittäin tyttö pojalle ja poika tytölle, että mikään ei ollut mitään, ellei saanut olla toistensa seurassa ja toistensa seurassa taas oli niin hyvä ja iloinen olla. Poika oli valmis antamaan vaikka elämänsä tytölle ja tyttö oli valmis antamaan vaikka elämänsä pojalle. Se oli tosiaankin somaa aikaa — heidän välillänsä ei ollut mitään muuta kuin rakkautta, he voivat sanoa toisillensa kaikki asiansa ja olla niin sanomattoman hyviä toisillensa. Tytön ja pojan mieli olivat kuin kaksi rinnan kulkevaa aurinkoa tai kuin kaksi toisiinsa nojaavaa kukkaa.

Sitte tuli se yö.

Oli vuoden lämpimin aika ja muuan kaunis juhlapäivä — siihen aikaan vielä vietettiin iloisia juhlia. He tahtoivat olla niin, ettei ollut muita kuin he neljä. Ja he lähtivät veneellä Borealian lahdelle, joka siihen aikaan oli vielä kaunis lahti, nousivat eräälle saarelle ja päättivät viettää siellä yön toistensa seurassa, tarinoiden ja nauttien kukin siitä, että sai olla hyvä omallensa. Se yö oli kaunis ja kuulakka, mainingit loiskuivat hiljaa rannalla, vesilinnut ääntelivät ja niiden äänet kaikuivat rantavuorista tyynessä kuulakassa yössä. Ja kun he hyväilivät omaansa ja katselivat tasaista taivaanrantaa Borealian lahdella, sitä hämärtyvää auerta, mikä siellä leijaili, niin tuntui kuin he olisivat sulautuneet yhteen maan ja Avaruuden kanssa, kuin he olisivat uponneet tässä yössä värähtelevään, avaruudessa leijailevaan elämään.

Ja sitte tuli seuraava päivä.

Hiljaisina ja onnellisina he astuivat työhön. Se toinen poika ja Karman oma olivat samalla työmaalla ja sen pojan oma ja Karma taas samalla. Niin, ennenkuin ilta tuli — — — ennenkuin suruisa ilta tuli — — — kannettiin se poika ja se Karman oma tyttö kuoleman kielissä sairashuoneeseen.

Yksi ja kaksiko niitä on kaatunut siellä pohjoisessa. Ei sen puolesta. Mutta kyllä tämä oli raskas paikka, kovin raskas kohta se oli. Kun he sitte seisoivat, hän ja sen pojan oma, heidän kuolinvuoteittensa ääressä, hymyili poika — hän oli aina terästä ja reipas — niin sanomattoman reipas — ja lausui hiljaa:

— Karma ystävä, me teimmekin nyt sitte vaihtokaupan. — — — Ja hän silmäsi vierellänsä kärsivään Karman omaan tyttöön lämpöisen, toverillisen katseen niinkuin pitkälle matkalle lähtevät ystävykset silmäävät toisiinsa. — — — Sen pojan oma itki. Ja Karma itki.

Mutta silloin avasi hänen oma tyttönsä suloiset silmänsä ja lausui kuoleman kynnykseltä:

— Minusta tuntuu, että te voitte rakastaa toisianne. Olkaa hyviä toisillenne niinkuin me olemme aina keskenämme olleet! Me lähdemme ystävämme kanssa pitkälle matkalle, ennenkuin te. Mutta muistakaa, että te seuraatte meitä myöhemmin.

Ennen iltaa olivat he vainajina. Ja heidän kuolinvuoteittensa ääressä ottivat he, Karma ja se toinen tyttö, toisiansa kädestä. Tänne asti ovat he siten kulkeneet — ja kulkevat luultavasti lopunkin matkaa. Karma ei tiennyt, millaista olisi ollut kulkea sen oman tytön kanssa. Hän mietiskeli sitä joskus, mutta sitte hän huomasi, että se mietiskely on turhaa. Hänen liitollansa tämän hyvän naisen kanssa, joka oli nyt hänen puolisonsa, oli juhlallisen vakava lähtökohta. Ja he olivat hyviä toisillensa.

Mutta se yö ja se päivä ja se tyttö nousivat kuitenkin silloin tällöin menneisyyden helmasta Karman mieleen. Ei tuntunut katkeralta, ei tuskaiselta — tuntui vain mielessä hiljainen auvo, kun ajatteli niitä nuoruuden kirkkaita päiviä.

— — — Satamasta kuului tyynessä yössä tänne saakka huutoja. Siellä vaihdetaan aluksiin miehistöä. Merellä liikkui tummia pilkkuja ja kun katsoi kaukoputkella, niin näki ne aluksiksi, mastossa hohtava ellipsoidi.

Lännestä tulevalla valtatiellä kiiruhtaa yksinäinen kulkija. Ken mahtaa olla? — Karma seuraa sen liikkeitä.

— Sehän on se peijakkaan Sorja! murisi Karma. Minun tekisi mieleni panna hänet kiinni ja estää hänen salaperäiset matkansa. No. Ehkäpä Turja tietää paremmin.

Hetken kuluttua Sorja ilmestyi Karman eteen, hengästyksissään kiivaasta kulusta ja silmät salamoiden omituista tulta.

— Nyt Karma! Saanko puhutella Turjaa?

— On tapana sanoa minulle asia, lausahti Karma kylmästi.

— Hyvä. Minä sanon. Mutta minä vannon: ellette usko minua ja hae
Turjaa, niin — — —

— Asia! ärjäsi Karma.

— Saatte tapella tänä yönä, senkin mörkö! Sorjan jalka paukahti permantoon.

Karma hypähti ylös:

— Tapella! Mitä Te höpisette? Eihän tiedustelijat näe yhtä vihollisen päätä liikkumassa!

— Sanoin jo, että ellette usko minua niin — kuolkaa sitte. Teidän tiedustelijanne eivät näe koskaan mitään.

— Puhutte ilkeitä asioita. Hyvä, saamme nähdä. Missä ovat siis tiedustelijamme?

— Tuonelassa.

— Surmattu?

— Eivät suinkaan itsemurhan kautta. Heidät on annettu ilmi, yllätetty ja surmattu. Täällä on petturi, teidän omassa leirissänne.

Karma katsoi tähän naiseen kamalin silmäyksin. Hänelle välähti äkkiä: Tämä nainen on itse petturi. Mutta Sorja kesti Karman katseen ja hän hillitsi itsensä muristen:

— No, hyvä. Saammepa nähdä. Kyllä hänet löydetään. Avaruuden kaikkien tähtien nimessä, kyllä hänet löydetään. Ei ole sellaista koloa tämän tähden pinnalla, mihin hän voisi piiloutua.

— Hakekaa häntä myöhemmin. Nyt on kiire.

Se tuli Sorjalta kalskahtaen.

— Ensin tulee laivastohyökkäys ja päivän valjetessa alkaa hyökkäys kaikilla rintamilla.

Koko Borealia oli pian valveilla. Yössä marssivat joukot, hiljaa ja ääneti. Kaikkialla kuhisi ja liikkui varjoja, valoja ei sytytetty missään.

Pian tuli laivaston hyökkäys. Karma johti taistelua sitä vastaan ja hän otteli kuin mestari. Hänen laivansa kiersivät ja kaarsivat nopeina vihollisen laivoja. Niissä jyrähtelivät isot rautaputket ja lähemmä tultua vongahtelivat radiosäteet. Kaikki taisteluun osaa ottaneet vihollisen laivat hävitettiin tai vallattiin. Merellä pysytellyt osa laivastoa pakeni.

Maahyökkäys alkoi aivan oikein päivän valjetessa, mutta loppui lyhyeen, kun vihollinen huomasi että yllätys ei onnistunut.

Kun taistelu oli loppunut, alettiin etsiä petturia. Ensin kohdistuivat epäluulot Sonjaan. Mutta tutkittaessa saatiin selville, että hänen oli mahdotonta tuntea tiedustelijain sijoitusta ja toimintaohjeita ja toiseksi huomattiin, että hän ei ole voinut olla minkäänlaisessa yhteydessä vihollisen kanssa. Karma ei ilmaissut epäluuloansa Sorjaan nähden. Mutta kun Turja otti tämän mahdollisuuden puheeksi, sanoi hän, mitä ajatteli. Mutta sitte hänenkin täytyi myöntää, että mitä järkeä olisi siinä, että hän olisi antanut ilmi tiedustelijat ja sitte tullut ilmoittamaan hyökkäyksestä. Kaikki mahdollisuudet punnittiin, kaikkia mahdollisia tapauksia tutkittiin — ilman tulosta. Petturia ei löytynyt.

Mutta Karma päätti pitää silmänsä auki.

Sitte tuli taistelussa aivan oikein, niinkuin Sorja oli tiedottanut, hidas hyökkäys hautoja hyväksi käyttäen. Borealia pani käyntiin vastakoneiston. Joukkueet tekivät retkiä vihollisen alueelle. Erittäinkin oli Jorma innostunut tällaisiin retkiin. Hän tallusteli usein haudat päästä päähän ja heitteli sieltä leikillään suuria kiviä kauempana oleviin hautoihin, missä tiesi vielä "keltiäisiä" majailevan. Useat näistä retkistä olivat rohkeita, mutta eivät kuitenkaan mitään erikoisia urheuden näytteitä.

Sonja ihmettelikin Taitsalle, miksi tämä kansa taisteli niin koneellisesti eikä tehnyt urotöitä. Se surmasi vihollisia nerokkaalla koneistollansa, mutta se oli muuten yleensä sangen varovainen.

— Sehän johtuu aivan luonnollisesti tämän kansan luonteesta ja tehtävästä, vastasi Taitsa. Tämä taistelu on sille vain pakollinen, äärettömän vastenmielinen sivunäytös. Se ei pidä ollenkaan tehtävänään eikä urheutena tappaa ihmisiä. Se tekee kylmästi koneilla sen, mikä täytyy tehdä. Se on kenties alkanut vihata vihollisiansa ja sen vuoksi menettelee raaemmin kuin se muuten olisi menetellyt. Mutta sillä ei ole mitään mielihalua tappaa toisia tai tapattaa itseänsä noin vain ilman muuta. Päinvastoin on tärkeätä säästää kallisarvoisia kansan yksilöitä tulevien tehtävien varalle.

— Aivan oikein. Te olette oikeassa. Eihän tämä kansa voi toisin menetelläkään, myönsi Sonja.

Kun hautoja myöten tehty hyökkäys oli lyöty takaisin lopullisesti oli jo tullut lämmin vuodenaika. Mutta vieläkään ei Ekvatoria näyttänyt hellittävän. Sorja palasi taasen tiedustelumatkalta ja ilmoitti, että nyt vihollinen yrittää pitkäaikaista piiritystä.

Ja niin kävikin. Joukot leiriytyivät Uuden Borealian ympärille ja sen lahden suulla taivaanrannalla näkyi liikuskelevan sotasoutuja.

Tämä alkoi kansasta käydä pitkälliseksi ja eniten se kiusasi Turjaa, jonka mieltä polttivat niin monet muut tehtävät. Täytyi kuitenkin kestää edelleen ja istua täällä loukussa.

Aluksi tuntui siltä kuin tämä Ekvatorian joukkojen yritys olisi ollut aivan järjetön. Borealian kansa voisi elää alueellaan ajastaikoja ja viholliset saisivat loikoa leireissään siksi kun ikävystyisivät ja lähtisivät tiehensä. Kansa sai ravintonsa tältä alueelta, sillä oli siellä tarpeeksi auringon energiaa ja muuta energiaa. Pahimmassa tapauksessa voisivat potkurialukset kiitää Ekvatorian laivaston kimppuun ja tuhota sen. Silloin olisi meritie vapaa.

Ja niinpä palasi kansa tavallisiin toimiinsa, voima-asemillensa, kasvitarhoihinsa, pelloillensa, tehtaisiinsa. Tarkka ja ankara vartiointi vain järjestettiin. Ja aina oltiin taisteluvalmiina. Se oli jossain määrin raskasta elämää, mutta ei läheskään niin raskasta kuin Vanhassa Borealiassa.

Ekvatorian joukoista lensi leikkipuheita ja sananparsia suusta suuhun. Karma lasketteli leveitä kokkapuheita. "Olemmepa me vahvassa turvassa, kun on vartijoita enemmän kuin vartioitavia." "Ne häpeävät nyt siellä ensin perinpohjin ja lähtevät sitte tiehensä." "Niitä eivät huoli naisensa enää kotiin, siksi ne loikovat nyt tuolla pitkin metsiä." J.n.e.

Iloinen säde pilkisti jo ihmisten silmistä ja hymy palasi heidän kasvoilleen. — Ellei tämä vain olisi käynyt niin pitkälliseksi, niin olisi kaikki ollut hyvin.

Mutta lämpimän vuodenajan kääntyessä loppupuolelle muuttui asema. Kuolonkentiltä levisi Borealiaan sietämätön löyhkä. Siellä mätäni maan pinnalla kenties tuhansia ruumiita ja ruumiin osia, sinne tänne roiskuneita sisälmyksiä. Se löyhkä tunki joka paikkaan, se tuntui ruuassa, juomassa, vieläpä se vainosi unessakin. Se oli toisinaan niin hirvittävä, että koko Borealia alkoi voida pahoin. Ilma oli oikein sinistä ja paksua ja usvaista, se melkein tukehdutti.

Ja sitte tulivat taudit, tuntemattomia hirveitä tauteja, joita ei kukaan osannut hoitaa. Ne tarttuivat — ja tappoivat karaistuneimpiakin ja väkevämpiäkin siihen paikkaan. Ruumis pöhöttyi ja musteni.

Vihdoin viimein toi Sorja tiedon, että viholliset valmistivat suurta paloa lounaassa, jonka he aikoivat sytyttää ensimmäisen kuivan myrskyn lähestyessä lännestä. He aikoivat polttaa Borealian autioksi tuhkaiseksi aavikoksi. Ensimmäinen kuiva myrsky tulisi lämpimän vuoden ajan lähetessä loppuaan.

Ja lämmin vuodenaika alkoikin tuota pikaa lähetä loppuaan — — —.

XII luku. Vanha Borealia.

Kun Urja oli saattanut puolisonsa lumiveturiin ja sulkenut hänen rakkaan olemuksensa vielä viimeisen kerran hyväilevään silmäykseen, kääntyi hän kotiin päin ennenkuin lumiveturi lähti. Hänen täytyi lähteä, sillä hänen voimansa olivat loppumaisillaan.

Tultuaan vapisevin polvin siihen pieneen suojamaan Kapitoliossa, jossa jokainen esine ja paikka puhui Turjasta ja heidän monivuotisista yhteisistä ponnistuksistaan ja taistoistaan, retkahti hän istumaan pöydän ääreen ja heittäytyi käsiensä päälle kasvoilleen pöydälle. — Hän oli nyt niin suunnattoman avuton ja yksin — — — ikäänkuin hän olisi ollut ainoa elävä olento koko avaruudessa. Hänen oli vaikea olla tässä huoneessa, sillä tuntui kuin liikkuisi siellä kuolema, niinkuin sieltä olisi jo sykkivä elämä paennut ja jälelle jäänyt vain puristava hiljaisuus ja yksinäisyys. Mutta muualla olisi hänen vielä vaikeampi olla.

Hän ei jaksanut nyt nousta kuutiohuoneeseen katsomaan kaukana lahdella häämöttävää mustaa pistettä. Hän ei jaksanut. Ja mitä se hyödyttäisi häntä, hyljättyä yksinäistä. Se menee kuitenkin. Se ei tule takaisin.

— Niin meni minun elämäni. Tähän se päättyi. On niin raskasta. On niin raskasta. — — —

Hän istui kauan, kauan hiljaa siinä paikoillaan. Ellipsoidi soi ja valitti katolla ja meteorit räiskähtelivät.

— — — Mutta sitte kuului lapsen itkua. Se tunki Urjan aisteihin, se värähdytti häntä. Hän ajatteli, miltä tuntuisi, jos hänellä edes olisi lapsi luonansa. — Kuinka se sentään olisi toista, lämmittävää, iloista! Miksi hänellä ei ole lasta? He omistivat kaiken huomionsa siinä määrin kansalleen, että he eivät katsoneet voivansa sallia sellaista onnea itselleen. Se oli käynyt kuin itsestään. Ennen ei Urja tullut tätä ajatelleeksikaan.

— Mutta siellähän itkee lapsi, lähde sinne, sanoi hän itselleen. Ja hän lähtikin.

Myöhemmin hän nousi kuutiomajaan ja katseli kauan lounaaseen, sinnepäin mihin hänen elämänsä oli mennyt.

Ja hän tointui hiljalleen. Hän tarttui peräsimeen ja taisteli näennäisesti entiseen tapaan. Mutta poissa oli entinen luomisen riemu, entinen luottamus ja reippaus. Illat ja yöt olivat kaihoa täynnä — ja hän muuttikin suuren osan niistä työajaksi.

Hän vanheni nopeasti, hän tunsi sen.

Päästiin onnellisesti siihen vuoden aikaan, jota ennen sanottiin lämpimäksi. Mutta millainen se oli? — Muutama tilkku maasta paljastui, joki alkoi pyörittää paria voima-asemaa — siinä kaikki. Satoi melkein alituisesti lumiräntää, puhalsivat viluttavat tuulet ja jäätikköilvekset karjuivat lähellä kuin varmaa saalistaan odottaen.

Tarja oli jäänyt. Hän oli saanut sellaisen päähänpiston. Hän, joka ensimmäisenä ajoi ja saarnasi Ekvatoriaan siirtymistä!

Hän ponnisteli nyt Urjan rinnalla. Hänen pienessä vanhassa toiskätisessä käkkyräisessä ruumiissaan oli ihmeteltävää sitkeyttä ja aivoissa asusti äly, jota moni saattoi vielä kadehtia. He liittyivät toisiinsa kummallisilla siteillä — he kaksi vanhaa kuivalle jäänyttä kapakalaa, niinkuin Urja tapasi sanoa. He turvasivat toisiinsa. Tarja nuortui ja Urja vanheni. He eivät paljoa puhuneet, mutta he ymmärsivät toisiansa hiljaisesti, heillä oli helpompaa toistensa seurassa.

Tarja tuli eräinä merkillisinä hetkinä hiljaisen puheliaaksi, lämpimäksi, herkäksi, melkeinpä kyynelherkäksi. Hän kertoi avomielisesti elämäntarinansa — siinä oli paljon suuria tapahtumia, jotka kerrottiin aivan yksinkertaisesti. Siellä liikkui kymmeniä varjokuvia, hänen kuvauksissaan, menneitä urhoja, hänen äitinsä ja joku muu nainen, jonka merkityksen Tarjalle Urja arvasi vain siitä vivahduksesta, millä tämän naisen nimi lausuttiin. Urja kuunteli ja piteli käsissään varovaisesti ja hienotunteisesti Tarjan muistelmien kultaista kudosta. Jos hän joskus liikahdutti sitä varomattomasti, ajattelemattomasti, sulkeutui muistelojen lipas heti ja Urja näki Tarjan katuvan, että oli ollut lapsellinen. Hän murjotti päiväkausia, olematta kuitenkaan millään tavalla Urjalle paha. Mutta jonkun ajan kuluttua muutti sisäinen pakko Tarjan taasen lapseksi.

Olihan Urjalla muitakin auttajia, miesten parhaita, rautaisia, tarmokkaita. Ja sinä surullisena "lämpimänä vuodenaikana" tehtiin kaikki, mikä tehtävissä oli ensi talven varalle.

Pääasia oli nyt jo metsästys.

Urja kulki itsekin jäätiköllä, oppiakseen tuntemaan tämän taistelun tärkeimmän rintaman. Hänessä oli vielä voimaa! Joskus hän tunsi lihaksistaan ja aivoistaan lähtevän entisen tehon. Se riemastutti häntä. Ehkäpä hän ei sittekään ole menettänyt Turjaa ja elämäänsä. Kentiespä hän pystyy taistelemaan täällä siksi kuin Turja saapuu, ja he menevät etelään, hän nuortuu, pyöristyy ja lihoo, hän synnyttää Turjalle lapsen ja he ovat onnellisia.

— — — Eipä tässä niin vain antauduta! Älkää uskoko sitä, te Avaruuden vallat! Hän kaatoi ilveksiä, hän kiskoi miehiä railoista, hän laski leikkiä heille ja antoi heitä silloin tällöin korvillekin jos he tulistuttivat häntä liian suorasukaisilla puheillaan hänen salaisista sisimmistä ajatuksistaan ja aistien värähtelyistään. Sanalla sanoen: hän kehittyi jäätiköllä miesten seurassa ravakammaksi, rotevammaksi ja miesmäisemmäksi kuin hän oli ollut milloinkaan. Hän pelkäsi menettävänsä entisen herkkyytensä ja naisellisuutensa. Se olisi tappio, suuri tappio, sillä Turja ei pidä karkeasyisistä miesmäisistä naisista. Älykkäistä, reippaista, kiinteistä, lujista ja täyteläisistä hän pitää, mutta ei karkeista.

Urja pani toimeen Turjan aatteen: käänsi tuulivoima-asemien rakenteen ja kehitti sitä edelleen sekä valmistutti niitä sitte useita. Niihin olisi pääasiassa turvauduttava ensi talvena, sillä vanhoista voima-asemista ei saatu paljoa energiaa varastoon.

Kaikki maan äärillä olevat asunnot hyljättiin ja kansa kokoontui mahdollisimman mukavasti keskukseen. Rakennettiin lujia korkeita aitoja pohjoisesta etelään — niiden länsipuolelle ajateltiin itämyrskyjen aikana muodostuvan valtavia lumisolia, joita myöten voitaisiin kulkea — aivan kuten aina oli muodostunut asumusten länsipuolelle.

Yhä vielä nakutti energomittari Kapitolion katolla, yhä painui sen piirtämä käyrä suurin piirtein alaspäin, yhä vielä vongahti radiosäde sieltä iltasin tuhat mittaa korkealle. — — — Urja jäi usein, niinkuin ennen Turja, tarkastamaan kiikarilla Avaruutta. Siellä ojenteli lonkeroitaan ja pudisteli harjaansa Avaruuden Hirviö. Urja saattoi jo selvästi havaita sitä kiertäviä aurinkoja, sen verhoon takertuneita kiinteitä massoja. Hän havaitsi sen tomuvaipassa omituisia pyörteitä, jotka kiitivät poispäin, kaikesta päättäen tavattomalla nopeudella.

Päivä päivältä näytti hirviö kasvavan — se johtui siitä, että aurinkokunta kiiti sitä kohti nopeudella, joka oli monta kertaa suurempi kuin sen tavallinen nopeus. Urja näki tässä massahirviössä liikettä, vilskettä, valoa, tummia kohtia, purkauksia, protuberansseja, pilviä, lonkeroita. Hän oli toisinaan kuulevinaan ikäänkuin suunnatonta kaukaista jyminää ja pauhua. Hän tiesi sen kuuloharhaksi — omat aivonsa hänelle jymisivät ja pauhasivat.

— Jokohan Turja nyt tuntee aurinkokuntamme ja tähtemme kohtalon — —?

Alkoivat myrskyt.

Urja huomasi, että ne olivat osittain muuttaneet luonnetta. Pyörremyrskyjen ohella liikkui valtavia vyörymyrskyjä, jotka velloivat ilmakehää ylös ja alas. Tämä oli aivan uusi merkillinen piirre jäätikköjen luonteessa. Se oudostutti Urjaa. Tuntui kuin olisi siinä jotain vierasta, jotain salaperäistä, pelottavaa. Mikä mahtoi olla tällaiseen ilmiöön syynä? — Hän mietti ja mietti sillä aikaa kuin ensimmäiset vyörymyrskyt lakaisivat Borealiaa. Hänestä alkoi tuntua, että Avaruuden Hirviön voimat vyöryivät näissä uudenlaatuisissa myrskyissä. Oliko se kuvittelua, vai totta — sitä hän ei varmaan pystynyt ratkaisemaan. Mutta hän alkoi uskoa olettamukseensa.

— Aurinkokunta vaeltaa jo Avaruuden Hirviön tiheimmissä tomujoukoissa, sen uloimmassa ilmakehässä. Ilmakehien hankaus synnyttää vyöryt maan ilmakehässä. Siinä hänen selityksensä. Ja kun ei muuta ollut saatavana, uskoi hän siihen.

— Olemme siis kuoleman esikartanoissa, mietti Urja. Astummeko sisään vai sivuutammeko sen viimeisen Suuren Portin? — — — Kuka tietää, kuka tietää. Kiire on, kiire on. Kuolema vetää meitä syliinsä tavattomalla nopeudella. — — — Mitä tekee Turja ja veljemme ja sisaremme, jotka katosivat jäätikölle? Mitä teemme me, jotka jäimme tänne? — Me emme voi tehdä yhtään mitään. Me otamme vastaan mitä Avaruuden vallat säätävät.

Myrskyn raivo suorastaan huumasi. Se turrutti aistit, se jäykistytti ja puudutti. Se sai aikaan väsymyksen ja ellottavan tunteen, se kuvotutti.

Oli enää vain muutamia taistelijoita, jotka uhmasivat myrskyä, useimmat piilottautuivat asuntoihinsa. Ei pelosta — sen tiesi Urja — vaan puutumuksesta, väsymyksestä. Elimistö ei jaksanut enää toimia ripeästi tällaisessa luonnossa kurjalla ravinnolla. Lihakset lahoivat, hermot kuivettuivat ja iho kävi harmaaksi ja kurttuiseksi. Sellaisessa ruumiissa ei enää asustanut reima taisteluhalu. Silmät tylsän näköisinä, kuulematta, näkemättä istuivat monet asuntonsa nurkassa — ja kuolivat sinne.

Urja oli vielä voimissaan ja lähti myrskyyn. Hän tahtoi tehdä kierroksensa, niinkuin Turjakin.

Paljonko hänellä oli sitte kierrettävänä?

Muutama tuulivoima-asema — useimmat niistäkin olivat nimittäin jo vyörymyrskyt särkeneet — ja sairaalat. Siinä kaikki!

Hän aikoi kuitenkin käydä muutamissa asunnoissakin.

Ne muutamat tuulivoima-asemat olivat käynnissä. Siellä aherteli Tarja.
Siellä tapasi vielä muutamia reippaita miehiä.

— Vielä pyörii, huusi Urja eräälle nuorelle miehelle, joka ystävällisesti muhoillen katseli häntä voima-aseman ovella.

— Terve uljas päällikkömme! Pyöriipä vain. Ja miksi ei pyörisi? Onhan hyvä luiku. Se pyörii, mitä Urja tahtoo pyörittää, vaikka se olisi sitte miehen pää. Ja nuori mies nauroi reippaasti ja tuttavallisesti.

Ehti siihen toinen samaa maata:

— Totta puhuen. Me pidämme Urjastamme niin paljon, että kaiken täytyy pyöriä, minkä hän tahtoo pyörimään. Täällä tuulee pikkasen. Päällikkö käy sisään!

Siellä oli vielä entinen elämän ja energian tuntu ilmassa. Koneiden jyrinä ja sihinä oli niin mieluista soittoa, että Urja melkein unohti hetkeksi uhkaavan kuoleman.

Mutta hän ei ehtinyt kauan nauttia tästä tunteesta. Pyrkiessään voima-asemilta sairaaloihin, näki hän tiepuolessa kaksi kuollutta, miehen ja naisen. He olivat nyykähtäneet lumeen, väännelleet kouristuksen kynsissä, antaneet ylön ja sitte nukkuneet. Ruumiit eivät olleet vielä jäässä — se ei siis ollut pakkasen työtä. Urjaakin huimasi ja ilkeä paino päässä ja ellottava tunne sisällä asteli hän vaivaloisesti edelleen.

Lähellä sairaaloita juoksi nainen eräästä asunnosta ulos ja heti toisia ihmisiä hänen jälessään. Nainen juoksi Urjaa vastaan. Hänellä oli sylissään nähtävästi pieni lapsi. Kun hän huomasi Urjan, näytti hän säikähtävän, pysähtyi ja tuijotti Urjaan suurin älyttömin silmin. Samassa saavuttivat takaa-ajajat hänet. Kävi selville, että hän oli mielipuoli ja lapsi hänen sylissään kuollut. Hän hyssytteli pienokaisen ruumista hellästi, kuin peljäten sen heräämistä — — —.

Sairaaloissa oli paljon mielipuolia ja paljon kouristusten kanssa kamppailevia. Ja käydessään muutamissa asunnoissa, näki Urja kamalan näyn toisensa perästä. — Jokin merkillinen surma liikkui nyt tämän kansan keskuudessa. Tämä kaikki ei nyt johdu yksistään nälästä ja heikkoudesta ja myrskystä. Jokin tuntematon voima on nyt tarttunut peliin. Mutta mikä se on? Avaruuden nimessä: mikä se on?

Urja palasi kierrokseltansa uupuneena ja toivottomana. Hänestä alkoi tuntua, että kansa ei kestä tämän myrskyn yli — — —.

Mutta se kesti kuitenkin. Suuren saaliin otti kuolema, mutta ei sentään kaikkia. Myrsky loppui odottamattoman lyhyeen ja tuli tasaisia tuulia ja tyyniä ilmoja. Eloon jääneet hengähtivät helpotuksesta. Kaikki voima-asemat pantiin kuntoon ja siellä täällä välähti silmistä kirkas toivon säde.

Nyt alkoi Urja odottaa viestejä Turjalta. Hän oli aivan varma, että se saapuu myrskyjen lakattua. Ensin hän ajatteli päivästä päivään, että eihän vielä ole aikakaan. Matkahan kestää kymmeniä päiviä nopeastikin kulkien. Mutta kun alkoi olla kulunut kymmeniä päiviä, kävi hänen odotuksensa rauhattomammaksi. Hän nousi tuontuostakin kuutiomajaan tarkastelemaan kaukoputkella jäätiköitä ja Borealian lahtea. Monta kertaa hän oli näkevinään viestintuojain saapuvan ja silloin hän oli aina niin kiihtynyt, että hän ei voinut pitkään aikaan tehdä mitään, hän käsitteli esineitä aivan älyttömästi.

Mutta aina laukesi hänen kiihtymyksensä pettymykseksi. Ei tullut ketään. Joko oli se musta pilkku jäätiköllä tai lahden jäällä harhanäky tai Borealian metsästäjäjoukko.

Mutta sitte hän keksi, että Turja tuleekin suuren retkikunnan kera hakemaan heitä ja senvuoksi on kulku hidasta. Ja hän antoi mielellään tälle retkikunnalle aikaa muutamia päiviä. Mutta kun se ei sittekään saapunut perille, ei hän enää mitenkään jaksanut odottaa kotona vaan lähti jäätikölle vastaan.

Hän oleili siellä miesten kanssa monta päivää, metsästeli ja nousi nunatakeille tähdäten tuntikausia kaukoputkellaan etelänpuolisia jäätiköitä. Ja joka ilta hän oli yhä vaiteliaampi ja synkempi.

Lopulta hänen kuitenkin täytyi kuin täytyikin kääntyä takaisin Borealiaa kohti, näkemättä sitä mitä hänen kaukoputkensa haki etelän jääkentiltä.

Joka askeleella hän eteni valoisista toiveistansa, uuden elämän kuvitelmistansa — niitä jäi suuret määrät sinne etelän jäätikölle. Se sarastus, jota hän oli eteläiseltä taivaanrannalta odottanut, jäi auttamattomasti kauas, kauas. Ja matka piti taas siihen maahan, jossa oli pimeätä ja synkkää kuoleman odotusta. Oli niin sanomattoman raskasta raahata ajatuksensa sieltä etelästä, jossa se oli pitkiä aikoja temmeltänyt, peruuttamattomasti tuonne pohjoiseen varjojen maahan. Joka askel vei pois elämästä ja ilosta ja lähemmä surua ja kuolemaa.

Kun hän tuli kotiin istuivat he Tarjan kanssa pienessä suojamassa monta tuntia ääneti. Urja katseli Avaruuteen ja Tarja katseli häntä. Vihdoin Urja nousi, otti Turjan kuvan, jonka hän oli itse piirtänyt hänestä kauan sitte, katseli sitä, heittäytyi kasvoilleen pöydälle ja itki. Tarja tuli hänen luoksensa, silitti ainoalla kädellänsä hänen hiuksiaan ja puhui hiljaa ja lempeästi:

— Niin. Urja on vielä siinä ijässä. Niinpä niin. Se on raskasta — minustakin se oli silloin raskasta, kun minä jäin yksin kuolemaa kohti kulkemaan. Mutta Urja ystävä katsoo minua, minä olen sen jo voittanut. Minä olen valmis astumaan Suuren Rauhan portista. Kyllä sen voittaa, ihminen voi voittaa kaikki. Minä en tahdo lohduttaa Urja ystävää valheella, sanomalla, että kyllä me vielä menemme etelään. Minusta tuntuu, ettemme me tästä maasta lähde ennenkuin tomuna Avaruuteen. Minä sanon tämän suoraan, sillä uskon, että se on parempi. Mutta minä tahtoisin lohduttaa sillä, että ihminen voi voittaa kaikki. Tahtoisin, että Urja ystävä löytää lohdun itsestään. Mehän olemme taistelleet suuria taisteluja. Ja minä luulen, että me pääsemme jo pian rauhaan.

Urja tarttui kiihkeästi Tarjan käteen. Tämä kurttuinen, raajarikko kumarainen mies seisoi kuin valossa, seisoi kuin sankari ja — hymyili kirkasta hymyä. Urja ei nähnyt tämän miehen käkkyräistä vartaloa, ei hänen ryppyisiä kasvojaan, hän näki ja tunsi sen ihmeellisen voiman, mikä hänestä säteili ja mies ja tämä voima ja valo sulivat yhteen. — — —

Kun Urja sitte taas pääsi lopulta kiinni kovaan todellisuuteen, päätti hän, Turjan sanat muistaen, että taistelua on jatkettava viimeiseen saakka. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta, että Turja tulisi pian heitä hakemaan. Hän oli aivan varma siitä, että hän ensi talvena tulisi.

Mutta kansa ei voi elää täällä enää ensi talvea.

Siispä on lähdettävä jäätikölle ja pyrittävä etelää kohti, jotta tavataan Turjan retkikunta mahdollisimman pian! Ja tätä varten alettiin nyt varustautua. Vähän oli toiveita kunnollisista varustuksista. Ei ollut kelkkoja, ei ollut riittävästi kasematteja, ei akkumulaattoreja. Puvuista oli kova puute, ruokavaroja saataisiin kokoon kovin niukasti. Mutta kuitenkin: oli tehtävä kaikki, mitä tehdä voitiin, ja lähdettävä.

Ja niin kului se aika, jota ennen sanottiin lämpimäksi vuodenajaksi, heikon kansan ahertaessa Urjan kiihottamana. Ihmisiä horjui teillä, kaatui ja kuoli. Mutta toiset ponnistelivat edelleen, tylsästi, puutuneesti — mutta kuitenkin.

Yhtäkkiä alkoivat vyörymyrskyt pyyhkiä Borealiaa. Ne tulivat aikaisin, odottamatta — ja ne toivat tullessaan viikatemiehen, joka teki puhdasta jälkeä.

— — — Eräänä päivänä laahustaa Urja ulkoa Kapitolioon. Hän ei muista montako päivää myrskyä on kestänyt, hän ei muista onko yö vai päivä. Kauhun kuvat tanssivat hänen silmiensä edessä: ihmisiä juoksee ulos asunnoistaan, syövät lunta, piehtaroivat, ulisevat, kuolevat ja jäätyvät. Tuolla kaksi mielipuolta kuristavat toisiaan, korisevat ja heittävät henkensä. Täällä mies syleilee naista hangessa, myrskyn ulvoessa — he käpristyvät yhteen ja heittävät henkensä syleilyasennossa. Tuolla taasen kaksi naista paloittelevat lapsen ruumista syödäkseen, riitaantuvat ja juoksevat myrskyn helmaan, hautautuen sinne. — — — Ja niin edespäin — loputtomasti. — — — Urja kulkee nelinkontin rappuja ylös. Hänen jäsenensä nytkähtelevät, silmät verestävät ja kädet ovat nyrkissä. Kapitolio on autio ja tyhjä.

— Tarja, sähisee Urja. Missä on Tarja?

Myrsky vastaa jylinällä ja omegametalli valittaa.

— Tarja! Pian, pian, pian — — —!

Meteori vonkuu ja räiskähtää vastaukseksi.

Urja laahustaa seuraavaan kerrokseen, istuu rapuilla ja huutelee
Tarjaa. Vihdoin tulee hän pieneen suojamaan.

Siellä makasi Tarja permannolla. Hän oli nähtävästi retkahtanut siihen tuolilta. Hänen ruumiinsa tempoi ja nytkähteli kuin suonenvedossa. Urja ryömi hänen luoksensa, otti hänen päänsä syliinsä ja soudatti häntä valittaen. Myrskyn tukehduttava ja ellottava paine tunki tännekin. Kapitolio huojui ja rätisi ja omegametalli piti helvetillistä melua. Meteori osui kattoon. Se puhkasi katon ja toisen seinän sekä humahti lumeen. Valoputket irtaantuivat huoneissa ja putoilivat paukkuen ja rätisten alas.

— Loppuu, loppuu, kaikki loppuu, hyrisi Urja ja keinutti lattialla ruumistansa, sylissänsä Tarjan pää. — — — Kun tulisi pian kuolema, kun tulisi, ja tämä loppuisi pian, hän lauloi. Tarja ystävä, kaikki ovat kuolleet, kaikki, kaikki, kaikki — —. Huh, miten tukahduttaa! Tarja ystävä, kuuletko minua enää? Nouse, lähtekäämme, täällä tukehtuu!

Tarja antoi ylen ja liikutteli jäseniään. Hän käänsi päätänsä ja katsoi Urjaan, silmät älyttöminä, kasvot vääristyneinä. — — — Mutta sitte oli kuin hän olisi tuntenut Urjan, silmiin ilmestyi syvyyttä — niistä leimahti väläys, joka värisytti Urjaa. Hän kiljahti ja työnsi Tarjan kauas. Tämä kitisi naurua, ryömi takaisin ja ryhtyi tavoittamaan Urjalle väkivaltaa. Urja laahasi pakoon, Tarja ryömi jäljessä. Ja näin jatkui kahden sammumistaan lepattavan elonliekin järjetöntä vaellusta Kapitolion autioissa suojissa. — — — Joskus oli Tarja saada Urjan kiinni. Hänen silmissään paloi mielipuolen himo ja suusta kähisi nauruntapaista. Urja ponnisteli jälleen ja pääsi pakoon. — — — Myrsky mylvi heidän ympärillänsä, lumi ja rakeet hakkasivat Kapitoliota — ja siellä sisällä taisteli nainen mielettömän miehen kanssa. — — — Vihdoin sattui Urjan käsiin pudonnut valoputki. Hän odotti Tarjaa, päästi hänet luoksensa ja iski kaikin voimin häntä päähän. Hän lyyhähti lattialle ja jäi siihen. Urja ei uskaltanut eikä jaksanut ottaa selvää oliko hän kuollut.

— — — Urja istuu lattialla, istuu istumistaan. Myrsky ulvoo ja omegametalli valittaa. Myrsky lakkaa ja yhä vain hän istuu. Hän on painunut kasaan, kuin olisi pää liian raskas. Aivoissa vilisevät kuvat sekaisin, sekaisin. Niitä tulee ja menee, syttyy ja sammuu. Ajatuksen pätkä kutoutuu, mutta aivan äkkiä räiskähtää poikki, uusi kuva ryntää esiin. Ei, hän ei jaksa saada niitä järjestykseen — — —.

Vihdoin nousee Urja ravakasti, kuin olisi häntä huimannut, katselee ympärilleen, kuin vasta olisi elämään tullut. Päässä ei tunnu olevan mitään elollista; se on täynnä kuollutta massaa. Kuvien vilinä on tauonnut, silloin tällöin välähtää vain kaukaisen valoilmiön tapainen aistimus ja siihen yhtyy himmeä tietoisuus siitä, että sen mukana pitäisi tulla jonkun ennen saadun näkemyksen, mutta joku ellottava tunne estää sen tulemasta, joten kaikki jää tuollaiseksi valoilmiöiden tapaiseksi sävähtelyksi, joita joka kerta säikähtää.

Hän kuuntelee jotain, nauraa ja puhelee:

— Se itkee. Turja, se itkee. — — Lapsi parka. Siellä on kylmä, siellä ylhäällä. Mennään. Älä itke, äiti tulee, äiti tulee. — — —

Hän alkaa nousta kuutiomajaan ja nauraa hiljaa itseksensä, säpsähtää, katsoo kauhistuneena ympärilleen ja nauraa sitte taas hiljaa itseksensä — — —.

Ellipsoidi valittaa autiossa maassa, jäätikköilvekset kiertelevät asuntoja ja kiljuvat, ilmakehässä tanssivat meteorit ja tähdet kiertävät Avaruutta, toisia syttyy ja toisia sammuu.

Viikatemies marssii jo kaukana jäätiköllä.

XIII luku. Ratkaisu.

Kun lämmin vuoden aika alkoi olla lopussa ja ensimmäisiä myrskyjä saattoi odottaa milloin hyvänsä, tuli Sorja eräänä päivänä Turjan luo ja lausui:

— En tiedä, millainen on hyökkäyssuuunitelmanne. Mutta olipa se millainen tahansa — minä tarjoan siihen ratkaisevan lisän.

Turja tarkasteli kylmästi tuota naista, joka tuli utelemaan häneltä hyökkäyssuunnitelmaa. Mutta Sorjan katse ja koko olemus oli selkeä ja tyyni kuin kirkas vesipisara. Hän puhui asiansa aivan luonnollisella vapaasti helisevällä äänellänsä. Ja rauhallisesti hän odotti vastausta, pyöritellen hiljalleen uumiltansa riippuvaa koristetta.

Turja kääntyi katsomaan ulos ja ärähti uhkaavalla äänellä:

— Kuka on sanonut, että me aiomme hyökätä?

— Ei kukaan. Näenhän minä tuon.

— Mistä pirusta!

— Voi hyvänen aika! Kymmenestä, kahdestakymmenestä seikasta.

— Antakaa kuulua!

Sorja silmäili Turjaa vakavasti. Hän laski kätensä Turjan pöydän kulmalle, naputteli pöytää ja sanat tulivat nyt hiukan kimmoisempina.

— Ensiksikin: Turja Borealian päällikkö ei jätä taistelua, jolla kansa pelastetaan kuolemasta — hän ei ole siitä aineesta — — —. Toiseksi: Turja Borealian päällikkö on ollut rauhaton ja kärsimätön tässä toimettomuudessa. Nyt hän on rauhallinen. — Siis on ratkaisu tehty. Ja mitään muuta ratkaisua ei ole kuin hyökkäys. Kolmanneksi: Karma vihaa minua entistä enemmän. Hän ei puhu kenellekään sanaakaan minun läsnäollessani. Hän pelkää, että minä saan hänen sanoistaan kokoon jotakin ja ilmaisen viholliselle. — Muuta ei sillä tavalla peljätä, kuin hyökkäyssuunnitelmaa. Neljänneksi: Jorma on kovin hyvällä tuulella. Hän on aina hyvällä tuulella, kun hän tietää pääsevänsä hyökkäämään. Viidenneksi: Siirrettäviä akkumulaattoreja ladataan. Kuudenneksi: Laivastoon liitetään kuljetusaluksia. Seitsemänneksi —

— Riittää, riittää. Näen että kuljette täällä silmät auki — ehkä liiankin auki.

Sorja kimmahti pystyyn:

— Sekö on Turjan vastaus minun tarjoukseeni?

— Istukaahan nyt. Teiskaroitte aina kovin tulisesti.

— Minä voin kärsiä sen, että joku Karma, Taitsa tai Jorma — tai joku Sonja epäilee minua petturiksi. Mutta Turjalta en voi sietää samaa kohtelua.

— Miksi ette?

— Miksikö — — —?

Hän hämmentyi hieman.

— Siksipä vain — että hän on Turja. No, ellette ymmärrä niin — — —

— Istukaahan. Te tarjositte hyökkäyssuunnitelmaamme lisää — oikeinpa ratkaisevaa.

— Niin tarjosin. Mutta se tarjous kestää vain tähän iltaan ja vain siinä tapauksessa, että Turja ei epäile minua petturiksi.

— Haluaisin kuulla sen lisän.

— Ja minä haluaisin kuulla, suostutaanko ehtooni.

— Ehtoonne?

— Niin, että Turja ei epäile minua.

— Minun täytyy siis sanoa, etten epäile. Niinkö?

— Enemmän. Se ei riitä.

— Minun sanani ei siis riitä. Sepä kummallista.

— Ajatelkaa, että minä en olisi vaatinut mitään ehtoja, ellei minua olisi loukattu. Mutta nyt minä vaadin hyvitystä, eikä vain sanoja.

Turja synkkeni taas:

— Puhukaa!

— Minä tahdon tietää, millainen on se suunnitelma, johon lupaamani lisän annan. Se ei asian vuoksi olisi ollenkaan tarpeellista, sillä minä tiedän, että minun suunnitelmani on parempi. Mutta minä vaadin luottamusta.

Turja tarkasteli taas edessänsä seisovaa naista tuokion. Hän mietti mitä hän vaarantaisi, jos panisi tuon naisen koetukselle. Avaruuden nimessä, hän tutkii mitä tuo tyttö tietää. Sen hän tekee.

— No hyvä, pamautti Turja nousten kävelemään. Me heitämme laivoilla joukkoja rannikolle vihollisen taakse pohjoiseen ja etelään ja otamme rintaman sakarat pihteihin. Joko riittää?

— Ei. Siinä ei ole vielä kaikki.

— No hyvä. Kolmas joukko lähetetään kauas etelään ja kiertää valtatielle ja sieltä keskustan taakse. Jollei tämä riitä, niin astukaa ulos.

— Juuri tähän saakka tahdoin päästä, se riittää mainiosti. Minä voisin vielä kysyä milloin suunnitelma toteutetaan, mutta minä en ole ahne; jätetään se. Ja kun minä voin liittää omasta päästäni alkurenkaan, Ekvatorian laivaston hävittämisen, jonka päällikkö suvaitsi jättää pois, niin olkoon kauppamme kuitti.

— No. Ja entä sitte?

— Nyt minä kysyn: entäpä jos Ekvatoria vetää sakarat meren rannalta pois, iskee keskustaan ja murtaa puolustuslinjan sillä aikaa kuin joukot ovat aluksissa?

— Niin, tosiaan, hymyili Turja.

— Ja eikö sen etelään menevän joukon matka ole kovin pitkä?

— Pitkä. Mikäpä muu.

— Minä näen, että ette ole sanonut minulle kaikkea.

Turja kävi vakavaksi.

— Mutta minä alennan vaatimuksestani kaiken sen sanomattoman pois, olipa se mitä hyvänsä. Ja esitän lisäni. Minusta on koko tuo suunnitelma huono.

— Huono?

— Hirveän huono.

— Siinäkö Teidän "lisänne"?

— Ei. Minä sanon, että nyt on hyökättävä suoraan rintamapussin pohjaan, puhkaistava se ja sitte käännyttävä oikealle ja vasemmalle ja lyötävä siivet.

Turja mittasi askelin kiivaasti suojamaa ja vilkaisi kulmainsa alta julmasti tuon tuostakin Sorjaan.

— Perhanan nainen, murisi hän itseksensä.

— Ahaa, nauroi Sorja, minä huomaan, että minä olenkin esittänyt Teille oman suunnitelmanne! Mutta nyt minä annan siihen sen ratkaisevan lisän: Minä takaan yönä, joka seuraa huomista päivää, aivan vapaan pääsyn rintaman puhki pussin pohjasta. Ja minä takaan, että ei synny mitään hälinää, ennenkuin Borealian joukot ovat Ekvatorian sivustajoukkojen takana. Tämän minä takaan, jos minun sallitaan huomenna puikahtaa vihollisen puolelle eikä siis epäillä minua petturiksi.

Turja mietti ja ihmetteli tätä takausta — ja mietti taasen. Mutta sitte hän teki päätöksen:

— Sanoitte, että tarjous kestää iltaan.

— Niin.

— Hyvä. Minä vastaan ennen iltaa.

Sorja poistui — ja hetken kuluttua tuli Sonja Turjan kutsusta.

— Neiti Sonja! Nyt haluaisivat aivoni hiukan keskustelun kylpyä.

— Vahinko, että minäkin tulen kohta yhtä vakavaksi kuin jöröimmät kansastanne. Minä osasin ennen olla hauska, mutta nyt minua vaivaavat — ajatukset. Olen käynyt sairaaloissanne, olen opetellut kieltänne ja saanut uusia ajatuksia. Olen unohtanut kevyen keskustelun taidon.

— Vakavat keskustelut ovatkin parempia.

— Ei, ei. Ihan varmaan Teidän aivonne kaipaisivat joskus taitavata lempeätä tuudittelijaa, joka houkuttelisi ne joskus lepoon, virkistävään ilmanoloon, joka puhkaisisi Teidän panssaripintanne hyväntuulen ja välittömän keskustelun laukauksilla.

— Ehkä olette oikeassa. Mutta tällä kertaa tahtoisin keskustella vakavasti.

— Se tekee taas erittäin hyvää minulle, vakavuus nimittäin.
Minun elämäni on ollut liian keveätä ja Teidän liian raskasta.

— Sanokaa minulle, Sonja hyvä, kuka on tämä Sorja?

Sonja hätkähti. Nähtävästi häneen koski kipeästi.

Tarja huomasi tämän.

— Kenties satutin arkaan kohtaan — — —.

— Ei mitään, ei se mitään.

— Mutta minulle olisi hyvin tärkeätä tuntea hänen entisyytensä. Seikka on semmoinen — — — Turja mietti.

Sonja hengitti kiihkeästi ja odotti jatkoa.

— Seikka on semmoinen, että hän on antanut erään lupauksen ja tahtoisin tietää onko hänellä edellytyksiä täyttää se.

Sonja ilostui. Se oli siis vain sellaista.

— Minä sanon kaikki mitä tiedän. Myönnän, että minulla voi olla taipumusta puhumaan pahaa hänestä. Mutta en ole erittäin taitava parjaamaan. — Hänen tarinansa on kummallinen. — — — Hän on Ekvatorian ylhäisimpiä naisia. Hän on Ekvatorian päällikön tytär. Hänellä oli tavaton suosio kansan keskuudessa, hän kun ei ollut niinkuin me muut Ekvatorian naiset. Hän matkusti maan äärestä toiseen, puhutteli orjia ja kaikkia kansoja, hän vaati muutosta Ekvatorian oloihin. Hän on ollut nuoresta tytöstä alkaen hirvittävän tarmokas ja myöskin häikäilemätön. Kansat suosivat häntä niin, että me pelkäsimme häntä. Ellei hän olisi ollut päällikön tytär, olisi teloittaja hänet perinyt, sillä häntä pidettiin kapinallisena.

Mutta sitte tapahtui selkkaus, jossa hänen vihansa kohdistui minuun — — — ehkäpä syystä — — —.

— Jättäkäämme se. Mutta tiedättekö oliko hänellä suosijoita myöskin sotajoukossa?

— Oli, siksipä juuri häntä niin kovin peljättiin. Hänen isäänsä vaadittiin karkoittamaan hänet metsiin. Ja sitte hän hävisikin noiden selkkausten jälkeen. Eikä hänestä sen perästä kuultu.

— Tämä riittääkin minulle. Olen kiitollinen Teille tästä "aivojen kylvystä".

Illalla annettiin Sorjalle vastaus.

Ja koko yö ja seuraava päivä varustettiin joukkoja matkalle.

— — — Oli tuulinen yö. Ilmakehässä kiitivät synkät pilvet monessa kerroksessa edestakaisin. Vain silloin tällöin vilahti näkyviin korkeammissa ilmakehän osissa läimehtivät äänettömät salamat ja joku yksinäinen tähti. Tuuli toi mukanaan taistelukentiltä silloin tällöin tukehduttavan ja kuvottavan mätänevien ruumiiden hajun ja sen lisäksi oli ilma muutenkin kuivia tomumassoja täynnä, niin että tuntui kuin ei siinä olisi ollut ollenkaan happea.

Borealia oli pimeä. Ainoastaan sairassuojamissa oli siellä täällä valoja ja jos joutui niitä lähelle, kuuli sieltä liikettä ja jonkun valittavan äänen. Tässä tukehduttavassa pimeässä yössä liikkui varjoja. Joukkoja kerääntyi teille ja veturit hyrisivät hiljaa, kuului tyyntä tasaista puhelua, käskyjä, kysymyksiä ja vastauksia.

Kapitoliokin oli pimeä, ainoastaan ellipsoidi hohti katolla. Mutta jos tarkkaan katsoi sen suojamiin jotain valoisampaa taivaan kohtaa taustana käyttäen, niin näki sielläkin varjojen liikkuvan, näki tarkattavan ulos, näki käytettävän koneistoja, näki soitettavan koskettimia.

— — — Turja istui veturissa läntisessä metsässä. Lähellä liikahteli silloin tällöin joku varjo ja kaukaa tieltä kuului, kun tuuli sen salli, lukemattomien veturien hiljainen hurina ja askelten tahti. Kun metsä taas yltyi kohisemaan ja puut kumarrellessaan kahisivat toisiinsa, ei kuulunut muuta kuin tahdikas naukuva ja nariseva ääni, joka lähti siitä, että kaksi toisiinsa takertunutta puuta hankasi yhteen tuulen käsissä kumarrellessaan.

Turja koetti tähystellä pitkin tietä länteen päin ja alkoi käydä kärsimättömäksi. Mutta pian tuikahti tiellä pieni punainen tuli. Turjan lyhdystä tuikahti samanlainen vastaan. Hetken perästä vaihdettiin siellä muutaman askeleen päässä pari sanaa ja samassa seisoikin Turjan vierellä varjo, jonka piirteet hän tunsi pimeässäkin. Hän päästi himmeätä valoa lyhdystänsä ja silmäsi tulijan kasvoihin. Ne hohtivat ja säteilivät reippaan kulun jäljeltä terveyttä ja voimaa ja silmät paloivat suurina ja hymyilevinä. Hänellä oli taas aivan sama metsästäjän puku, kuin silloinkin, kun Turja hänet vangitsi lännessä meren rannikolla.

— Myöhästyin pienen hetken, puheli Sorja. Se on tämän pimeyden syy.
Minun täytyi kulkea varovasti, etten eksyisi oikeasta suunnasta.

— Me tulimme puolestamme hiukan liian aikaisin. Mutta meillä olikin selvä tie kuljettavana. Kohta ovat etujoukot täällä. Onko tie auki?

— On. Kaikki on niinkuin olla pitää. Koko tämä läntinen metsä on tyhjä ihmisen suvusta. Ja voin ilmoittaa tarkalleen joukkojen sijoituksen sivustoilla.

Ensimmäiset joukot saapuivat kohdalle ja eteneminen alkoi.

Edellä kulkevan tiedustelujoukon päällikkönä oli Karma ja hän oli saanut ohjeen pitää silmät auki joka puolella. Ja hän saikin tietoja alituisesti oikealta ja vasemmalta ja edestä — mutta hänen täytyi tunnustaa aina jonkun ajan kuluttua Turjalle, että metsä oli tosiaan tyhjä.

Sorja istui Turjan veturissa ja antoi tietoja ja ohjeita teistä, matkan pituudesta, vihollisen joukkojen sijoituksesta j.m.s. Ja Turjan täytyi tunnustaa, että hänen käyttäytymisensä oli kaunista, miellyttävää ja mielenkiintoista. Ei ainoatakaan kerskailun tai kiitoksen etsinnän piirrettä, ei merkkiäkään siitä, että hän haluaisi huomauttaa ansioistaan tai edes liialla innostuksella tai paisuttelulla tyrkyttäisi apuansa ja — itseänsä. Hän istui pimennossa näyttelemättä liikoja sen enempää ruumistansa kuin tietojansakaan. Hän antoi yksinkertaisesti juuri ne tiedot, mitä tarvittiin ja puheli sitte kaikennäköisistä pikkuhavainnoista matkalla — tai oli vaiti.

Jo yön pimeydessä syttyivät ensimmäiset taistelut. Borealian joukot käyttivät hyväkseen pimeässä kiiluvia tähtäimiään ja tuottivat vihollisille suurta tuhoa.

Vasta seuraavana päivänä alkoivat päärynnistykset. Ekvatorialla oli vielä suunnattomasti joukkoja niemimaalla, mutta vähitellen huomattiin, että suuri osa niistä oli kapinallisia ja pysyi toimettomana.

— — — Ja toisena päivänä hajosivat vihdoin rintaman sivustoilla vielä toimivat vihollisjoukot hurjaan pakoon. Laumat vyöryivät etelään sekasortoisina ja kurittomina. Ne eivät enää totelleet päälliköltänsä, vaan alkoivat heitä surmata. Kaikesta päättäen oli nyt tapahtunut lopullinen ratkaisu ja Borealia oli vapaa.

Osa Borealian joukoista palasi kotiin, osa jäi puhdistamaan taistelutantereita ja kaiken varalta jatkamaan vielä vartiointia.

Siitä päivästä jona Borealian joukot palasivat kotiin, muodostui valtava juhlapäivä. Työt seisautettiin. Tiet, asunnot, tehtaat, voima-asemat koristettiin kukilla ja lehvillä. Talojen katoilla säihkyivät eri väriset liekit ja radiosäteet. Ne lensivät eri suuntiin, muodostaen viuhkoja ja kiehkuroita. Tämä oli ensimmäinen riemullinen kasvien, lehvien, kukkien juhla sitte menneiden aikojen, jolloin Vanhassa Borealiassa vielä tuuli humisi puissa ja hyväili kukkia. Se oli sen vuoksi uuden maan ja uuden elämän juhla yhtä paljon kuin voiton ja pelastuksen juhla. Kun suuri radiosäde vongahti ilmaan läntisistä metsistä, tulvasi kotona oleva kansa teille ja katoille. Se kantoi puvussansa kirkkaita värejä, sen silmät säteilivät ja hymy loisti jokaisen kasvoilla. Meluamatta, hiljakseen parveili se teillä ja katoilla ja katseli pelastettua maatansa ja odotteli eri suunnilta palaavia taistelijoita. Kävi vieno tuuli. Meren lahti sädehti ja kimalteli auringon valoa. Siellä seisoivat kaikki alukset kuvioissa ja suitsuttivat ilmaan erivärisiä liekkejä.

Samalla aikaa lähenivät joukot lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Ne lauloivat taistelumarssia, yksinkertaista ja jykevää. Kaikki joukot teillä ja katoilla yhtyivät siihen ja yhtäkkiä kajahtaa suuresta ellipsoidista Kapitolion katolta pauhaavia sointuja, marssin sointuja marssin tahdissa. Joka säkeistön lopussa jymähtää kymmenen suurta rautaputkea eri puolilla Borealiaa.

Joukot vyöryvät Kapitoliota kohti. Ne liikkuvat tyynesti tahdissa ja järjestyksessä. On kuin jokin yhteinen hermosto hallitsisi koko tätä kansanpaljoutta — niin luontevasti ja järjestyksessä sen liikkeet käyvät.

Kapitoliossa on Turja esikuntineen ja myöskin Sorja ja Sonja ovat saaneet luvan tulla sinne.

Sonja katselee ja kuuntelee syvään hengittäen ja silmät loistaen vakavan kansan syvää ja juhlallista iloa. Hän oli ollut sadoissa, tuhansissa tilaisuuksissa, joissa olisi ollut tarkoitus olla iloinen. Mutta kertaakaan ei ilo ollut temmannut häntä näin ehdottomasti mukaansa. Tuo aaltoileva jymisevä tahti oli kuin sisäisen voiman paisuilemista, niinkuin olisi meri aaltoillut ja soudatellut häntä kirkkaissa hurmaavissa avaruuksissa. Marssin aallot löivät hänen läpitsensä kiireestä kantapäähän ja värisyttivät häntä ja hänelle nousivat kyyneleet silmiin. — Ah, iloa, iloa oli hän etsinyt. Mutta koskaan hän ei ollut käsittänyt, mistä ilo syntyy. Nyt hän sen tietää, voi, nyt hän sen tietää. Ilo on sisäisen voiman ihanaa maininkia suuren työn jäleltä. Ei ole mitään iloa ilman ponnistusta. Lepäävä energia ei koskaan joudu tällaiseen aaltoiluun.

Sorja ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän iloa ja juhlaa. Hän käveli eräässä suojamassa hiljaisin, pehmoisin liikkein edestakaisin, pyöritti vyönsä koristetta ja mietti. Kerran hän aikoi puhutella Turjaa, mutta muutti sitte mieltä, vetäytyi syrjään ja katosi pian.

Turja näki Sonjan avomielisen ja herkän ihastuksen ja haki katseillaan Sorjaa, nähdäkseen, mitä hän piti juhlasta, mutta ei keksinyt häntä enää missään. Sonjan ihastus miellytti Turjaa. He tulivat lähemmäksi toisiaan seistessään tässä saman tunnelman lumoissa. He vaihtoivat muutamia sanoja ja tunsivat niiden tulevan molemmin puolin herkästä, ystävällisestä mielestä. Ne olivat kuin lämmin luottava kädenlyönti.

Tuhansia ja taas tuhansia kokoontui Kapitolion edustalle suurelle aukeamalle. Sotajoukkoja seisoi sivustoilla ja keskustassa. Kansa kiitteli taistelijoita ja kukitti heitä.

Tultiin ilmoittamaan, että halutaan kiittää myöskin Turjaa.

— Jopa nyt jotain, ihmetteli Turja. Kansani alkaa hassutella.

Hän astui kuitenkin aukeaman puoleiselle maasta koholla olevalle ulkonemalle. Muuan mies heitettiin aukeamalla olevan veturin katolle.

Hän katsoi vihaisesti heittäjiinsä ja huusi sitte:

— Täällä nämä pojat vaativat, että on sanottava Turjalle: kiitos! ja että me luotamme häneen kuin luonnonlakiin. Minä sanoin, että tietäähän hän sen piru vie ilmankin. Mutta ne nakkasivat vain minut tänne. — Toimittakaapa minut nyt sukkelaan alas täältä, virkkoi hän sitte ympärillänsä seisoville.

— Meidän on kiitettävä kaikkia tai ei ketään, huusi Turja vastaan.
Vain kaikkien kansamme jäsenten yhteen kootulla voimalla me voitimme.
Mutta joukossamme on ollut yksi henkilö, joka ei kuulu kansaamme, ja
hän teki kuitenkin ratkaisevia tekoja hyväksemme. Monet hänet tuntevat
— Sorjan. Häntä teidän on syytä kiittää.

— Missä on Sorja? huudettiin.

Turja haeskeli häntä taasen katseillaan, vaan ei löytänyt. Mutta sitte kuului hänen äänensä erään sivurakennuksen ulkonemalta.

— Täällä minä olen. Mutta minä en tyydy kiitokseen. Pyydän paljon enempää. Minä pyydän vastapalveluksia. Olin juuri astumassa tuolle tielle, joka vie etelään, kun kuulin nimeäni huudettavan. Olin lähdössä maastanne pois. Ja minä lähdenkin heti, kun olen tässä sanottavani sanonut. Minä menen Ekvatoriaan.

Tiedättekö, mitä tapahtuu parhaillaan Ekvatoriassa? — Siellä ryöstetään, murhataan, hävitetään. Siellä riehuu mielipuolia joukkoja, raakalaisia, asumuksia palaa, kasvitarhoja hävitetään, kaikki kiehuu ja kuohuu. Kas, siellä on lauennut vuosisatoja kestänyt jännitys. Salama on iskenyt ja myrsky lentää yli koko maan, ympäri maapallon. Nyt siellä tarvitaan jokainen järjellisen voiman pisara. Pitäisi vangita myrsky ja salama ja päästää päivä paistamaan onnettomille Ekvatorian kansoille. Mutta siitä maasta ei löydy niin paljoa järkevää voimaa, että tämä tehtävä voitaisiin suorittaa. Minä pyydän, että Borealian kansa ja ennenkaikkea sen suuri päällikkö ottaisi tehtäväksensä Ekvatoriassa riehuvan myrskyn hillitsemisen ja sen onnettomien kansojen elämän järjestämisen. Minä tiedän, että päällikkö lähtee nyt pohjoiseen ja että häntä ei voi mahtavinkaan voima enää tältä matkalta pidättää. Mutta minä lähden itse nyt heti etelään. Minä voin tehdä jotain siellä, mutta en läheskään kaikkea. Minä pyydän urheita miehiä tulemaan jälessäni — minä en voi enää olla täällä hetkeäkään — minä pyydän Borealian päällikköä tulemaan heti kun hän on palannut pohjoisesta. Taistelu on suloista, kun on hiukankin menestymisen mahdollisuuksia. Hyvästi!

Ja hän katosi.

Kansan keskuudessa syntyi kohinaa ja liikettä.

Sonja istui kalpeana eräässä suojamassa, nousi kävelemään ja istuutui taasen.

— Se on siis tapahtunut, se on nyt siis tullut! Pitihän minun se arvata. Tällaisen tappion jälkeen!

Hän näki Taitsan ja viittasi hänet luokseen:

— No nyt olette saavuttanut päämääränne. Järjettömät eläimet hävittävät Ekvatoriaa ja kaiketi koko minun kansani tuhotaan. Tästä tulee oikein raakuuden riemukulku. Huh! Minä olen aina peljännyt ja inhonnut orjien likaista laumaa ja odottanut siltä turmiota. Onko tämä teistä nyt oikein?

— Tämä on se, minkä tuloa Teidän kansanne valmisti vuosisadat, vastasi
Taitsa.

Ja he iskivät yhteen tuimilla sanoilla ja erosivat vihassa.

Kun he tapasivat uudestaan, laski Sonja sovittavaa leikkiä ja Taitsa purki hänelle koko nuoruudenaikaisen aatemaailmansa. Vanhat kuvat, vanhat käänteet ja vanha tuttu innostuskin palasi taas, kun hän esitti Sonjalle; mitä äärimmäistä kurjuutta kansat kärsivät, mitä irstaista elämää eli vallasluokka, mikä kuilu oli orjien ja valtiaiden välillä ja millaisen jännityksen siinä täytyi syntyä.

Lisäksi oli nyt tullut vielä kaikki se, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Borealian kansan kohtelu ja se äärimmäisen vastakohtainen kuva, mikä oli löydettävissä Borealian kansan yhteiskunnasta.

Sonja kuunteli hämmästellen itseksensä sitä uutta näköalaa, mikä hänelle täten avautui. Lopuksi hän tunnusti, ettei hän pysty näistä asioista keskustelemaan, hän ei ole ikänänsä niille uhrannut pienintäkään ajatuksen murua. Mutta nyt hän tahtoi toimia jotain! Ei mitään sankarillista, ei mitään — näin! Ja hän matki Sorjan asentoja. Mutta jotain joka soveltuisi hänen luonteelleen.

He sopivat lopulta, että Taitsa lähtee Sorjan mukaan seuraamaan asiain kehitystä Ekvatoriassa ja Sonja toimii Borealiassa hankkien apua heille Ekvatoriaan niin paljon kuin voi.

— — — Turja valmisti kuumeisella kiihkolla retkikuntaa pohjoiseen. Parhaillaan riehuivat siellä myrskyt ja hän tahtoi saapua sinne heti niiden lakattua. — Mutta valmistukset veivät kuin veivätkin useita päiviä. Oli otettava mukaan kaikki varusteet kansan kuljettamiseksi sieltä etelään. Tosin ei Turma ole lähettänyt sieltä mitään viestiä, mutta Turja on vakuutettu, että kansan on nyt aika lähteä sieltä.

Näinä kuumeisina päivinä alkoi hänen luoksensa saapua Ekvatoriasta viestejä toinen toistaan kummallisempia.

Eräänä päivänä löntysteli eteläistä tietä yksikseen puheleva miehen kuvatus, joka pyysi puhutella Borealian päällikköä. Hän istui Turjan suojamassa permannolla jalat ristissä allansa ja puhua papatti ihmeellisestä opista, jonka mukaan Ekvatorian olot olisi järjestettävä. Hän oli kuullut Borealian yksimielisestä yhteiskunnasta ja kansan urhoollisuudesta ja hän oli tahtonut vaarojen uhallakin tulla sen suuren päällikön puheille, jonka käsissä nyt on Ekvatorian kohtalo, jotta he kaksi yhdessä voisivat tehdä Ekvatorian yhteiskunnasta yhtä hyvän kuin on Borealian yhteiskunta. Hän oli vuosikymmenien kuluessa suurella vaivalla ajatellut kokoon tämän järjestelmän ja tuli nyt tarjoamaan sitä toteutettavaksi.

Turjaa huvitti tämä ilmiö ja hän kysyi:

— Kuinka tämä järjestelmänne voitaisiin sitte toteuttaa?

— Se on yksinkertaisesti ja helposti toteutettavissa. Jos annetaan Ekvatorian kerjäläisille valta, niin he panevat sen toimeen. Heistä hyvin monet tuntevat järjestelmäni. He tuntevat myöskin tarkoin maan ja ihmiset ja sitäpaitsi he ovat maan melkein suurin ja työteliäin ryhmä. Yläluokka ei ole tehnyt mitään, orjat ovat tehneet jotain ruoskan pelosta. Mutta kerjäläiset ovat tehneet aina työtänsä niin sanoakseni asianharrastuksesta. Jos siis päällikkö ja hallitus asetettaisiin kerjäläisistä, niin, luuli hän, voitaisiin Ekvatoriaan luoda tyytyväinen yhteiskunta.

— Olette siis kerjäläinen?

— Niin olen.

Turja lupasi miettiä asiaa ja ukko lähti hyvillä mielii löntystämään eteenpäin.

Seuraavana päivänä saapui Ekvatoriasta räätälien edustaja ja esitti uuden järjestelmän, jonka mukaan sorretuille räätäleille olisi annettava enemmän tuloja ja valtaa. Sillä kuinka tärkeä ryhmä räätälit sentään ovatkaan yhteiskunnassa! Hehän ovat ihan yhteiskunnan runko. Mitä olisivat ihmiset, varsinkin sivistyneemmät, ilman räätälejä? — Eivät juuri mitään. Niin että räätälien varassa on suurelta osalta muun kansan olemus. "Jos räätäli kestää niin kaikki kestää, jos räätäli taipuu niin kaikki vaipuu."

Turja lupasi miettiä asiaa.

Sitä seuraavana päivänä tuli kokonaisen kolmen kansan edustajat. He riitelivät jo tullessaan, kenelle Ekvatoriassa olisi valta annettava ja he jatkoivat riitaansa Turjan luona. Turja pyysi heitä viemään kansoillensa sellaisia terveisiä, että kukin kansa pitäisi valtaa omassa keskuudessaan oikein miehekkäästi ja kukin ihminen omassa elämässään. Hän ei voinut heidän kanssaan nyt sen enempää keskustella heidän mielenkiintoisista yhteiskuntajärjestelmistään. Mutta pohjoisesta palattuaan hän ottaisi asian uudestaan käsille.

Sitte tuli etelästä ylen lihava mies vielä lihavamman naisen kera. He ilmoittivat olevansa Ekvatorian "ainoan tuottavan elinkeinon", nimittäin maatalouden edustajia.

Mies piti puheen Turjalle:

— Sitkeällä ja uutteralla työllä on Ekvatorian maamies monien miespolvien aikana luonut viljelystä suunnattomiin korpiin, joissa muinoin pedot kiljuivat ja auhdoille nevoille, joilla ennen halla härmäistä valtikkaansa piteli. Tavattoman suuriarvoista ja isänmaallista työtä ovat maamiehet tehneet. Mutta heitä on rasitettu veroilla ja ulosteoilla ja koko yhteiskunta on ollut heidän hartioillansa. Me olemme tulleet esittämään, että tämän maan tärkeimmän elinkeinon tuotantoa edistettäisiin ja suojeltaisiin. Sillä maamies auransa kurjessa astelemassa — siinähän on työn ja tuotannon vertauskuva. "Jos maamies kestää niin kaikki kestää, jos maamies taipuu niin kaikki vaipuu."

— Mitä te siis tahdotte? keskeytti Turja.

— Kun nyt asutuskeskuskulttuurin pohjalle rakennettu yhteiskuntakehitys pettää, kun porvarillinen sivistys ja tiede ovat tehneet vararikon, niin olisi isänmaalle tärkeätä, että asutuskeskukset hävitettäisiin ja ihmiset palautettaisiin jälleen luonnolliseen elämään maaemon syliin. Nämä paheen pesät, joissa vain kulutus ja keinottelu kukoistavat, ovat vieneet maataloudesta työvoiman. Siksi niiden häviäminen olisi toivottava asia. — Me maamiehet muodostamme kansakunnan ytimen, juuren, perustuksen. Jos maanviljelijäluokka häviää, jää jälelle vain kauppaa tekevä ja kauppavoitosta elävä porvari ja hänelle kauppatuotteita valmistavat orjat ja mökkiläiset. Maamiehen kera häviää kansallinen leipätuotanto, kansalliset pellot ja kansalliset lantakasat, kansalliset tavat, kansallinen kulttuuri, kansalliset päämäärät. Kaikkien muiden mieliä kiinnittävät kulttuuriarvot, joilla on vain tilapäinen markkina-arvo. — Me maamiehet olemme jo alkaneet luoda uutta sivistystä ja tiedettä. Maamiehen asema valtakunnassa on keskeisin. — — —

— Kiitän teitä, hyvät ystävät, että tulitte, keskeytti Turja taasen. Minulla on nähtävästi ollut tosiaankin väärä käsitys Ekvatorian maanomistajain avuista ja merkityksestä. Kun minä kävin Ekvatoriassa, näin minä auran kurjessa vain orjia ja maan omistajain minä näin juovan masmaa ja hoitavan terveyttään ja harrastavan vetojuhtien asiaa. Mutta minä en ole nähtävästi sattunut tapaamaan näitä varsinaisia ihanteellisia maamiehiä. — Ehkäpä he olivat silloin juuri parhaillaan luomassa uutta sivistystä ja tiedettä. — — — Kuinka monta auranalaa on keskimäärin viime aikoina raivattu maata, joko nälkäiset ovat loppuneet Ekvatoriasta? — — — Kuinka monta auranalaa Te itse olette raivannut?

— Ei ole voinut nyt tehdä työtä maatalouden kehittämiseksi. Maatalous ei ole kannattanut moniin vuosiin.

— Mutta tehän sanoitte, että on luotu viljelystä korpiin joissa ennen pedot viheltelivät — — —

— Tarkoitin menneitä polvia.

— Kannattiko se heille?

— Tuskin. Mutta heitä nälkä pakoitti — eikä päässyt minnekään pakoon.

— Mutta Teitä ei nälkä pakoita.

— Eihän se sentään.

— Mutta Te arvelette, että pitäisi hävittää asutuskeskukset, teollisuus ja kauppa, jotta nälkä taas pakoittaisi ihmisiä viljelemään maata — Teille työvoimaa.

— En minä sitä sillä tavalla tahtoisi sanoa — ne ovat kansalliset päämäärät, jotka vaativat.

— No hyvä. Miettikäämme tätä asiaa, kun tulen Ekvatoriaan. Viekää tervehdykseni Ekvatorian kansan ytimelle, juurelle ja perustukselle!

Sitte saapui Turjan luo suutarien lähetystö ja ilmoitti, että jos suutari kestää niin kaikki kestää, mutta jos suutari taipuu niin kaikki vaipuu.

Teollisuusmiesten ja kauppiaiden lähetystö vertasi teollisuusmiehiä ja kauppiaita kuningasilvekseen, joka kaataa saaliin — ja siitä saavat sitte ruokansa suuret laumat. Se vaati, että teollisuutta ja kauppaa rasittavat verot on poistettava.

Sitte tuli pappien lähetystö, joka pyysi palkankorotusta papeille ja temppeleihin lisää rukouspyöriä.

Tuli orjien lähetystö, joka esitti, että vallasluokka on tehtävä orjaksi ja orjille annettava maat ja suuret asunnot ja valta. He sitte järjestävät Ekvatoriaan yhteiskunnan jotenkin Borealian malliin.

— Voi hyvät veljet, lausahti Turja. Tiedättekö te mikä on luonut
Borealian yhteiskunnan?

Eivät tienneet.

— Sen on luonut lumi ja jää. Sen on luonut viisisataa vuotta kestänyt taistelu lunta ja jäätä vastaan, kuolemaa vastaan — johon taisteluun antautui viisisataa vuotta sitte terve, rohkea ja kunnollinen kansa. Jos teidän suunnaton orjajoukkonne olisi nähnyt, ajatellut, kokenut, oppinut ja kestänyt kaiken sen, minkä me olemme nähneet, ajatelleet, oppineet, kokeneet ja kestäneet, niin te olisitte aikoja sitte luoneet Ekvatoriaan hyvän yhteiskunnan. Katsokaas: luonnonlait ovat luoneet Borealian yhteiskunnan. Teidän on yhtä mahdotonta tehdä Ekvatoriasta Borealiaa kuin nostaa itseänne varpaistanne ilmaan. Älkää te olko lapsia, te, jotka tiedätte, miten jokainen kuolleenkin aineen muovaus vaatii suunnattomat määrät aikaa ja voimaa. Elävän massan muovaamiseen tarvitaan sitä vielä enemmän.

Teidän asemanne on kurja, minä näin sen käydessäni Ekvatoriassa. Te tarvitsette ruokaa, te tarvitsette vapautta, te tarvitsette oikeutta, ja ihmisarvoa. Mutta tämän kaiken te saavutatte vain järjestetyn työn, kehityksen ja kunnollisen järkevän toiminnan kautta. Älkää te kuvitelko, että Avaruuden kehityslait eivät pidä Ekvatoriassa paikkaansa. Älkää te luulko, että te voitte yössä hypätä toiselle tähdelle.

Nyt Turja nousi kävelemään.

— Minäpä sanon teille erään seikan, jota te ette kenties tiedä, mutta, joka teidän tulee tietää. Koko tätä tähteä uhkaa tuho.

— Lumi ja jää?

— Pahempi vielä.

Miehet katselivat kysyvinä toisiinsa ja Turjaan.

Ja Turja esitti heille lyhyin iskevin vedoin koko aurinkokunnan problemin. Hän kuvasi heille uhkaavan Avaruuden Hirviön ja esitti ne mahdollisuudet, mitkä maata odottavat.

Miesten silmät puhuivat kauhusta, heidän kätensä vapisivat, heidän kasvonsa olivat kalpeat.

— Ja tähtemme pelastus, teidän pelastuksenne, meidän pelastuksemme ei riipu siitä oletteko te herroja ja teidän entiset herranne surmattuina tai orjina, vaan siitä, voidaanko keksiä pelastuskeinoja ja voidaanko joka ainoan tällä pallolla elävän ihmisen tahto ja tarmo temmata mukaan siihen suureen taisteluun, mikä meitä odottaa.

Viekää terveiseni veljillenne ja sisarillenne, että tulen Ekvatoriaan, kun palaan pohjoisesta ja että silloin saa vapauden ja ihmisarvon jokainen ihminen, joka ei tee rikoksia. Ja suurimman arvon saa se, joka on kunnollinen ja tekee työtä. Hyvästi!

Miehet lähtivät hiljaisina ja vakavina.

Kun mitä kummallisimpien järjestelmäin esittäjäin ja lähettien tulva jatkui, käski Turja erikoisen kirjurin ottaa heitä vastaan ja tehdä muistiinpanoja heidän nerontuotteistaan. Hän tarkastelee tultuaan niitä hauskuudekseen.

Seuraavan päivän iltana tervehti hän jo Borealiaa radiosäteellä jäätiköltä ja näki kaukana etelässä Borealian vastaavan. Ja sitä seuraavana iltana riehui jo lumimyrsky retkikunnan kasemattien yllä.

XIV luku. Horna kuohuu.

Kun Sorja ja Taitsa saapuivat siihen Ekvatorian asutuskeskukseen, jossa Turja oli käynyt, ja jossa Ekvatorian hallitus oli suurimman osan vuodesta aina majaillut, tunsivat he heti ilmassa yhteiskunnallisen myrskyn tunnelman. Ihmismassoja virtaili ja kuljeksi päämäärättömästi rannassa, teillä, puistoissa. Oli meluavia kokouksia, joissa puhuttiin, huudettiin, puitiin nyrkkejä ja ruhjottiin muutamia osanottajia hengiltä. Oli ryöstettyjä taloja, oli savuavia raunioita, oli mätäneviä ruumiita siellä täällä tien vieressä, usein alastomiksi ryöstettyinä. Teiden, katujen ja kanavien leima oli kokonaan muuttunut. Ei näkynyt vallasluokan komeita viittoja ja puolialastomia vartaloja, ei kaduilla eikä aluksissa. Kaduilla kulki ja kanavilla souteli asestettuja sotilaita ja orjia sekä suunnattomat määrät huumaantunutta rahvasta yleensä. Joukot olivat ilosta juovuksissa. Ne kulkivat edestakaisin, lauloivat ja liekuttivat puunlehviä. Melkein kaikki työt seisoivat. Kerjäläisillä oli kultaiset päivät. He saivat mitä ikinä halusivat. Ja suurimmassa kunniassa näyttivät olevan Borealian sotakentiltä palanneet raajarikot, sokeat, kuurot ja tylsämieliset sotilaat tai sotilaanjäännökset, jotka kerjäilivät teiden varsilla.

Sorja ja Taitsa saivat kuulla, että hallituksen "piiskajoukko" oli surmattu viimeiseen mieheen, että joukko vallassäädyn miehiä ja naisia oli mennyt samaa tietä. Mutta yleensä heidän oli sangen vaikea saada selkoa tapahtumista.

Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli kerätä luotettavia miehiä ja naisia yhteistoimintaan, jotta saataisiin edes tapahtumain langoista selkoa. He päättivät luoda kaksi "hermokeskusta", toisen tänne ja toisen suureen asutuskeskukseen maapallon toiselle puolelle. Sorja kerää ystäviänsä ja kannattajiansa sotajoukosta ja Taitsa menee puhuttelemaan kansansa pääosaa, joka yhä asui hänen synnyinseudullaan.

Kun Taitsa saapui siihen satamaan, jonka äärillä hän oli lapsuutensa viettänyt, havaitsi hän myrskyn ennättäneen jo sinnekin. Sama joukkojen liikehtiminen, sama ilo ja humina. Hän näki vanhoja tuttavia kulkemassa joukoissa, kiihtyneinä, silmät loistaen ja mieli nähtävästi ensi kerran elinijässä arkielämän yläpuolella aaltoilemassa.

Hän ymmärsi niin hyvin heidän ilonsa, heidän mielensä aaltoilun.

Tuolla menee muuan mies, joka hänen täällä ollessansa asui pienessä kurjassa mökissä erään mäen syrjässä. Mäeltä juoksi vesi ja lika hänen mökkinsä pihaan. Hän muistaa selvästi mökin lahonneen seinustan, sen kitisevän oven. Siellä sisällä oli syntymästä saakka mielipuoli poika kytkyessä, liaten tuon tuostakin yhden nurkan tukehduttavan pienen mökin permannosta. Siellä oli pari muuta lasta, käppyräinen vaimo; miehellä oli ollut parantumaton tauti. Hän on vielä elossa ja nyt hänen silmänsä loistavat. Taitsa tietää, mitä hän ajattelee: toista pientä huonetta itsellensä, sen verran maata, että voisi elää mökillänsä — ja mieletöntä poikaansa johonkin Ekvatorian hoitolaan. Hän toivoo ja uskoo, että tämä humaus suo hänelle tuollaisen onnen.

Tuolla toinen vanha tuttu, yhdeksän lapsen isä, joka ei vaimoinensa ole moniin vuosiin nukkunut yhtään rauhallista yötä. Lapset, vaimo ja hän itse ovat sairalloisia. Taitsa muistaa selvästi, miten monta kertaa hän näki alastoman pikku raukan itkevän hänen mökkinsä edessä olevassa likaisessa solassa, joka teki eteisen virkaa. Hänkin toivoo lapsillensa hiukan helpompaa elämää kuin mitä hänellä itsellään on ollut.

Täällä kävelevät mies ja vaimo, joilla oli maata ja kunnollinen asunto kun he olivat nuoria, mutta heidät ajettiin pois maaltansa senvuoksi, että heidän isäntänsä kielsi saaneensa hänelle tulevia kymmenyksiä, vaikka hän oli ne saanut. Taitsa tapasi vaimon silloin muinoin sillä matkalla, jonka hän miehensä tietämättä teki isännän luo rukoillakseen häneltä lupaa saada edelleenkin pitää maan. Taitsa muistaa vielä sen suuren puun tien vieressä tuolla metsässä, jonka kohdalla kalpea nainen tuli häntä vastaan. Taitsa muisti kuulleensa jälestäpäin, että isäntä oli vaatinut tältä nuorelta naiselta hänen kunniaansa ennenkuin lupasi ottaa asian harkittavakseen. Ja mies löi vaimoansa, kuultuaan kerrottavan hänen käynnistään. Nämäkin toivoivat varmaan oikeutta itselleen.

Tällä tavalla Taitsan mieleen palautui monien vanhojen tuttaviensa elämä vuosien takaa, koko se puutteista ja kärsimyksistä kudottu kuva, joka oli häntä lapsena ja poikana ympäröinyt. Ja nyt ovat nämä sen kuvan elonkipunat, sen hermokeskukset, lähteneet liikkeelle ja yrittävät irtautua entisestä kudoksestaan. Se paine, joka on litistänyt heitä harmaata toivotonta elämän seinää vasten, on nyt poissa ja he yrittävät heti kimmoisuutensa voimasta ponnahtaa irti kidutuspenkistänsä.

Mutta Taitsa näki myöskin toisenlaisia tuttuja puikkelehtimassa joukoissa. Hän näki hämärien hommien mestareja, varkaita ja syntymästään saakka roistoja. Ja Taitsa arvasi heidän miettivän, miten voisivat käyttää tätä myllerrystä hyväkseen.

* * * * *

Jonkun ajan kuluttua olivat Ekvatoriassa koolla Sorja, Taitsa ja Karma. Turja oli lähtiessään kuvannut Karmalle lyhyesti aseman ja jättänyt hänen omaan harkintaansa, olisiko hänen edullista lähteä läheltä seuraamaan tapahtumia. Sonjan vaikutuksesta oli hän vihdoin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt Ekvatoriaan pienen vapaaehtoisen joukon kanssa.

— Mikä onni, että tulitte, puhui hänelle Sorja. Vaikeimmat ajat ovat tulossa. Jotain kamalaa on ilmassa.

— Niin, puuttui puheeseen Taitsa. Tähän saakka on kaikki ollut enemmän vain ilmaan pidettyä kohinaa ja tunnekuohua. Mutta meidän väkemme on saanut selville, että jokin salainen voima tekee työtä muuttaakseen kaiken keskinäiseksi perinpohjaiseksi hävitykseksi. Tämä on kuin mahtavan joen padon murtuminen ja sitä seurannut tulva. Paine on kerääntynyt vuosisadasta vuosisataan. On nähty jo kauan sitte, että ennemmin tai myöhemmin sulku räjähtää rikki ja kauhistava tulva alkaa. Mutta sulun isännät eivät sittekään suostuneet avaamaan veden juoksulle pienintäkään rakoa. Nyt tässä tulvassa toimii sekä varsinainen joen uomassa juokseva vesi, että myöskin sen sivustoilla tuhojansa tekevä villi vesi, joka vyöryy pelloille, kasvitarhoihin, asumuksiin, joka hävittää mitä eteen sattuu. Vedellä on kyllä uomansa, mutta se ei mahdu siihen ennenkuin taas jonkun ajan kuluttua. Tässä myllerryksessäkin tuntuu eräänlainen yhtenäinen uoma. On pieni ydinjoukko, joka tuntee ja tunnustaa kehityksen uoman. Mutta tämän joukon liepeillä seuraa aivan villejä joukkoja, jotka eivät tunne eivätkä tunnusta muuta kuin omia kielteisiä, hävittäviä vaistojansa. Tähän saakka on näyttänyt siltä kuin tulva tasaantuisi hiljalleen, mutta äskettäin olemme huomanneet, että sitä aiotaan kuohuttaa vielä hirmuisemmaksi. Nyt on saatava selville mitä on tekeillä ja mistä nämä kummalliset voimat lähtevät, ja sitte iskettävä suoraan pesäpaikkaan. Omin voimin olisi meille ollut sangen vaikeata suorittaa tämä tehtävä, mutta apua saatuamme olemme varmat voitostamme.

Nyt olivat liittoutuneet liikkeellä yötä päivää. He värväsivät vapauden puolustajia, järjestivät joukkoja, levittivät oikeita tietoja mitä mielettömämpien huhujen vastapainoksi ja — ennen kaikkea — he hankkivat tietoja tapahtumien kulusta. Heillä oli urkkijoita kaikissa keskuksissa, kaikissa seuroissa ja yhdistyksissä, he paljastivat juonen toisensa perästä, he saarnasivat, puhuivat ja kirjoittivat. He koettivat kaikin voimin pitää näitä huumautuneita massoja järjen tiellä ja luoda pohjaa uudelle yhteiskunnalle.

Kerran saapuu heidän yhteiseen neuvotteluunsa tiedustelija orjien kokouksesta ja ilmoittaa, että siellä puhui hänelle tuntematon mies, tarjosi aseita orjille ja kehoitti heitä surmaamaan tyyten vallassäädyn, "verenimijälauman".

— Millainen oli tämä mies? kysyi Karma.

Tiedustelija näytti piirtämänsä kuvan.

— Avaruuden nimessä, minä olen nähnyt tuon miehen! kiljahti Karma.
Mutta missä?

Hän mietti.

— Tuhat tulimmaista! Tiedättekö missä minä olen hänet nähnyt? Hän oli yksi niitä, jotka antoivat meille aseita, kun niinä vallassäädyn taistelujärjestön nimessä kävin niitä satamasta hakemassa. Tämäpä on kummallista — tai oikeastaan suurenmoista! Nyt tämä pulma alkaa selvitä.

— Täällä valmistaa siis joku salainen keskus taisteluun kahta toisillensa verivihollista leiriä, totesi Taitsa.

— Niin totta kuin nimeni on Karma - niin tekeekin. Mutta mikä on se keskus? Onko Ekvatoriassa yhtään kansaa, joka pystyisi tällaiseen, josta voisi otaksua, että se aikoisi vallata tämän maan?

Taitsa pudisti päätänsä ja Sorja naputteli sormellansa pöytää ja tähysteli ulos ikäänkuin hän ei olisi kuullut koko keskustelua.

— Me koetamme saada tästä selkoa, päätti Karma.

Sitte he taas ponnistelivat, urkkivat ja järjestelivät.

Mutta mitä innokkaammin he koettivat koota lankoja käsiinsä, sitä sekaisemmaksi ja jännittyneemmäksi asema kävi. Syntyi toisilleen vihamielisiä taistelujärjestöjä. Ne saivat aseita ja vereisiä yhteenottoja sattui siellä täällä. Vallassääty, joka ei juuri ollut näyttäytynyt ollenkaan sataan päivään, läksi lymypaikoistaan, pukeutui rahvaan tavoin ja liittyi omaan taistelujärjestöönsä.

Liittolaisilla ei ollut niin paljon voimia, että he olisivat voineet hallita tämän maapallon ympäri ylettyvän kiristyvän jännityksen. Heidän olisi pitänyt kyetä pitämään kurissa molemmat puolet.

— Horna vieköön, kirosi Karma. Minä voin kyllä tuhota toisen tai toisen puolen näistä hulluista. Mutta minä en saa heihin järkeä, niin paljon että yhteenotto välttyisi. Turjan täytyisi olla täällä muutaman päivän kuluttua ja hiukan enemmän Borealian voimaa mukana muuten täällä tulee uusi räjähdys.

Sorjan silmät välähtivät

— Oletteko tekin sitä mieltä? Lähtekää Borealiaan, selittäkää asema Turjalle — hän on siellä tai saapuu pian, ja vaatikaa häntä tulemaan heti tänne. Sanokaa minun sanoneeni, että koko tämän meidän tähtemme kohtalo odottaa hänen ratkaisuaan!

Ja Karma lähti.

XV luku. Kuollut maa.

"Minne katsoin, kaikkialta näin kasvot nälän ja kylmän, kunne kuuntelin ulomma, hukat kuulin huutaviksi. Tuolla tunturit jylisi jäissä jäämeisen hyrskyn, täällä paadet paukahteli pakkasessa yön ikuisen, kaiken päällä taivon kansi kuin luja kivinen lukko."

Eino Leino.

Kun säät sallivat, kiiruhti Turjan retkikunta eteenpäin yötä päivää. Ja kun myrsky pidätti sitä, käveli Turja kasematissansa muutaman askeleen pituisella tilalla edestakaisin kuin häkkiin vangittu ilves. Häntä ei maittanut uni eikä ruoka, hän ei paljoa puhunut. Minkä sanoi sen sanoi kuin muiden aatosten lomasta. Hän suorastaan kiihkosi pohjoiseen.

Kun saavuttiin Borealian lahdelle, alkoi hän parin kolmen miehen kera kiiruhtaa mukana tuodulla pienellä lumiveturilla muun retkikunnan edelle.

Jo tulivat näkyviin tutut niemekkeet ja nunatakit, jo näkyi kaukana Kara-nunatakin huippu hohtaen kirkkaana maassa leijailevan hämärän yläpuolella. Jo käännyttiin sen niemenkärjen ympäri, jonka takaa piti näkyä kaukoputkeen Vanha Borealia.

Ja aivan oikein! Turja oli tosiaan näkevinään Kapitolion ellipsoidin hehkuvan siellä kaukana hämärässä. Sen akkumulaattori siis vielä ainakin toimi. Ei ollut energia sieltä siis ainakaan viimeistä pisaraa myöten lopussa. Ehkäpä, ehkäpä hyvinkin ovat jaksaneet taistella tähän saakka. Mikä riemu nähdä heidät vielä elossa — edes osaksi. Tietysti on taistelu vienyt uhrinsa — sehän on luonnollista. Mutta enimmät ovat elossa. Mikä riemullinen hetki onkaan kohtaamisemme. Heille pelastus, meille onni ja tyytyväisyys.

Ja Urja!

Turja jäi muistelemaan häntä oikein yksityiskohdittain. Hänen silmänsä hän muisti tarkalleen, hänen suunsa, hänen päänsä muodon, jokaisen hänen ruumiinsa viivan, hänen äänensä soinnun. Hänet valtasi sellainen hellyyden puuska, että hän tunsi kuin hiukaisevaa nälkää. — — — Ja tästä lähtien he elävät enemmän toisilleen! Elävät kuin elävätkin. Hän pitää Urjaa oikein hyvänä. Hän tahtoo korvata kymmenin kerroin laiminlyöntinsä. Hänelle on kasaantunut sellainen suuri vuori rakkautta, että Urja on varmaan oleva onnellinen. — — Onkohan hän muuttunut? Onkohan hän kärsinyt? Onkohan hän vanhentunut? — Hän nuortuu etelässä. Aurinko, uusi elämä ja Turjan rakkaus tekee hänestä mieleltään nuoren, ruumiiltaan uljaan.

Ja heillä pitää olla lapsi niin pian kuin mahdollista.

Turja tarkastaa uudestaan kaukoputkella Borealiaa. Ellipsoidi siellä loistaa, mutta ihme on ettei muita valoja näy. Nythän on jo melko pimeä. Eivät tuhlaa energiaa! Eivät arvaa meidän olevan näin lähellä. Annahan olla, eikö syty valoja. — — — Turja laskee ilmaan radiosäteen. Se kohoaa sähisten korkeuteen ja sammuu. Läheiset jäätiköt kertaavat sen äänen ja taivaalla matkivat sitä meteorit.

Ei vastausta Borealista.

Turja päästää uuden säteen ja mahtavamman. Jäätiköt vonkuvat vastaan ja ilvekset kiljuvat.

Ei sittekään vastausta!

Turjan mieltä alkaa oudosti ahdistaa. Hän istuutuu ja tuijottaa eteensä. Ja sitte hän laskee kolmannen säteen ilmaan. Jäätiköt vonkuvat, ilvekset kiljuvat ja lähellä räiskähtää meteori.

Mutta Borealia ei hiiskahdakaan.

Turja istuu tuskaisena siksi kun tullaan aivan lähelle. On jo hämärä. Mutta Turja koettaa tarkastella kaukoputkella Vanhaa Borealiaa. Kovin se on lumen peitossa. Mutta näkyyhän kuitenkin tumma täplä siellä täällä — ne ovat asumuksia. Ja ellipsoidi Kapitolion katolla loistaa.

Mutta tuollahan liikkuu tumma ryhmä! On siellä sittekin eloa. Kumma, etteivät vastaa tulella.

— Eikö liiku tuolla tumma ryhmä hämärässä? kysäsee Turja miehiltä antaen kaukoputken heille. Miehet katselevat kaukoputkella ja sitte toisiinsa äänettöminä, kuin peljäten.

Vihdoin tulee hitaasti:

Kyllähän siellä — — — mutta eivät ne taida olla ihmisiä.

Turja tempaa kaukoputken ja — kylmä hiki pusertuu hänen otsallensa. Avaruuden vallat, oi suuret Avaruuden vallat — ne ovat ilveksiä — ne ovat petoja — — —!

Nyt jysähtää Turjan mieleen kuin hirmuinen, hirmuinen paino.

Mutta vielä hän taistelee vastaan. Kenties siellä nukutaan tai kenties kansa on jo lähtenyt jäätikölle. Eihän maan autius vielä merkitse ehdottomasti kansan kuolemaa.

Ja niin lähtee Turja kuulemaan tosiasiain tuomiota tässä asiassa — julmain tosiasiain musertavaa tuomiota.

Veturi alkaa nousta maalle pitkin sitä kohtaa, missä ennen on kulkenut
Borealian uljas tie.

Lönköttää vastaan kaksi ilvestä asunnoilta päin kantaen jotain suussaan. Salama Turjan putkesta kaataa ne ja niiden saalis tarkastetaan. Toisella oli miehen pää, toisella nuoren naisen jalka. Jalassa oli vielä jalkine. — — —

Pysähdyttiin asumuksen edustalle ja astuttiin sisään valaisten tietä lyhdyillä. Asumuksen edusta ja eteinen oli lunta täynnä. Vaivoin päästiin sisään. Vielä sisälläkin narisi kuura ja jää ja se kaikui monin kerroin omegametallisista seinistä. Asunto oli aivan kylmä. Miehet jäivät seisomaan ensimmäiseen suojamaan, Turja jatkoi matkaa. Kun hän valaisi lyhdyllänsä erästä suojamaa, näkyi sieltä nurkassa istuvan miehen kasvot lasittuneine silmineen. Hänen vieressään lattialla oli käppyrässä, kasvot Turjaan päin, nainen ikäänkuin suojellen ruumillaan pientä lasta, joka oli poikkipuolin nojaten hänen uumiensa kohdalla. Kaikki kolme jäätyneitä. Muut suojamat olivat tyhjiä.

Seuraavasta talosta löytyi kokonainen jäätynyt kasa ihmisiä. He olivat kauhuissaan ahtautuneet yhteen, kieritelleet ja kouristuneet toistensa päälle ja lopulta heittäneet henkensä.

Muutamassa asunnossa olivat ovet auki ja siellä olivat ilvekset käyneet aterioimassa. Oli vain jätteitä jälellä, vaatteita ja muutamia ruumiinosia.

Ja niin edelleen jatkui tämä kauhun matka asunto asunnolta, suojama suojamaita. Turja oli kuin unissakävijä. Hän ei puhunut sanaakaan, tuli ja meni vain. Hänen silmänsä verestivät, hän hengitti raskaasti ja käynti oli hoipertelevaa. Mutta yhä hän kulki asunnolta asunnolle, vaikka miehet olivat jo vakuutettuja, ettei ollut täällä enää ketään pelastettavaa.

— Eivät olleet ihmiset nälkään kuolleet. He olivat kyllä kuihtuneita, harmaita ja kurttuisia, mutta selvästi näki, etteivät he olleet kuolleet yksinomaan ravinnon puutteeseen. Ei liioin ollut tämä yksinomaan nälän ja pakkasen työtä. On ollut jokin muu — — —jokin muu surma on kävellyt täällä nälän ja pakkasen apurina. Se tietoisuus painui Turjan päähän. Täällä on ollut mielipuolia, täällä ovat ihmiset kieritelleet tuskissaan ja saaneet kouristuskohtauksia. Mutta Turja ei jaksanut tätä sen pitemmälle miettiä. Hän kulki vain yhä edelleen ja lähestyi Kapitoliota.

Vihdoin astuttiin sisälle tähän rakennukseen. Kylmä, hirvittävän kylmä oli sekin. Kuura ja jää narisivat lattialla. Tuttuja olivat paikat. — Tuossa Urjan vanha kypärä. Tuossa hänen työpöytänsä. Sen ääressä syntyi kerran "Urjan koneen" suunnitelma. Tässä hän tapasi päivisin ottaa vastaan kansan naisia ja muita vieraita. Siinä on hänen mieli-istuimensa, verhottuna hänen väreillänsä. Kas tuossa hänen vaippansa. Siinä on vielä seinällä se suuri kuivunut seppele, joka koristi heidän suojamansa seinää heidän hääyönänsä.

Turja kulki autiosta suojasta toiseen tehden tällaisia havainnoita.

Vihdoin hän löysi Tarjan erään suojaman lattialta pääkallo halki lyötynä ja jäätyneenä.

Sadat kysymykset sävähtivät Turjan mieleen.

— Mikä on halaissut hänen päänsä? Onko hän pudonnut jostain? Se näytti mahdottomalta. Kuka on siis lyönyt häntä? Mikä taistelu täällä on taisteltu?

Ja Turja tutki nyt kiihkeästi Kapitoliossa suojamasta suojamaan, mutta ei löytynyt mistään vastausta.

— Missä on Urja?

Se kysymys tunki nyt Turjan mieleen. Se puistatti häntä. Hänen mielessään oli koko ajan ollut kuin salaisena raskaana mielikuvana pieni kuutiohuone — siellä hän ei ollut vielä käynyt. Hänen täytyi levätä, hänen täytyi koota voimiansa, ennenkuin hän lähti sinne nousemaan. Ellipsoidi soi ja valitti siellä ylhäällä niinkuin ennenkin ja sen hiljainen kaiku hymisi täällä autioissa suojissa. Vihdoin Turja teki päätöksensä ja nousi kuutiomajaan.

— — — Kun häntä ei kuulunut lumiveturiin, vaikka miehet odottelivat mielestään melkein puoliyötä, lähtivät he häntä hieman levottomina hakemaan. He olivat nähneet hänen lyhtynsä valon kohoavan kuutiomajaan ja siellä se paloi vieläkin. Ja sieltä he löysivät Turjan. Hän istui nurkassa seinään nojaten ja tuijotti kiikaripöydän ääressä nukkuvan Urjan kasvoihin. Urjan ruumis ja kasvot olivat ohkaisen kuuran peitossa, mutta selvästi näkyi hänen kasvoilleen jäätynyt hymy.

Miehet seisoivat ja odottivat, mutta Turja ei näyttänyt heitä huomaavankaan. Vihdoin he pyysivät hiljaisella äänellä Turjaa tulemaan alas veturiin, jossa on lämmintä.

— Antakaa minun jäädä tänne ja palatkaa etelään, mumisi Turja.

Miehet katselivat toisiansa.

Mutta sitte nousi vuosisatain halki elänyt ja karaistunut Borealian kansan elämäntahto heidän yksinkertaisissa mielissänsä taisteluun. Se puhui heidän suunsa kautta Turjalle vuosituhansien takaista kieltänsä, se herätteli hänessä vuosituhansien varsilta kerättyjä ja ladattuja taistelun vaistoja. Hänessä heräili ja oikoi jäseniänsä se Turja, joka kerran kaukana, kaukana harmaassa muinaisuudessa lauloi:

"Me iskimme miekoin ja miekkani oli minulle rakas kuin ihana morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on miekkani kylpenyt, korppi on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme, ihmisten asunnot peittyivät liekkeihin, ja me makasimme niiden veressä, jotka portteja vartioivat." — niin, ja joka saattoi laulaa näinkin:

"Muistan murhan ma ensimmäisen, kun Gullveig keihäiden kärjissä vietiin, Odinin salissa poltettiin; Kolmasti polttivat kolmi-synnyn, kuitenkin elää hän nytkin vielä."

— Joka oli mukana, kun maata puhdistettiin pedoista, kun viljeltiin ihanaa lumetonta maata, kun alettiin taistelu lunta vastaan, kun paettiin Ekvatoriaa ja sieltä Borealiaan ja joka vihdoin on satoja vuosia taistellut täällä Borealiassa. Tämä Turja, jonka ikää ei osaa sanoa, jolle vuosituhat on niinkuin hetki ja kuolo vielä tuntematon, se alkoi liikahdella, oikoa jäseniään ja kysyä mitä tässä nyt on tekeillä. Ja se mittasi tälle murtuneelle tämän päivän Turjalle tätä tapahtumaa vuosituhansien mitalla, miljoonien kärsineiden ja kuolleiden mitalla ja sanoi: Katso, luuletko sinä poikaraukka olevasi yksin ja se kaikkein onnettomin? Katso tänne, näitä menneitä tuhansia miljooneja, jotka tämän tähden tomuun jo ovat tomunsa sekoittaneet. Katso näitä miljooneja puolisonsa ruumiin ääressä itkeneitä tai mykkinä kärsineitä, katso näitä vanhemmistaan jääneitä lapsia, lapsensa kadottaneita vanhempia. Tuhat miljoonaa kertaa, monta kertaa useammin vielä, on maailmassa toistettu sama tuska ja suru. Katso näitä mereen hukkuneita, jotka ovat yöllisellä pauhaavalla ulapalla yksin kamppailleet ja joiden kuoleva silmä on syvyyteen vajotessaan nähnyt vain tähden taivaalla tuikkivan, katso näitä tulessa palaneita, näitä taistelutantereilla henkensä heittäneitä, jotka ovat polttavin huulin huutaneet tuskansa avaruuteen. Katso näitä nälkään kuolleita, katso näitä, joilla ei elämässään ole ollut tervettä päivää ja näitä, jotka ovat itse tuskansa lopettaneet — — — Kaikki he ovat tunteneet tuskansa, niinkuin sinäkin, hirmuisena, uutena, odottamattomana. He ovat aivan varmaan jonakin hetkenä olleet sitä mieltä, että heidän onnettomuutensa on suurin, että sitä ei voi kestää. Ja kuitenkaan ei tämä tähti ole siirtynyt sen johdosta hiventäkään radaltansa. Kuitenkin on elämä vyörynyt eteenpäin uomassansa heidän ohitsensa, heidän ylitsensä. Ja sen täytyy vyöryä eteenpäin. Kun elämä polttaa ainetta, niin se itse tuntee tuskaa. Mutta Ikuinen Laki säätää sen kuitenkin hehkuttamaan ainetta Avaruuden rannattomilta ulapoilla. — — —

Turja nousi ja laskeutui hiljalleen lumiveturiin.

Aamun valjetessa seisoi hän Kapitolion katolla hyperboloidin reunalla ja katseli kuollutta maata. Valtaisena kuvasarjana kävivät hänen mielessänsä tämän maan kohtalot. Hän näki ensimmäisen metsästäjän, puoli-ihmisen, lymyvän tämän maan aarniometsissä ja kaatavan sen suuria eläimiä. Hän näki hänen kilkuttavan kivistä asettansa ja tekevän päivän työtä saadaksensa tulen. Sitte ilmestyy viljelty täplä sinne tänne metsien keskeen ja lapset leikkivät majapahaisten edessä. Täplät laajenevat, ihmisten luku kasvaa, syntyy asutuskeskuksia, teitä, siltoja j.n.e. Sodat ja taistelut vyöryvät maan yli, sukupolvet vaihtuvat, syntyvät ja kuolevat — ja sitte matelee jäätikkö pohjoisesta ja uhkaa maata. Kansa pakenee etelään. Elääkö vai onko kuollut — kuka tietää.

Mutta sitte eräänä päivänä saapuu jäätiköltä tänne uusi kansa ja ottaa maan omaksensa. Se luo omegametallin, oppii hallitsemaan radiovoimaa, luo voima-asemat — tuolla ne ovat lumen ja jään peitossa. Ainoastaan korkeimmat piiput ojentuvat pinnalle kuin hukkuvain kädet.

Tämä kansa rakentaa asunnot, tiet, kasvitarhat — kaikki ovat lumen ja jään peitossa.

Tuolla loistaa Kara-nunataki, joka kerran on ollut metsäinen vuori ja jonka ihanissa puissa tuuli on humissut. Tuolla uinuu jääpeitteen alla Borealian lahti, joka kerran on kuvastellut lehtoisia rantoja ja saaria, kuullut vesilintujen huutoja ja iloisten ihmisten laulua, soittoa ja naurua.

Turja hakee katseillaan sitä seutua, missä hän Urjan kanssa vietti lapsuutensa. Siellä on vahva jäätikkörinne ja idästä tuleva harjanne ulottuu luultavasti juuri heidän yhteisen lapsuudenasuntonsa päällitse maan keskukseen. Siellä nukkuvat heidän molempain vanhemmat vahvan jäätikön alla, siellä nukkuu se vanha ystävällinen ukko, joka heille kertoi tarinoita, täällä nukkuu Urja hänen lähellänsä, hän yksin on tässä heitä muistelemassa — — —

— Täällä on työ ja taistelu päättynyt, täällä ei minua enää tarvita. Täällä ei tarvita retkikuntaa — ystävät ovat täältä jo lähteneet pitkälle retkellensä. Vaiennut on voima-asemain jyminä ja akkumulaattorien sihinä, vaiennut on työmarssi, hervonnut ja kankea on Urjan käsi, taistelijat ovat astuneet Suureen Rauhaan. Miten tuntuisikaan houkuttelevalta seurata heitä. — — — Mutta minun vuoroni ei ole vielä tullut. Vielä taistelee kansan toinen osa etelässä. Vasta siellä tullenee minun vuoroni. Turja astui kuutiomajaan, katseli kauan jäätynyttä Urjaa, kosketti huulillaan hänen jääkylmää poskeansa ja otti hänen kätensä alta rullan, johon oli suurin tuskan koukertamin kirjaimin kirjoitettu monta kertaa: "Lapsi itkee." "Lapsi itkee." "Lapsi itkee."

— Urja kulta, puheli Turja, lapsi itki, kun se ei päässyt tähän maailmaan, mutta se olisi itkenyt myöskin elämään tultuaan.

Sinne jäi jäätyneen maan jäätynyt valtijatar, korkealle valtaistuimellensa Avaruuteen tähtäävän kiikarin ääreen. Ellipsoidi loisti vielä kun Turja katseli lounaaseen taivaltavasta lumiveturista kaukoputkella Borealiaa ennenkuin se häipyi viimeisen kerran hänen näkyvistänsä.