TAITEEN HARRASTUSTA ELI KETTUSEN KIHLAUS.
Näinä päivinä arveli hra Antti Kettunen tehdä jotakin suomalaisen teatterin hyväksi. Kettunen oli sivistynyt mies, vaikka ei mikään kirjanoppinut — kaksi luokkaa oli käynyt lyseota. Mutta sivistynyt hän oli. Sen huomasi siitäkin, että hän aina piti keppiään takapuolellaan pitkin selkää ja hyräili jokaisen vastaantulijan kohdalla, vaikka ei ensinkään ollut laulumies.
Hra Kettusella oli muutamia vanhoja ystäviä porvarisäädystä, joita hän monasti oli houkutellut suomalaiseen teatteriin. Mutta he olivat kovin syvälle vaipuneet kauppa-asioihinsa, ja näytelmätaide ei heidän mielestään kuulunut niihin. »Sellaiset hommat tietävät konkurssia», sanoivat he ja näyttivät hyvin salaperäisiltä. Toiseksi sanoivat he, että jos heidän jolloinkulloin täytyy olla naisväen seurana teaatterissa niin he aina menevät ruotsalaiseen, sillä sinne kokoontuu muitakin liikemiehiä, ja nämä teaatterissa käynnit voi siten yhdistää asioimatoimiin. Mutta kuka suomalaisessa teaatterissa käy? Ei etevää porvaria yhtään; huonompaa yleisöä vaan, jolla ei ole muuta huvia teaatterista kuin paukuttaa käsiään ruumiinsa lämpimäksi. Ja näytteleminen sitte — se on vaan sellaista tuherrusta.
Hra Kettunen ei heitä suuresti vastustanut, sillä hän ei teaatterista oikeastaan välittänyt mitään. Kävi suomalaisessa teaatterissa sentähden, että neiti Liina Lintunen myöskin kävi siellä. Ja luonnollista on, että hra Kettunen oli likellä neiti Lintusta. Toinen syy siihen, ettei Kettunen näitä porvareja suuresti vastustanut, oli se että hän oli erään kauppiaan vanhempi konttoristi — sangen taitava ja luotettava virassaan — ja hänellä oli raha-asioita usean liikemiehen kanssa, sillä tavalla nimittäin, että hra Kettusella ei ollut koskaan saatavaa heiltä. Ja semmoiset raha-asiat masentavat vastustamisen halun.
* * * * *
Hra Kettunen kysyi telefoonilla, onko kauppias Lindström kotona.
Kauppias Lindström tuli telefoonin luokse.
Lindström: »Kenen kanssa minun on kunnia puhua?»
Kettunen: »Maanviljelijä Laitisen Pernajasta. Kuten kauppamies muistaa, oli meillä tekeillä voikauppa talvella; olisi hinnasta sovittava.»
Lindström: »Paljonko Teillä on voita?»
Kettunen: »Valmiina kolmetuhatta kuusisataa kiloa, vähän päälle, ja erittäin talvivoit.»
Lindström: »Mitä aiotte vaatia?»
Kettunen: »Ehkäpä sopii kauppamiehen tulla tänä iltana suomalaiseen teaatteriin? Sinne tulee pari muuta voin omistajaa, ja näytöksien välillä on meillä tilaisuus keskustella hinnasta.»
Lindström: »Hyvä, minä tulen.»
Kettunen: »Kiitoksia!»
Seitsemän muun kauppiaan kanssa oli hra Kettusella aivan sama keskustelu.
Kun hra Kettunen tuli teaatterille, istui kauppias Lindström jo eräässä syrjähuoneessa. Oli hyvin ymmärtäväisen näköinen, kun hra Kettunen kyseli, kuinka hän nyt on päättänyt tulla suomalaiseen teaatteriin, vaikka on aina ennen pannut vastaan.
Hra Lindström ei viitsinyt juoda punssia yksinään, sentähden kutsui hän hra Kettusellekin lasin.
Vähitellen ilmestyi huoneeseen kauppias toisensa perästä, kunnes kaikki kahdeksan totisina ja viisaina puhelivat huonoista ajoista, rahan kurssista ja politiikasta. Mutta voista ja maanviljelijä Laitisesta ei kukaan puhunut. Jokainen tahtoi yksin tehdä etuisan kaupan, eikä luullut toisten tietävän koko jutusta mitään.
»Laitista» ja hänen paria toveriaan ei näkynyt teaatterilla ennen näytännön alkua. Ei vielä ensimäisen näytöksen jälkeen, eikä toisenkaan. Ja kun ei häntä kolmannenkaan näytöksen loputtua kuulunut, alkoivat arvoisat porvarit katsella pitkään ja joutuivat vähitellen epätoivon ja sisällisen levottomuuden valtaan. Mutta toisilleen eivät hiiskuneet mitään. Katseissa vaan oli ihmisviha selvästi nähtävänä.
Sillä välin oli hra Kettunen ehtinyt näyttää neiti Liina Lintuselle, että hän oli kaupungin rikkaimpain porvarien seurassa. Sitäpaitsi oli hän lainannut joitakuita seteleitä itsekultakin kauppiaalta — sillä sopimaton on kauppiaan virkaveljiensä lähettyvillä sanoa, että hänellä »ei tällä kertaa todellakaan ole.»
Viimein kumminkin loppui herrojen kärsivällisyys. Joku tuli sattumalta maininneeksi mitä varten hän oikeastaan oli teaatterille saapunut. Vähitellen selkeni asia, ja sitte tulivat kauheat hetket, kun raivo puhkesi sanoihin. Maanviljelijä Laitista mainittiin melkein kaikilla siihen tarkoitukseen sopivilla nimillä, joita kielemme runsaat varat tarjoavat.
Mutta sangen tyytyväisenä lähti hra Kettunen saattamaan neiti Lintusta, joka nyt osotti hänelle suurempaa huomiota kuin koskaan ennen. Kaikkien hämmästykseksi jaettiin seuraavana päivänä paksusta kiiltopaperista tehdyt kihlauskortit.
Kiroillen Laitista, itkien ja meluten läksivät nuo kahdeksan kauppiasta teaatterista.
»Mutta kuka meistä tuntee maanviljelijä Laitisen Pernajasta?»
Ei, ei sitä tuntenut kukaan!
* * * * *
Puhutaan usein oikeasta ja väärästä, niinkuin ne olisivat eri asioita. Mutta minä luulen, että niitä on melkein mahdoton erottaa, sillä toinen pitää oikeana sen, mitä toinen pitää vääränä. Nyt esim. nämä kahdeksan kauppiasta varmaankin sanoisivat hra Kettusen tehneen väärin, jos tietäisivät, että hän se heidät peijasi. Mutta muiden mielestä hra Kettunen teki varsin oikein: hankki, varaton mies, itselleen tilaisuuden juoda koko illan punssia maksamatta mitään; näyttäytyä armaalleen komeassa seurassa; ottaa rahoja lainaksi, ja sai suomalaiseen teaatteriin kahdeksan miestä, jotka eivät alentuneet istumaan muualle kuin nojatuoliin, kolmen markan sijalle. Hän on siis suomalaisen taiteen hyväksi jotakin tehnyt, ei vaan puhunut. Eikö hän tehnyt oikein, eikö hän yhdistänyt omaa etuansa yleiseen?
End of Project Gutenberg's Iloisia juttuja I, by Kaapro Jääskeläinen