KAKSI KOVAA "PROTESTIA".

Runoilija Leimun ja minun.

V. 1888 ilmestyi eräs harvinainen kirja, nimeltä: "Kevät-Unelmia.
Koelmoi Leimu."

"Esipuheeksi" sanoo tekijä "tietävänsä varsin hyvin, ettei nykyaika ole lyyrilliselle runoudelle suotuisa. Tämä runous on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä unelmia. Vaan meidän aikamme on käytännöllisyyden aika, se ei huoli unelmista eikä turhista tunteen ilmauksista. Jos lyyrillinen runoilija tahtoisi tässä suhteessa muutosta aikaansaada, pitäisi hänellä olla aivan tavatonta runokykyä, jota ei minulla ole." Niin sanoo Leimu. "Ja kuitenkin ovat juuri nykyiset olot syynä tämän runovihkosen painattamiseen. Se on, parhaiten sanottuna, minun protestini sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa, ei innostua."

Leimun protesti maksaa 1 m. 25 p. —

Oikeastaan on turhaa nyt enää kirjoittaa ainoatakaan riviä suomenkielellä, sillä nykyään voimme me suomalaiset 1 markalla 25 pennillä oppia toivomaan ja rakastamaan ja innostumaan. Ja mitäpä meillä muuta on tarvis? Suomalainen kirjallisuus hamasta Agrikolan ajasta tähän päivään asti ei ole nähnyt toista semmoista protestia. Nyt tämä katala aikakausi kerrankin saa, mitä se on ollut saapa, tämä toivoton, lemmetön ja innoton aikakausi.

Melkein sopimattoman liialliseksi kainoudeksi täytyy sanoa sitä tekijän arvelua, ettei hänellä muka olisi "aivan tavatonta runokykyä…" Hänellä on! On kerrankin Suomeen syntynyt mies, jolla on ihan tavaton runokyky.

Tavalliset runoilijat kykenevät laulamaan ainoastaan kolmesta asiasta: rakkaudesta, isänmaasta ja omasta itsestään. Mutta Leimu laulaa kaikista näistä ja sitäpaitsi vielä "koelmoi" viisi eri protestia sinivuokoille ja yhden kielolle, sommelmoi kokonaista 13 "ajatelmaa" ja käännelmöi 10 Heinen "lauleloa" sekä 7 muuta vieraskielistä. Eikö hän siis ole tavaton?

Mahdoton on minun heikon, köyhän, kurjan syntisen luoda mitään kokonaiskuvaa tekijän valtaavasta nerosta. Henkeni on ryömyillään tuon voimakkaan protestin edessä. Ja töintuskin saatan polvillani kirjoittaa nämä muutamat rivit.

Leimu on sotainen, taistelua vailla, ja aina näyttää hänellä olevan puukko hihassa:

"— ja käten' jos onkin voimaton,
tok' ainian valmis taistohon —."

"Aina valmis, kuin lukkari sotaan." Eikä hän pelkää mitään, ei kuolematakaan:

"— ket' elo tenhois kurja tää,
kuin Tuonen tytär hymyää."

Onneksi on hänellä semmoinen ruumiinrakennus, ettei hänen tarvitse pelätä vangiksi joutumistakaan:

"— ja jos mä kahleihin lyötänehen, niin vapaasti sykkivi sydämmen' ja vapaa on aattehen'."

Tavallisten ihmisten sydän luultavasti halvautuu heti, kun he joutuvat kiinni. Mutta vapaa-aatteisten miesten sydän ei kahleissakaan pysähdy sykkimästä, niiden aate on vapaa ja — jos saavat vähänkään viilan tynkää — on pian koko mieskin vapaana.

Toinen näiden runojen johtava aate on se, että runoilija Leimun käsissä kaikki "versoo", mikä suinkin versoa voi.

"Mut silloin sinut näin — ja päivä paistoi taas, nous puuhut vihertäin ja kukka versoi maass'."

"— ja metsolankin tielläi kukkainen versoaa."

Kukat siis versovat. Mutta ei ainoastaan kukat, vaan myös neitoset:

"Kaino kielo lehtosen,[1] valko kukka hieno, missä kasvat versoen, väilyy tuokse vieno.

Ylhäällä myrskyt vaan
tietämättäs ärjyy,
sinä versot, nuovut vaan,
vartes hieno värjyy.

Niinkuin kielo valkoinen,
neito, versoit mailla,
eloa joit lähtehen
rannoill' varjokkailla."

[1] Tuntien koko vähäpätöisyyteni, uskallan alamaisimmasti huomauttaa, että tässä kukaties on painovirhe. Sen ei ehkä pitäisi olla lehtosen kielo, vaan lehmosen, sillä "Lehmän kieleksi" kansa yleisimmin sanoo tätä kukkasta.

Ah, kuinka ihanaa, kuinka hienoa, kuinka ihanteellista!

Mitä runojen ulkomuotoon ja sointuun tulee, osoittavat edellä olevat otteet, ettei, suurempaa täydellisyyttä enää voi keltään kuolevaiselta vaatia. Joskus runotar tämän leimuavan, "riehäkkään" neron kynsissä vinkuu: "oi", "voi!" ja ähkää: "ah" ja "ooh!" Se ei muuta kuin kuvastaa hengen kiihkeyttä.

Vanhoja runouden kulta-aikoja muistuttaa sanasovitus semmoinen, kuin

"— mailla Pohjan kaukaisilla, joit' iki- vaivuttaapi jää."

Sama runohenki elää vielä siellä täällä kansan keskuudessa. Niinpä kerrankin saunamuija kysyi minulta: "Kaarko-herra tahtoo paatia, vai lauteilleko herra männöö?"

Nero tarttuu, sanotaan. Minuunkin on Leimun runohenkeä tarttunut pieni osa, tosin niin äärettömän pieni, että ujostuttaa. Eikä minulla vielä suinkaan voi sanoa olevan "aivan tavatonta runokykyä." Mutta minäkin innostuin heittämään hansikkaani tätä materialistista aikakautta vastaan. Välttääkseni kirjallista lapsenmurhaa, täytyy minun julaista runokokeeni, vaikka sitä voidaankin moittia itsenäisyyden puutteesta, se kun on syntynyt minun ollessani Leimun "Kevät-Unelmain" vaikutuksen alaisena. Se on tämmöinen:

Kaapro Jääskeläisen Protesti
sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa, ei innostua.

Oi, kielo vieno
nuokkuu, hymyy;
hui, liero hieno
maassa lymyy.
Versoo kielo kukaties…
Vaikka usein kalamies
lieroja turpeesta suinailee,
ah, liero värjyen uinailee,
nahkasiima, rusohuul'…
Hynttäntyy ja purjetuul'.