KIEROJA KOHTIA ELÄMÄSSÄ.
Oikeastaan minun ei tässä kirjassa ensinkään pitäisi puhua niistä asioista, jotka tekevät maallisen vaelluksemme ikäväksi ja synkistyttävät elämämme päivän paistetta. Mutta kuitenkaan en nyt malta olla kertomatta, kuinka maailma asettui kieroksi Esa Huttusta vastaan.
Hänen asunnossaan ei ollut muuta kuin yksi ainoa tuoli, mutta milloin hän vaan iltasella pimeässä tuli kotiin, ei hän mitenkään päässyt sen sivu kolhasematta siihen säärtään. Se valvotti Huttusta aina puoleen yöhön. Siinä muisteli hän kaikkia niitä vastoinkäymisiä, mitä hänelle oli päivän kuluessa sattunut.
Hän oli ollut kalassa ja olisi saanut paljonkin kaloja, jos tämä maailma ei olisi ollut niin nurinpuolisesti järjestetty kuin se oli. Kun kala putosi hänen ongestaan, niin se aina putosi takaisin järveen eikä koskaan veneeseen. Sitte koetteli hän jatkaa pyyntiä verkolla. Mutta verkko oli sattunut vähän repeämään, ja tuo rikkinäinen kohta se sitte asettui jokaisen kalan eteen, niin että kaikki pääsivät sitä tietä pois.
Vielä muisteli hän koko mennyttä elämäänsä ja aprikoi, miksi pilkkaan ampuessa harvemmin sattuu pilkkaan kuin sen viereen, vaikka kuinka tähtäisi keskelle pilkkaa. Mutta jos ihmiseen päinkään vahingossa ampuu, niin se tavallisesti käy hengen paikalle. Kiviä jos heittää, niin ne eivät juuri käy muuhun pilkkaan kuin ikkunoihin, vaikka ei sinnepäinkään tarkoita. Silmänkantaman laajuisella selällä ei tarvitse olla muuta kuin yksi salakari — ja jok'ikinen laiva kolahtaa siihen, niinkauan kuin karia ei ole viitoitettu ja kartalle merkitty.
Miksi sateenvarjo jää kotiin aina silloin, kun sade on tulossa, mutta polttavalla poudalla se hyvin mielellään lähtee ulos? Eikä sitä kuitenkaan käytetä ilman ennustajana!
Miksi pimeällä luistellessaan tavallisesti osuu avantoon, silloinkin kun jäätä on paljoa enemmän kuin avannoita?
Jos yksi miehen kahdeksastatoista taskusta on rikki, niin miksi rahakukkaro ja avaimet aina pistäkset juuri siihen taskuun ja putoavat?
Miksi väkijuomat aina menevät ihmisen päähän ja pakoittavat hänen tekemään tuhmuuksia, vaikka niillä olisi paljoa väljempi tila vatsassa?
Miksikä papit ja koulunopettajat kysyvät tutkittaviltaan juuri sitä paikkaa, jota nämä eivät osaa?
Kun varkaus tapahtuu, niin miksi kruununpalvelijat tavallisesti ottavat kiini juuri sen, joka pahimmin tätä kiinijoutumista pelkää, vaikka muita ihmisiä on paljoa enemmän?
Näihin mietteihin Esa Huttunen nukkui.
Kun hän aamulla yritti nousta ylös, kosketti hän sängyn laitaan kipeän säärensä, eikä mitään muuta jäsentään. Sitte hän aikoi panna takin ylleen, mutta sen hihasta oli vuori rikki, ja hän työnsikin kätensä vuorin ja päällisen väliin, vaikka sen olisi — Huttusen mielestä — ollut aivan yhtä helppo mennä tavallista tietä.
Kaulusta kiini pannessa katosi hänen näpistään yht'äkkiä teräksinen rintanappi, eikä hän voinut ymmärtää, mihin se joutui. Ennen minun tuloani oli hän jo kääntänyt nurin pöydät ja kaapit ja piirongit, penkonut sängyt ja piessyt kaikki 8 poikaansa. Mutta ei sitä löytynyt sittekään.
Minun tullessani hän oli paraiksi ehtinyt ajaa vaimonsa uunille, nähtävästi kesken kahvinkeiton, koska Huttuskalla oli kahvipannu muassaan. Esa seisoi halko kädessä lattialla, estääkseen vaimoaan tulemasta alas uunilta. Huttuska taas uhkasi kaataa Esan silmille kiehuvaa kahvia, jos tämä yrittäisi nousta uunille häntä ahdistamaan.
"Päivää taloon! Mitä temppuja sinä nyt opetat joukollesi, Esa?"
"Päivää, päivää! — Tulehan sieltä alas, akka!" Esa heitti halkonsa nurkkaan. "Tämä maailma on kuin noiduttu minua vastaan tänä päivänä. Hyvä oli, kun tulit, että saan sinulle oikein selvittää ihmiselämän kieroja kohtia; sinähän aina otat ja käsket muidenkin ottaa elämää iloiselta puolelta."
"Mikä sinulla nyt on hätänä?"
"Minulta putosi nappi ja sitä olen hakenut tämän aamua…"
"Olisit malttanut olla hakematta, niin se kyllä olisi itsestään ilmaantunut."
"Mitä vielä! Kuulehan toinenkin seikka… Miksikä minun tänä aamuna noustessani piti kolauttaa sängyn laitaan juuri kipeä sääreni?"
"Et olisi noussut ylös!"
Sitte alkoi Esa Huttunen oikein pahasti ontua, ihmetellen, miksi saapas juuri tänään rupesi hänen jalkaansa vaivaamaan.
"Katsopas, Kaapro, tuota saapasta! Siinä on vähintään sata puunaulaa, mutta kun suutari on jättänyt yhden ainoan niistä liian pitkäksi, niin se nyt paraiksi osasi asettua vaivaamaan minun jalkaani."
"Riisupas saapas jalastasi ja tunnustele sitä pitkää naulaa!"
Esa teki niin, pisti kätensä saappaaseen ja alkoi kopeloida.
Sitte näytti häntä vähä niinkuin hävettävän.
"Eläpäs nyt mitään! Täällähän se nappi onkin!"
"Mitä sinä sitte tyhjää aina hätäilet ja tuskittelet? — Enkö minä ole monasti sanonut, että tämä maailma kuitenkin on paras, mitä nykyjään on olemassa!"