NÄLKÄVIRKOJA.
Minä olen tottunut enemmän harvoin saamaan kirjeitä naisilta; sentähden ne, joita saan, tekevät sitä suuremman vaikutuksen. Nyt on minulla taas monesta ajasta ollut se onni, että olen saanut naiselta kirjeen. Ei mikään estä minua siitä riemuitsemasta, sillä onhan sen kirjoittaja nainen, joka ei ole kirjoittaissaan ajatellut muita kuin minua.
Jos se kirje olisi yksityistä laatua, en siitä kertoisi kellekään. Mutta se onkin aiottu julkisuuteen. Sentähden ei naisten tarvitse heretä minulle kirjoittamasta siinä pelossa, että minä antaisin heidän kirjeensä yleisön luettavaksi. Ei, en minä sitä tee miestenkään yksityisille kirjeille, vielä vähemmän naisten. Kirjoittakoot siis vaan naiset vastakin yksityisistä asioistaan minulle; salaisuudet säilyvät hyvin.
* * * * *
Kun meidän Sipi Europaeus-vainaja runojen keräysmatkoillaan painautui syvälle Venäjän Karjalaan, vaaleni hänen kirjoitusmusteensa sitä mukaa, kuinka kauan hän oli ollut kotoa poissa. Hän näet aina jatkoi vedellä mustevarojaan. Tästä on myöhemmille käsikirjoitusten tutkijoille ollut se etu, että voivat suunnilleen päättää, mistä ja milloin Europaeus on minkin runon saanut, vaikka hän ei ole sitä pannut muistiin.
Mutta kirjoitusmusteesta voi tehdä muitakin havainnoita. Jos esim. kauppiaan muste alkaa vaaleta, niin silloin eivät asiat enää ole hyvin. Nyt puheena oleva naisen kirje on kirjoitettu niin vetisellä musteella, että jokainen käytännöllinen nuori mies sen nähtyään välttäisi naimisiin joutumista tämän naisen kanssa.
Kirje on eräältä lähikunnan kätilöltä. Se on kyhätty siinä luulossa, että olisin "kohtelias heikommalle sukupuolelle". Olenhan minä, se on yleisesti tunnettu. Asia hänellä on se, että minä, joka "yleisölle lörpöttelen milloin mitäkin, välistä tarpeettomiakin väitöksiä", ottaisin selittääkseni, kuinka mitättömän alhaiset palkat kätilöillä on maalaiskunnissa, ja esittääkseni rokottajatoimen sekä sitä seuraavan palkan antamista kätilöille.
Pääsisin hyvin vähällä vaivalla, jos painattaisin hänen kirjeensä semmoisenaan tähän. Mutta pääasia siinä kirjeessä on tuo vetinen muste. Sen jos voisin saada lukijain nähtäväksi, niin ei muuta tarvittaisi: kaikki myöntäisivät kätilön palkat korotettaviksi. Sillä kuka tahtoisi, että kätilön vaatimaton lasku — ensimäinen, jonka isä saa poikansa puolesta suorittaa — olisi niin vetisen näköinen? Mutta valitettavasti en mitenkään voi saada semmoista mustetta tähän näkyviin, niin täydellisiä kuin nykyajan kirjapainot muuten ovatkin. Sentähden täytyy minun ryhtyä esittämään asiaa omalla tavallani.
Kyllä niillä on tuloja, jotka meitä auttavat pois tästä maailmasta: sotilailla, lääkäreillä, apteekkareilla y.m. Mutta ne ainoat olennot, joiden avulla me olemme päässeet tähän kauniiseen maailmaan, kätilöt — ne saavat valtiolta palkkaa ainoastaan 2-300 markkaa vuodessa ja toimituksistaan säätyhenkilöiltä 5 mk, talollisilta 1-2 mk päivältä, vaan köyhille heidän on annettava apu ilmaiseksi, useinpa lääkkeetkin. Ja kuitenkin sitä ollaan pitävinään iloisena tapauksena, että ihminen syntyy tähän maailmaan, ja kuolemata taas surullisena tapauksena.
Kuinka sitte hennotaan kiduttaa näin niukalla palkalla kätilöä, häntä, joka auttaa päivän valoon vastaiset valtiopäivämiehet, kreivit, paroonit ja korkeat sekä hengelliset että maalliset virkamiehet? Ja nuo virkamiehet, jotka joskus ihmeeksi tekevät jotain kelvollista, vaan enimmän aikansa kalastavat ja metsästävät eli oikeammin peloittelevat rauhallisia jäniksiä ja ampuvat ihmisten viattomia lampaita taikka kiertävät kieliasetuksia, — ne saavat virkamatkoillaan valtiolta 2-4 tai 6-8 hevosen kyydin ja kymmenet markat päivärahaa. Ne pojat kun ajelevat kuomireessään ja karhuntaljoissaan, niin saapi heidän edestään kunniallinen kuorman vedättäjä väistää hevosensa korvia myöten hankeen. Mutta kätilö parka saa virkamatkoillaan kulkea jalan, jollei joku armeliaisuudesta ota häntä rekensä kuskilaudalle tai kannoille.
Eivät mitkään muut miehet tee tointaan niin huonosti kuin lääkärit ja apteekkarit. Jos minun on korjattava rikkonainen uuni, niin siitä tulee entistään parempi moneksi vuodeksi, taikka jos otan tehdäkseni kunnollisen saapasrasvan, niin sillä pitää pehmetä nahka, vaikka se olisi sarvikova.
Lääkärin tehtävä olisi sairaan ihmisen parantaminen. Mutta tavallisesti antaa hän pahemmin sairaan kuolla käsiinsä, lääkepullojen ja voidetölkkien keskelle. Vähemmän sairaat taas paranevat ilman lääkärin apua ja apteekkivoiteita, jos vaan malttavat odottaa. Lääkäreillä kuitenkin on tuhansien markkain vuosipalkat ja sitäpaitsi on heille sairaan "hoitamisesta" ennen kuolemaa maksettava kymmeniä tai satoja markkoja aina sen mukaan, kuinka sitkeässä potilaan henki on ollut.
Mutta kenties kävisi koko lääkärin toimi tarpeettomaksi, ellei olisi rokottajia. Rokottajahan istuttaa ensimäisen ruton ihmiseen, silloin kun ihmisalku ei vielä kykene omin neuvoin mitään tautia itseensä hankkimaan. Kun hän kerran on taudin makuun päässyt on sitte vastaisuudessa helppo saada häneen muitakin tauteja tarttumaan. Ja hänestä tulee sovelias tulolähde lääkärille ja apteekkarille.
Rokotustoimi on siis lääkäritoimen sukua. Sentähden lieneekin rokottajilla yleensä enemmän valtion palkkaa kuin kätilöillä. Useat kunnat katsovat sen riittäväksi, eivätkä maksa puolestaan mitään. Siitä syystä on rokottajan virka nykyjään yhtä laiha kuin kätilönkin. Molemmat kituvat, sekä kätilö että rokottaja. Mutta jos nämä ammatit yhdistettäisiin, niin voisivat ne ehkä elättää yhden naisihmisen. Sitte ei tarvitseisi pelätä, että rokottaja nälissään pistäisi rokko-aineen suuhunsa, eikä lapsen käsivarteen, taikka että kätilö lasta kanneksiessaan laihoilla käsillään painaisi sen pehmeät luut vialle.