TOTUUDEN TYNKÄ.
Matti Mönkkönen oli maksanut papin palkan ja saanut siitä kuitin, mutta rovastilta oli unehtunut panematta kantokirjaan kuittausta hänen nimensä kohdalle. Siitä syystä tuli Matti Mönkkösen nimi ja maksu rästiluetteloon. Rästiluettelo tuli nimismiehen perittäväksi, ja nimismies tuli Mönkkösen kotiin.
Mönkkönen vakuutti, että hän jo on maksanut papin saatavat, ja näytti kuittia. Mutta nimismies ei ollut siitä millänsäkään. Hän oli niitä vanhan aikaisia itsepintaisia virkamiehiä, jotka täyttävät velvollisuutensa kirjaimelleen, huolimatta mistään syrjävaikuttimista.
"Jos et tällä viikolla hanki rovastilta epuuta", sanoi hän, "niin minä ensi sunnuntaina kuulutan huutokaupan."
Matti Mönkkönen oli esivallan kuuliainen alamainen eikä sentähden ottanut ajatellakseen, että nimismies kenties ei tehnyt laillisesti. Semmoinen ajatus ei olisi mahtunut hänen rehelliseen päähänsä.
Ei hän sentään ollut oikein hyvällä tuulella, kun sai ajaa viidettä penikulmaa, päästäkseen rovastin isoon pappilaan. Hän seisoi pappilan eteisessä, hattu kourassa, ja ryki kunnes rovasti raotti virkahuoneen ovea. Siinä luulossa, että Mönkköseltä kenties olisi emäntä kuollut, ja että häneltä senjohdosta olisi lehmä tulossa, kehoitti rovasti "isäntä Mönkkösen" käymään sisälle. Hän melkein katui tätä kohteliaisuuttaan, kun sai kuulla, mille asialle Mönkkönen oli tullut.
"Minulta kun uudestaan peritään maksettuja saatavia… Minä kolmantena kantopäivänä olin maksamassa, niinkuin rovasti ehkä muistaa."
"En minä muista. Niitä on niin paljo maksajoita, etteihän niitä voi muistaa kukaan."
"Kyllä minä kumminkin maksoin, pulskalla mitalla vielä. Ja nyt minun pitäisi saada rovastilta kirja semmoinen … taikka epuu; muuten vallesmanni uhkasi kuuluttaa avisuonin. Sen jos pääsee tekemään, niin minä käännyn syyttömästi vahingolle."
Rovasti otti kirjat esille, selaili niitä ja sanoi päättävästi:
"En minä voi antaa sinulle kuittia, sillä —"
"Enhän minä mitä kuittia tahdokaan — semmoista epuukirjaahan se vallesmanni vaan tuntui kaipaavan."
"Mutta sinä et näy maksaneen. Täällä ei löydy kuittausta kantokirjassa, siis sinun maksusi on rästinä."
"Sanoinhan minä jo, että minä kolmantena kantopäivänä maksoin, hyvällä mitalla vielä. Olihan siinä Pynnönmäen Heikki ja Sälevän Sakari, ja Pekka Takkusen eukkokin oli — enkä minä heitä kaikkia maksajoita muista, minäkään. Sanoivat vielä minulle, että ota liika pois, vaan enhän tuota viitsinyt."
"Asia on niinkuin minä sanoin, että kuittausta täällä ei löydy. Ja siitä syystä en voi antaa kuittia enkä muuta epuuta. Eikä isäntä Mönkkösen pidä luulla, että täällä tehdään vääryyttä kellekään, yhdelle enemmän kuin toiselle. Vääryyttä minä vihaan enkä soisi sitä kenenkään harjoittavan, vielä vähemmän teen itseäni siihen syylliseksi."
Matti Mönkkösessä alkoi vähitellen luonto nousta, kun näki sanojansa epäiltävän. Hän oli aina tottunut pitämään itseään rehellisenä miehenä, hänkin. Sentähden hän alkoi jotenkin kiivaasti kaivella liivintaskuaan ja sanoi päättävästi:
"On täällä nyt vähä totuuden tynkää, täälläkin."
Ja näytti rovastin antamaa kuittia.
Silloin rovasti huomasi ja tunnusti erehdyksensä ja kirjoitti epuun.
Mutta moitti Mönkköstä siitä, ettei tämä heti tuonut kuittia esille.
"Paremminkos se rovasti uskoo tuommoista paperilappua kuin minua? Sanoihan rovasti mennä pyhänä viimeksi, että autuaat ovat, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat —"
"Kyllä minä muistan sinut, Mönkkönen", ärjäsi rovasti ja aukasi oven eteiseen.
Mutta vyötä kiinnittäissään Mönkkönen vielä jupisi, melkein kuin itsekseen:
"Kissallasiko potkitat? Saatavat kun maksan, niin saarnaat minulle yhtä hyvin kuin muillekin. — Ja hyvästi nyt!"