VAATTEITA PAKANARAUKOILLE!
Kun täällä meidän jäisessä maassamme pakkanen nurkissa paukkuu; kun köyhät, puolialastomat lapset vilusta värisevät — silloin on lähin velvollisuutemme muistaa pakanoita, etupäässä Suomen lähetystoimen alalla Afrikassa.
Ne onnettomat loikovat päiväkaudet polttavassa auringon paisteessa, ilman vaatteita, joihin hiki saisi imeytyä. Sehän voi olla vaarallista heidän terveydelleen. Ja kuinka onnettomia ovat pienet, reippaat neekeripojat, kun eivät koskaan saa heittää rehellistä housunkauluspainia, sentähden että heillä ei ole housuja. Heidän täytyisi iskeä kyntensä toistensa alastomaan ihoon. — Ja voipi aavistaa, mitä heidän suloinen, kähärä, kiiltävän musta ja tuuhea tukkansa saa kärsiä tästä vaatteiden puutteesta. Jos poikaan tahtoo tarttua, täytyy aina ottaa tukasta. Ja vielä, mikä kurjuus, he eivät ole eläissään saaneet pyyhkiä nenäänsä nutun hihalla!
Entäs tytöt? Heillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka ohueksi, hoikaksi ja hienoksi kureuuma tekee valkoihoisen naisen. Millä ihmeen tavalla he voivat viehättää itseensä neekerinuorukaisen sydämen, kun eivät voi näytellä suloisuuksiaan vähitellen? Ja mitä työtä heillä voi olla, kun he eivät koskaan laittele pukuaan? Ja mistä he voivat puhella keskenään, kun he eivät puhu toistensa puvuista?
Kurjaa, kurjan kurjaa on pakanaraukkain elämä, kun heillä ei ole vaatteita.
Ajatelkaapa, hyvät lukijat, heidän onnettomuuttaan vielä yhdeltä kannalta. Heillä on yltäkyllin etelän hedelmiä, heillä on kultaa, elehvantin luuta ja kalliita kiviä, eivätkä he tarvitse muuta kuin kättä ojentaa, saadakseen mainion päivällisen…
Ei sentään ihan niin. Olettehan nähneet palmupuun kuvan? Sen pähkinöitä neekerit käyttävät yleisimpänä ruokanaan. Mutta pahaksi onneksi ovat nuo pähkinät puun latvassa, ja niiden saavuttamiseksi on kavuttava pitkää, oksatonta, ryhmyistä vartta. Ehkä olette kuvassa nähneet pakanaraukan nousevan palmupuun runkoa. Eikö teidän ole silloin käynyt sääliksi hänen paljaita, mustia, pakanallisia sääriään? Aivanhan ne kuluvat nahkattomiksi, kun täytyy kolmasti päivässä nousta puuhun. Voipi sentähden aavistaa, kuinka iloisen kiitollisuuden tunteet syttyisivät mustan pojan povessa, kuinka hänen silmänsä säteilisivät herttaisesta, lapsellisesta ilosta, ja kuinka hän luonnollisessa viattomuudessaan lipoisi kieltään, jos hänellä kavutessaan olisi säärten suojana hyvät Suomen sarkahousut ja pitkävartiset, tervatut lapikkaat. Sitte hän puusta alas tultuaan ehkä pistäisi lapikas jalassa pienen polkan näiden vaatteiden antajain kunniaksi, saattaisipa vielä lähettää heille vastalahjaksi jonkun pähkinän tai elehvantin hampaan.
Pääasia on kuitenkin se, että nämä päiväntasaajan helteisten seutujen herkkusuut tarvitsevat vaatteita paljoa kipeämmin, kuin me kovakorvaiset, uppiniskaiset ja paatuneet suomalaiset. Neekereillä kyllä olisi, millä ostaa vaatteita, mutta nyt he tarvitsevat kultansa, elehvantin luunsa y.m. viinaan, kun heillä ei ole vaatteita, joita kävisi paneminen viinan panttiin.
Mitä me täällä Suomessa vaatteilla teemme? Meillä on suurin osa vuotta niin pimeä, ettei kukaan sitä näe, jos olemme alastikin. Eikä sekään ketään liikuta, jos vähä värisemme. Onhan meillä saunoja! Ja onhan meillä metsiä, joissa kasvaa vahvasti polttopuuta. Lämmittäkäämme saunojamme ja asukaamme niissä! Mutta vaatteet tulee meidän lähettää pakanaraukoille kuumaan Ovambomaahan.