MIKSI MARI LÄHTI MEILTÄ.
Köyrijutelma.
Niin, meille on suuri juhla tulossa. Se suuri pääsinpäivä sekä emännille että piioille. Ja sekä emännistä että piioista. On taloja, joissa tämmöistä juhlaa vietetään neljäkin kertaa kuukaudessa, niin että se lopulta ei enää juhlalle maistukaan. Mutta ne ovat poikkeustaloja. Siellä on rouva "paha", pahempi kuin piru, ja piiat tietysti enkeleitä, sillä muunlaisella luonnolla ei voisi tulla toimeen semmoisessa talossa kahta päivää.
Köyrinä on yleinen väen vaihto. Silloin voi jokainen, huomiota herättämättä ja "pahan" nimeä saamatta, vaihtaa piikaa ja renkiä, ja nämä taas emäntää ja isäntää. Jos vielä isäntäkin saisi vaihtaa emäntää ja emäntä isäntää, menisi ihmiskunta aivan sekasin. Mutta onneksi täytyy heidän pysyä "alallansa", niinkuin vanha katkismus sanoi.
Olen sanomalehdissä nähnyt helläsydämisten ihmisten kirjoittavan pitkiä juttuja "piikain puolesta." Mutta siitä huolimatta tahdon minäkin kantaa korteni saman asian hyväksi. Minulla näet on sellainen luulo, että emännät eivät muita niin usko kuin minua. Sitäpaitsi on minulla erityinen syykin tällä kertaa veisata palvelijattarien ylistystä.
Asia on, nähkääs, semmoinen, että minä nyt olen maannut pari viikkoa vuoteen omana ja siinä tilassa tullut ajatelleeksi yhtä ja toista, joka ennen elämän pauhinassa on saanut väistyä muka "parempain" ajatusten tieltä. Minä olen tullut ajattelemaan niidenkin vaatimattomain olentojen kohtaloa, joita palkkapiioiksi kutsutaan.
Miksi juuri niiden? Sentähden, että he tavallaan kuuluvat siihen asiaan, jonka johdosta minä sairastan.
Se on itsessään murheellinen kertomus. Kuvauksen synkkyyttä lisää vielä se seikka, että se tapahtui yöllä. Minä uneksin matkustavani kaukaisilla mailla ja olin onnellinen, sillä eihän minun valveilla kannata semmoisia matkoja tehdä. Häämatkallanikaan en käynyt kuin Imatralla. Seudut, joita nyt unissani kuljin, olivat pitkän aikaa hyvin viehättäviä, mutta muuttuivat sitte yhä elottomammiksi ja yksitoikkoisemmiksi. Ilmassa vallitsi tappava, polttava tuoksu, jalkani vajosivat polvia myöten pehmeään hietaan. Olin Saharan erämaassa. Vihdoin heräsin, tuskan ja ahdistuksen tunne rinnassani. Minulla oli hirmuinen jano. Iltaseksi olinkin syönyt hiilillä paistettuja suolaisia silakoita.
Aloin hapuilla juotavaa, mutta sitä ei ollutkaan. Mari tapansa mukaan ei ollut muistanut sitä tuoda. Hänellä, polosella, onkin niin paljon mielessä pidettävää. Olin ajatuksissani hänelle sanomattoman kiitollinen, sillä liikunto yön aikana paljasjaloin on ylen terveellistä: vetää veren pois päästä ja siten karkoittaa häijyt unet. Tätä mietiskellen ja puvussa, jota sydämeni pohjasta häpeän teidän edessänne, kunnioitettavat, kunnioitetut ja kunnialliset emännät, astelin kyökkiin vettä hakemaan. Siellä makasi — minä punastun vielä kaikkien naispalvelijainkin edessä pukuni tähden — siellä makasi Mari … peite päällä, huomatkaa se, mutta syvimmässä unessa.
Kyökin oven avattuani olin taas tuntevinani samaa Saharan ilmaa, josta juuri olin päässyt. Sitä tunnustellessani — niin silloin se tapahtui.
En enää muista, millä tavalla sinne oikeastaan tulin. Mutta kun taas löysin itseni, olin pulskasti kaksi vanhaa syltä kyökin lattian alla, pilkko pimeässä kellarissa. Meillä on näet kellari kyökin lattian alla. Ja Mari — hänellä polosella kun on niin paljon muistamista — oli unhottanut luukun auki. Joku turmeltuneempi mies olisi tietysti ensi työkseen kironnut. Ja joku heikompi luonne olisi alkanut huutaa apua. Mutta minä otin ensin selvän siitä, mitä vahinkoa oli tapahtunut. Kerma-astia oli kaatunut, mutta ilokseni havaitsin, ettei siitä ollut korvakaan katkennut. Molemmat koipeni olivat nähtävästi poikki polven alapuolelta — eivät ottaneet päälleen. Kananmunista oli yksi särkynyt auttamattomasti ja toinen vioittunut, ei kumminkaan pahemmin kuin että sitä voi vielä käyttää leipomiseen. Kylkiluita minulta tuskin oli katkennut enempää kuin kolme. Mutta kädet olivat jääneet terveiksi. Ja siitä minä heti kuumiltaan lähetin kiitosrukouksen Korkeuden Herralle, että vielä täksikin köyriksi kykenen kirjoittamaan edes jonkun rivin noiden sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja niin usein tylysti kohdeltujen palvelijatar-raukkain puolesta.
Käsieni ja polvieni varassa kompuroin tikapuita myöten ylös kellarista. Pahimmin olin pelännyt sitä, että Mari olisi putoamisestani herännyt, jolloin hänen naisellinen kainoutensa olisi tullut kärsimään minun ajattelemattomasta ja kaikin puolin sopimattomasta esiintymisestäni. Mutta nyt rauhotuin kokonaan, sillä hän näytti edelleen nukkuvan autuaitten unta. Hiljaa koetin laahata itseäni pois koko tienoolta, vaikka en päässyt oikein hiljaa, kun katkenneet koipeni tahtoivat tuontuostakin kolahdella lattiaan.
Päästyäni vuoteelleni takasin, tulin ajattelemaan, mikä etevä palvelija minulla sentään on. Eihän ollut mikään mahdottomuus, ajattelin, että tuo luukku olikin tarkoituksella avattu. Ehkä Mari, joka kyllä on maailman menoa oppinut tuntemaan, olikin jättänyt luukun auki, tietäessään minun kuuluvan siihen sukupuoleen, jonka turmeluksesta naiset ovat niin paljon kirjoittaneet. Eihän ihminen voi milloinkaan olla liiaksi varovainen.
Siinä tapauksessa hän olikin tarkoittanut sekä minun maineeni että hänen, vieläpä koko perheellisen onneni, suojelemista. Tätä ajattelin silloin ja olen nyt potiessani ajatellut monasti jälkeenkin päin. Sydämeni on sulaa liikutuksesta ja kiitollisuudesta häntä kohtaan, ajatellessani hänen harvinaista huolellisuuttaan.
Monesta yksipuolisuudesta on Mari minut parantanut. Ennen olin esim. niin kiihkoillen rauhanaatteen kannattaja, että melkein voin pahoin joka kerran, kun näin sotamiehen. Nyt sitävastoin olen kokemuksesta tullut huomaamaan, että tuntuu paljoa turvallisemmalta, jos tietää sotamiehen olevan talossa edes kolmena yönseutuna viikossa — kellarin luukku ei ole lähellä kyökin ulko-ovea. Nyt osaan kyllä antaa sotaväelle sen arvon mikä sille on tuleva sekä yleisvaltakunnallisen että yksityiskyökillisen turvallisuuden kannalta.
Meitä on kaksihenkinen perhe — vaimoni ja minä — joten me välttämättä tarvitsemme ainoastaan kaksi paria kahvikuppia, kaksi matalaa ja kaksi syvää lautasta j.n.e. Tilastollisten havaintojeni nojalla olen kuitenkin jo kauan pitänyt tapanani jokaisella köyriviikolla ostaa kaksi tusinaa kutakin laatua särkyviä astioita. Ja jos siitä on vuoden kuluessa jotakin jäänyt tähteeksi, sen on vaimoni lahjottanut eroavalle palvelijattarellemme, säilytettäväksi hänen vastaista kotiansa varten. Marilta kuitenkin olen saanut sen opetuksen, että kolmaskaan tusina ei ole liikaa. Laskuissani en näet ollut ottanut sotamiestä lukuun; pitäisikö hänen syödä kynsistään?
Meillä ei köyri suinkaan tule olemaan ilojuhla. Surulla erkanen
Marista, tästä korvaamattomasta helmestä palvelijattarien joukossa.
Kuitenkin täytyy minun hänestä erota.
Taisi jäädä kertomattani, että Mari silloin tapaturmayönä kumminkin oli herännyt katkenneitten jalkojeni kolinasta. Varhain seuraavana aamuna hän ilmotti vaimolleni ei aikovansa jatkaa palvelustaan semmoisessa talossa — yh — yh — jossa nuoren turvattoman tytön kunnia — yh — ja maine voi joutua vaaranalaiseksi — yh — yh —, jossa isäntä yökaudet konttaa polvillaan "yhden halpasen" palvelijan sängyn ääressä — yh — yh — yyh — j.n.e. Vaikka vaimoni, ainakin pinnaltaan, näytti olevan selvillä asian oikeasta laidasta, oli hän peräti taipusa Marin lähtötuumiin. Ehkä olivat hänellä omat syynsä. Ehkä ei hän arvostellut Marin ansioita samalta kannalta kuin minä.
End of Project Gutenberg's Iloisia juttuja III, by Kaapro Jääskeläinen